Kansanmurha

Tämän artikkelin nimi saattaa olla virheellinen. Ehdotettu uusi nimi on Joukkotuhonta. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Kansanmurha (oikeustieteessä joukkotuhonta)^[1] on jonkin tietyn etnisen, kielellisen, uskonnollisen tai muun, yleensä vähemmistönä olevan ryhmän järjestelmällistä tuhoamista. Käsitteen keksi Raphael Lemkin, ja aluksi sillä viitattiin armenialaisten kansanmurhaan ensimmäisen maailmansodan aikana sekä juutalaisten kansanmurhaan eli holokaustiin, joka tapahtui toisen maailmansodan aikana. Kansanmurhia tiedetään tapahtuneen useita ihmiskunnan historiassa antiikin ajasta lähtien.

Kansanmurha on kansainvälisen oikeuden vastainen rikos. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi 9. joulukuuta 1948 yleissopimuksen kansanmurhan estämiseksi, ja se astui voimaan vuonna 1951. Mahdollisten kansallisten tuomioistuinten lisäksi myös kansainvälinen rikostuomioistuin voi olla asiassa toimivaltainen.

Kansanmurhia on suoritettu kaikkialla maailmassa kautta ihmiskunnan koko historian ja esihistorian. Muinaisen historiankirjoituksen puolueellisuudesta johtuen vanhoista kansanmurhista on kuitenkin vaikea saada luotettavaa tietoa.^[2]

Vanhassa testamentissa on kuvauksia Jumalan antamista käskyistä hävittää kokonaisia heimoja. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (6:17-19) Jumala päättää tuhota kaikki ihmiset Nooaa ja muutamaa muuta lukuun ottamatta. Ensimmäisessä Samuelin kirjassa (15:2-3) Jumala käskee israeliitteja tuhoamaan amalekilaiset, ja neljännessä Mooseksen kirjassa (31:7-18) hän määrää midianilaiset tuhottavaksi. Joskus näihin kansanmurhiin liittyy käsky tappaa vain miehet, mutta liittää nuoret tytöt omaan heimoon.^[3]

Dokumentoituja muinaisia kansanmurhia ovat esimerkiksi assyrialaisten suorittamat hävitykset ensimmäisen vuosituhannen eaa. alkupuoliskolla, ateenalaisten Meloksen hävitys peloponnesolaissodassa 400-luvulla eaa., ja roomalaisten Karthagon hävitys kolmannessa puunilaissodassa. Myös kristittyjen vainoja Roomassa on kutsuttu kansanmurhaksi.^[4]

Kristityt puolestaan suorittivat keskiajalla useita kansanmurhia, kuten kataarien kansanmurhan, juutalaisten joukkomurhia sekä ristiretkiin liittyneitä joukkomurhia. Mongolihallitsija Tšingis-kaanin joukot hävittivät kokonaisia kansakuntia valloitusretkillään.^[4]

Eurooppalaiset hävittivät amerikan intiaanikansoja erilaisilla kansanmurhaksi luettavilla tavoilla, kuten joukkomurhilla, tautien levittämisellä, raskaalla pakkotyöllä, nälkiinnyttämisellä ja pakkosiirroilla karuihin reservaatteihin.^[5] Kansanmurhan määritelmän täyttää myös se, että Yhdysvaltain intiaanien ja Australian alkuperäiskansojen lapsia pakkosiirrettiin valkoisiin perheisiin.^[6]

Uuden ajan alun muita suuria kansanmurhia olivat esimerkiksi Vendéen kapinat Ranskassa 1790-luvulla, ja eteläafrikkalaisen kuninkaan Shaka Zulun suorittamat kansanmurhat 1800-luvun alussa.^[7]

1900-luvun tunnetuimpia kansanmurhaksi kutsuttuja joukkomurhia olivat osmanien suorittama armenialaisten kansanmurha ja muiden kristittyjen kansojen, kuten assyrialaisten ja kreikkalaisten, hävitykset, hererojen ja namojen kansanmurha Namibiassa, Stalinin Neuvostoliitossa ja Maon Kiinassa suoritetut vähemmistökansojen kuten inkeriläisten hävitykset, natsien suorittama juutalaisten kansanmurha eli holokausti, punaisten khmerien Kambodžassa 1970-luvulla suorittama kansanmurha, sekä Bosnian kansanmurha ja Ruandan kansanmurha 1990-luvulla.^[8]

Brittiläinen riippumaton tuomioistuin kutsui vuonna 2021 kansanmurhaksi uiguurien vainoja Kiinassa, koska Kiina on estänyt Xinjiangissa uiguurien lisääntymistä steriloinnein ja ehkäisypakoin.^[9] Gazan sodan seurauksena Etelä-Afrikka nosti joulukuussa 2023 Yhdistyneiden kansakuntien kansainvälisessä tuomioistuimessa kanteen^[10], jossa Israelia syytetään kansanmurhasta sodassa Gazan kaistalla.^[11] Välipäätöksessään tuomioistuin määräsi, että Israelin on tehtävä kaikki voitava välttääkseen kansanmurhaan johtavat toimet Gazassa.^[12]

Ihmiset ovat aina jakautuneet sisä- ja ulkoryhmiin sekä hyvien ja pahojen ja ylempien ja alempien muodostamiin hierarkioihin. Kun ryhmien erot ovat olleet riittävän suuret, toinen ryhmä on alettu nähdä pakanoina, villi-ihmisinä tai jopa eläiminä. Joskus tästä asenteesta on seurannut halu eliminoida toinen ryhmä kokonaan.^[2]

Psykologisesta näkökulmasta kansanmurhan johtaja tuntee ensinnäkin vastenmielisyyttä vainoamaansa ihmisryhmää kohtaan, vaikka tämä olisikin monin tavoin läheinen tekijän oman ryhmän kanssa. Kansanmurhaajien on myös esitetty kärsivän patologisesta narsismista (yksilöllisestä ja kollektiivisesta), psykopaattisuudesta, ahneudesta (uhrien omaisuutta kohtaan), pelosta ja nöyryytetyksi joutumisen tunteesta. Joukkomurhien toteuttajien motiiveiksi on esitetty muun muassa propagandan, sodan ja rasismin vaikutusta, auktoriteettiuskoa, ryhmäpainetta, machoilua, velvollisuudentunnetta ja kunniaa.^[13]

Sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan kansanmurhat ovat nykyajan ilmiö. Hänen mukaansa nykyajassa kansanmurhaa edesauttavat nationalismi, tieteellinen rasismi, kehittynyt teknologia ja byrokraattinen järkiperäistäminen. Tätä näkökulmaa on kuitenkin arvosteltu siitä, että se ei ota huomioon entisaikojen kansanmurhia tai sellaisia nykyajan kansanmurhia, joihin ei liity kehittynyttä teknologiaa tai byrokratiaa, kuten Ruandan kansanmurhassa.^[14]

Kansanmurhat ovat usein kohdistuneet sellaiseen vierasperäiseen kansanryhmään, jolla on katsottu olevan runsaasti yritteliäisyyttä, kunnianhimoa, energiaa, röyhkeyttä ja menestystä. Tällaisia kansanmurhan kohteeksi joutuneita ryhmiä ovat olleet esimerkiksi juutalaiset, armenialaiset ja Ruandan tutsit.^[15]

Poliittisten joukkomurhien taustalla Daniel Chirot ja Clark McCauley näkevät neljä yhdistävää tekijää: kosto, vihollisen pelko, tarve poistaa saastuttavat ”toiset”, sekä tavoitteet, jotka vaativat vihollisen tuhoamista.^[16]

Kansanmurhia tapahtuu eniten vallankumouksellisissa yksipuoluejärjestelmissä, etenkin heti vallankaappauksen jälkeen kun vanhat etniset ristiriidat kärjistyvät. Aiemmat kansanmurhat samassa maassa lisäävät uusien kansanmurhien todennäköisyyttä. Muita kansanmurhien riskitekijöitä ovat valtaeliitin tunnustama poissulkeva ideologia, etnisen vähemmistön hallitseva asema, demokraattisten instituutioiden heikkous sekä riippumattomuus globaalista taloudesta. Liberaaleissa demokratioissa kansanmurhia ei normaalisti tapahdu.^[17]

Sota helpottaa kansanmurhan toteuttamista monesta syystä. Sota totuttaa yhteiskunnan väkivaltaan, lisää pelkoa ja vihaa, helpottaa kansanmurhan logistiikkaa, tarjoaa kansanmurhalle savuverhon, lisää yhteisön sisäistä solidaarisuutta ja yhteisöjen välistä vihamielisyyttä, hankaloittaa humanitaarisen avun antamista sekä kiihottaa kostonhimoa.^[18]

Kansanmurha-käsitteen oikeudellisen määritelmän kehitti puolanjuutalainen oikeustieteilijä Raphael Lemkin, joka muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin.^[19] Ennen Lemkiniä kansanmurhille ei ollut mitään erityistä nimitystä. Lemkin otti käyttöön englannin kielen sanan genocide muodostamalla sen kreikan sanasta γένος, génos (suom. 'syntyperä, suku, kansa') ja latinan sanasta caedere (suom. 'hakata maahan, surmata, tuhota') teoksessaan Axis Rule in Occupied Europe vuodelta 1944. Lemkinin määritelmä kansanmurhalle perustui holokaustiin ja armenialaisten kansanmurhaan. Lemkin myös esitti genocide-sanaa kansainvälisen oikeuden juridiseksi käsitteeksi.

Ensimmäisissä käsitteen määrittelyissä kansanmurhaan liitettiin rikokset poliittista, uskonnollista, rotu- tai muuta ryhmää vastaan. Poliittinen ryhmä tiputettiin määritelmästä kuitenkin lopulta pois. Neuvostoliitto liittolaisineen pyrki saamaan määritelmään mukaan aikomukset tuhota kansallisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän kieli, uskonto tai kulttuuri, mutta Yhdysvallat liittolaisineen vastustivat tätä, koska pelkäsi joutuvansa syytetyksi rasismista ja alkuperäisväestön assimilaatiosta.^[20]

Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi 9. joulukuuta 1948 yleissopimuksen joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi.^[21] Sopimus astui voimaan 12. tammikuuta 1951, kun sen artiklaan XIII määritellyt 20 jäsenmaata olivat sen ratifioineet.^[22][23]

Yhdysvallat liittyi sopimukseen vuonna 1988 sillä varauksella, ettei mikään sopimuksessa vaadi maata tekemään mitään, joka on Yhdysvaltain perustuslaissa kielletty. Monet maat eivät ole hyväksyneet Yhdysvaltain esittämää varaumaa, mukaan lukien Suomi, muut Pohjoismaat ja Viro.^[24]

Suomen kansanmurhaa koskevat säännökset perustuvat Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen vuonna 1948 hyväksymään yleissopimukseen. Suomi ratifioi osaltaan sopimuksen 18. joulukuuta 1959. Sopimus hyväksyttiin Suomessa vuonna 1959 annetulla lailla (557/59). Ensimmäiset rangaistussäännökset joukkotuhonnasta hyväksyttiin Suomen rikoslakiin vuonna 1974. Suomalaisen tuomioistuimen lisäksi myös Kansainvälinen rikostuomioistuin on asiassa toimivaltainen.

Suomen rikoslaissa kansanmurha tunnetaan käsitteellä joukkotuhonta ja rikoslain 11 luvun 1 §:ssä (11.4.2008/212) säädetään^[25]:

”Joka jonkin kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain

1. surmaa ryhmän jäseniä,
2. aiheuttaa ryhmän jäsenille vaikeita ruumiillisia tai henkisiä sairauksia tai vammoja,
3. asettaa ryhmälle sellaisia elinehtoja, joista voi aiheutua ryhmän fyysinen häviäminen kokonaan tai osittain,
4. ryhtyy pakkotoimiin syntyvyyden ehkäisemiseksi ryhmän keskuudessa tai
5. pakolla siirtää lapsia ryhmästä toiseen,

on tuomittava joukkotuhonnasta vankeuteen vähintään neljäksi vuodeksi tai elinkaudeksi.

Yritys on rangaistava.”

Myös joukkotuhonnan valmistelu säädetään rangaistavaksi rikoslain 11 luvun 2 §:ssä:

”Joka 1 §:ssä mainitussa tarkoituksessa

1. sopii toisen kanssa joukkotuhonnan tekemisestä tai
2. laatii joukkotuhontasuunnitelman,

on tuomittava joukkotuhonnan valmistelusta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.”

Kansanmurha on yleisimmän tulkinnan mukaan aina tarkoituksellinen teko, joka kohdistuu tietyn ryhmän jäseniin heidän jäsenyytensä perusteella. Todistettua motiivia kansanmurhalle laki ei edellytä, toisin sanoen syyttäjän tarvitsee osoittaa vain teon tahallisuus. Tahalliseksi kansainvälinen rikostuomioistuin on päätöksissään määritellyt paitsi suorat pyrkimykset kansanmurhaan, myös sellaiset kansanryhmän tuhoon johtaneet teot, joiden seuraukset tekijän on täytynyt pystyä ennakoimaan.^[26]

Suomen hallituksen esityksestä joukkotuhontalaiksi ilmenee, että säännöksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että ”on olemassa todellinen ja varteen otettava sopimus tai suunnitelma” joukkotuhonnan tekemiseksi ennen kuin teko voisi tulla joukkotuhonnan valmisteluna rangaistavaksi.^[27] Näin ollen esimerkiksi kahden henkilön ravintolakeskustelussa tehty ”sopimus” jonkin kansanryhmän hävittämisestä jäisi rangaistavuuden ulkopuolelle. Aivan epärealistiset sopimukset ja suunnitelmat jäisivät niin ikään säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Säännöksen tarkoituksena on säätää rangaistavaksi sellaisten henkilöiden toiminta, jotka sopivan tilaisuuden tullen todellisuudessa voisivat ryhtyä panemaan sopimusta tai suunnitelmaa täytäntöön sekä sellaisen vakavasti otettavan suunnitelman laatiminen, joka olisi toteutettavissa, todetaan hallituksen esityksessä.^[28]

Kansanmurhia pyritään estämään tunnistamalla niiden varoitusmerkit ja hyödyntämällä torjunnassa oikeanlaisia organisaatiorakenteita, strategioita ja yhteistyötä. Yhdysvaltalainen The Genocide Prevention Task Force -komitea on määritellyt viisi tärkeintä strategiaa kansanmurhien ehkäisyksi ja pysäyttämiseksi:^[29]

1. Kansanmurhan varhaisista varoitusmerkeistä käynnistetään automaattisesti riskinarviointi ja menettelytapojen tarkistus.
2. Korkean kansanmurhariskin maiden johtajiin otetaan keskusteluyhteys kansainvälisenä yhteistyönä, ja riskimaiden instituutioita kehitetään ja kansalaisyhteiskuntia vahvistetaan. Tämän kautta joukkoväkivallan toteutusmahdollisuuksia ja perusteita heikennetään samalla kun yhteiskunnallisia ja institutionaalisia suojakeinoja parannetaan.
3. Alkamaisillaan oleva kansanmurha pysäytetään diplomatian keinoin vaikuttamalla päätöksiin, keskeyttämällä kansanmurhasuunnitelmat sekä estämällä tapahtumien kiihtyminen massaväkivaltaisuuksiksi.
4. Suoritetaan sotilaallinen väliintulo.
5. Maailmanlaajuisia kansanmurhan vastaisia normeja ja instituutioita vahvistetaan.

Ranskan parlamentissa on hyväksytty laki, jonka mukaan armenialaisten kansanmurha on tosiasia, jonka kieltämisestä voidaan tuomita rangaistukseen holokaustin kieltämisen tavoin. Turkki kiistää armenialaisten kansanmurhan tapahtuneen. Ranskan aloitteet ovat nostaneet protesteja Turkissa.^[30] Turkkilaiset poliitikot ovat puolestaan nostaneet esiin ”Algerian kansanmurhan”, johon Ranska on heidän mukaansa syyllistynyt Algerian sodan aikana.^[31]

Azerbaidžan on viime vuosina kampanjoinut muun muassa lehti-ilmoituksilla ja elokuvaesityksillä saadakseen 25.–26. helmikuuta 1992 tapahtuneen Xocalın kylän valtauksen tunnustettua kansanmurhaksi. Tunnustuksen ovat antaneet ainakin Pakistanin ja Meksikon parlamentit.^[32]

Valko-Venäjä on virallisesti määrittelemässä natsien ja nationalististen ryhmien hirmuteot maassa toisen maailmansodan aikaan kansanmurhaksi. Juutalaisten mukaan lain sanamuoto valkovenäläisten määritelmästä häivyttää juutalaisten osaa holokaustissa, koska myös heidät luetaan valkovenäläisiksi.^[33]

• Kulttuurinen kansanmurha

• Jones, Adam: Genocide: A Comprehensive Introduction. Routledge, 2011. ISBN 0-203-84696-6

• Glover, Jonathan: Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria. ((Humanity: A moral history of the twentieth century, 1999.) Suomennos: Petri Stenman. Pystykorvakirja. 4. painos 2007) Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2003. ISBN 952-471-020-X
• Sven Lindqvist: Tavoitteena kansanmurha (Like, 2009)

• Kansanmurhaajat inhoavat aina kaupunkilaisia, Helsingin Sanomat 2.3.2008, arvio kansanmurhien historiaa käsittelevästä teoksesta Blood and Soil.
• Convention on the Prevention and Punishment of the Crime of Genocide
• Rikoslaki 19.12.1889/39 (Arkistoitu – Internet Archive)