Kahden valtion malli

Kahden valtion mallilla tai kahden valtion ratkaisulla tarkoitetaan rauhansuunnitelmaa, jossa palestiinalaiset ja israelilaiset saisivat oman valtion. Kahden valtion malliin kannattajien suosituimmassa versiossa noudatettaisiin vuoden 1967 rajoja, ennen Israelin kuuden päivän sodan jälkeen tekemiä alueliitoksia.

Konfliktin keskeisin syy liittyy eriäviin näkemyksiin siitä, kenellä on oikeus maahan. Erityisesti 1900-luvun alkupuoliskolla Euroopasta (sittemmin myös arabimaista) silloisen Palestiinan alueelle muuttaneet juutalaiset oikeuttavat valtioprojektiaan koetulla historiallisella oikeudella esi-isien maihin. Alueen arabiväestö perustelee torjuvaa suhtautumistaan sillä, että se on asunut alueella alusta lähtien torjuen Israelin kolonialistisena projektina.^[1]

Britit olivat aiemmin luvanneet Palestiinan arabeille oman valtion vastineeksi heidän taistelustaan ottomaaneja vastaan.^[2] Lupaus kuitenkin petettiin Balfourin julistuksessa, jossa vain juutalaisten oikeudet tunnustettiin.^[3] Juutalaiset alkoivat paeta Euroopasta alkavia natsien vainoja ja toista maailmansotaa. Juutalaisten maahanmuutto Palestiinan alueelle oli alkanut jo aiemminkin. Taustalla vaikuttivat maallistuneet ja uskonnolliset sionistiset liikehdinnät, joista etenkin maallistuneessa sionistisessa liikehdinnässä tähdättiin juutalaisvaltion luomiseen. Ortodoksijuutalaiset suhtautuivat aluksi voimakkaan torjuvasti Israelin valtion muodostamiseen ja osa heistä suhtautuu Israelin valtio -käsitteeseen edelleenkin kriittisesti. Heille tärkeämpää olisi keskittyä Tooran opiskeluun kuin maallisiin valtiollisiin asioihin.^[4] Kompromissiksi ortodoksijuutalaiset (haredit) vapautettiin asepalveluksesta Israelin itsenäistyttyä. Gazan sodan aikana kesäkuussa 2024 vapautuksesta luovuttiin ja myös haredeja alettiin määrätä kutsuntoihin.^[5]

Ennen toista maailmansotaa Palestiinan alueelle suuntautuneiden juutalaisten pakolaisten kasvava määrä aiheutti huolta alueella asuneissa arabeissa, jotka kokivat katkerina tulleensa petetyiksi Balfourin julistuksen myötä. Palestiinan arabit pelkäsivät väestöpohjan kääntyvän epäedulliseksi heidän kannaltaan juutalaisten maahanmuuton myötä, jossa pyrkimyksenä oli vieläpä oman valtion luonti. Arabit vastustivat erityisesti sionistista valtioprojektia, jota he eivät olleet kannattaneet alun alkaenkaan. Myös juutalaisten maaostot ja ostetuille maille rakennetut siirtokunnat aiheuttivat närää Palestiinan arabien keskuudessa. Väkivaltaisia kiistoja puhkesi uskonnollisista palvontapaikoista.^[6][7] Aluetta hallinnoineet britit kukistivat arabien ja juutalaisten väliset levottomuudet voimalla. Alueen hallinnointi alkoi kuitenkin käydä kalliiksi.^[8]

Palestiinan aluetta hallinnoinut brittihallinto alkoi rajoittaa juutalaisten maahanmuuttoa alueelle. Juutalaiset vastustivat tätä ja käynnistivät tämän johdosta kapinan, jota johti pääasiassa juutalainen puolisotilaallinen järjestö Hagana.^[9][10] Hagana teki hyökkäyksiä brittiläisiä hallintoviranomaisia ja arabeja vastaan tuhoten ja vallaten arabien kyliä ja maita. Palestiinalaiset pitävät tätä alkuna nakballe, katastrofille, jossa heidät ajettiin pysyvästi pois mailtaan.^[11][12] Britit olivat mukana ehdottamassa juutalaisille ja arabeille jakosuunnitelmaa, jossa juutalaiset olisivat saanet yli puolet maasta arabien saadessa alle puolet. Palestiinan arabit vastustivat jakosuunnitelmaa. Arabien ja juutalaisten väliset yhteenotot kehittyivät sodan asteelle. Lopulta Yhdistynyt kuningaskunta vetäytyi alueelta ja Israel julistautui itsenäiseksi vuonna 1948.^[13] Muun muassa Yhdistynyt kuningaskunta, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tunnustivat Israelin. Neuvostoliitto tunnusti valtion siinä toivossa, että se saisi murennettua Britannian vaikutusvaltaa alueella uskoen myös, että Israel kääntyisi myötämieliseksi Neuvostoliitolle.^[14][15] Juutalaisvaltion perustamista vastustaneen Arabiliiton viisi jäsenmaata (jotka olivat jo aiemmin lähettäneet vapaaehtoisia tukemaan Palestiinan arabeja) hyökkäsi Israelia vastaan itsenäisyysjulistusta seuranneena päivänä häviten sodan. Sodan seurauksena Israel kontrolloi yli 70:tä prosenttia alueesta. Gaza päätyi Egyptin hallintaan ja Länsiranta ja Itä-Jerusalem päätyivät Jordanian hallintaan.^[16][17]

Israelia ja Palestiinaa on yritetty jakaa vuosikymmenten ajan laihoin tuloksin. Pääroolia jakosuunnitelmissa ovat näytelleet YK ja Israelin läheisimpiin liittolaisiin kuuluva Yhdysvallat. Israelilaisten ja palestiinalaisten keskuudessa kannatus yhden valtion mallille lisääntyy. Kansainvälinen yhteisökin suhtautuu kasvavassa määrin skeptisesti kahden valtion malliin.^[18][19] Kahden valtion mallista kuitenkin edelleen puhutaan kansainvälisesti jonkin verran.^[20] Kahden valtion mallin kannattajat näkevät, että yhden valtion mallissa kahden erillisen kansan poliittiset ja hallinnolliset erimielisyydet puhkeaisivat lopulta uusiksi väkivaltaisuuksiksi edellisten vuosikymmenten tavoin.^[21]

Ensimmäinen konkreettisempi jakosuunnitelma perustui Peelin komitean ehdotukseen. Sen mukaan Israelin juutalaiset olisivat saaneet alueista noin viidenneksen, arabeille olisi jäänyt loput, ja uskonnolliset pyhät paikat ja alueet olisivat jääneet brittihallinnon valvontaan. Arabiosapuoli torjui esityksen. He perustelivat vastustamistaan sillä, että olisi epäreilua, jos juutalaiset saisivat viidenneksen alueista, jos heidän hallussaan sillä hetkellä oli vain alle kymmenesosa.^[22] Neville Chamberlainin hallinnon valkoisella paperilla (1939) yritettiin pehmentää Balfourin julistuksen vaikutuksia. Valkoiseen paperiin sisältyisi juutalaisten maahanmuuton ja siirtokuntien rajoittaminen, kuten myös maaostojen rajoittaminen. Palestiina pysyisi yhtenä, arabien valtiona, jossa juutalaisten oikeudet tunnustettaisiin.^[23] Arabit suhtautuivat ajatukseen vaihdellen. Osa oli valmis hyväksymään suunnitelman. Lopulta palestiinalaisjohtaja Mohammed Amin al-Husseinin taipumattomampi linja voitti.^[24] Kritiikkiä sekä Peelin komission että valkoisen paperin julistuksia kohtaan herätti se, etteivät alueella sukupolvia asuneet arabit tulleet kuulluiksi tai että siinä keskityttiin lähinnä vain brittihallinnon sisäisten rakenteiden järjestelyyn.^[25] Sionismia kannattaneet juutalaiset puolestaan vastustivat valkoista paperia sen maahanmuuttopoliittisten linjausten vuoksi. Se merkitsi ennen pitkää loppua brittimandaatin ja juutalaisten väliselle yhteisymmärrykselle.

Yhdistyneet kansakunnat pyrki ratkaisuun palestiinalaisten ja israelilaisten välisessä konfliktissa ensimmäisen kerran vuonna 1947. Tässä mallissa yli puolet olisi annettu tulevalle Israelin valtiolle ja yli 40 prosenttia uudelle Palestiinan valtiolle. Jerusalem olisi jäänyt kansainvälisten joukkojen valvontaan. Palestiinalaiset vastustivat jakosuunnitelmaa pitäen sitä epäreiluna ja YK:n peruskirjan vastaisena.^[26][27] YK:n jakosuunnitelmaa ja Israelin itsenäisyysjulistusta edelsi ja seurasi laajoja väkivaltaisuuksia, jotka puhkesivat sodaksi. Väkivaltaisuuksissa yli 700 000 palestiinalaisista ajettiin tai pakeni kodeistaan ja mailtaan.

Palestiinalaishallinnon johtaja Mahmoud Abbas totesi vuonna 2011, että arabit tekivät virheen torjumalla YK:n jakosuunnitelman.^[28]

Kuuden päivän sodan jälkeen Israel miehitti Gazan ja Länsirannan (joita Egypti ja Jordania aiemmin hallinnoivat) liittäen myös Itä-Jerusalemin itseensä. Israel aloitti siirtokuntien rakentamisen miehitetyille alueille. YK on tuominnut siirtokuntien rakentamisen kansainvälisen oikeuden vastaisina.^[29] Jotkut länsimaatkin ovat niitä kritisoineet^[30][31] asettaen sanktioita joillekin siirtokunnille. Siirtokuntien katsotaan jatkavan Israelin miehityksen laajentamista vuoden 1949 sopimuksen vastaisesti. Kahden valtion mallin kannattajien joukossa kuuden päivän sotaa edeltävien vuoden 1967 rajojen ajaminen ovat suosituin vaihtotehto. YK kannattaa tätä versiota.^[32] Barack Obama sanoi, että konfliktin ratkaisun tulisi perustua vuoden 1967 rajoihin.^[33] Tässä mallissa itsenäinen Palestiinan valtio koostuisi Gazasta ja Länsirannasta, ja sen pääkaupunki olisi Itä-Jerusalem. Konkreettiset vihreän linjan sopimuksen henkeen pyrkimiset ovat olleet vaatimattomia, joista on usein puuttunut laajempi konkretia. 1990-luvun rauhanneuvottelut (joissa PLO ja Israel tunnustivat toisensa) johtivat palestiinalaishallinnon muodostamiseen. Rauhanneuvottelut keskeytyivät äärisionistista suuntausta kannattaneen äärioikeistolaisen ammuttua Israelin pääministeri Jitzhak Rabinin ja päättyivät palestiinalaisten kansannousuun. Bushin hallinnon vuoden 2003 tiekartta ja Obaman hallinnon 2010-luvun alun rauhanneuvottelut jäivät historiaan suureksi osaksi tuloksettomina.^[34][35] Benjamin Netanjahun kaudella konfliktin osapuolet ajautuivat jälleen yhä kauemmas toisistaan.

Hamas ilmaisi vuonna 2017 tunnustavansa vuoden 1967 rajat tunnustamatta kuitenkaan Israelia.^[36]

Donald Trumpin hallinto siirsi Yhdysvaltojen suurlähetystön Tel Avivista Jerusalemiin vuonna 2018 tunnustaen näin ollen Jerusalemin olevan Israelin jakamaton pääkaupunki. Tämä näkyi Trumpin Israel–Palestiina-jakoa koskevassa suunnitelmassa. Trumpin jakosuunnitelmassa Jerusalem pysyisi Israelin jakamattomana kaupunkina, josta palestiinalaiset saisivat pienen osan kaupungin itäosista. ”Vuosisadan sopimukseksi” kutsutussa suunnitelmassa Trumpin hallinto myös tunnustaisi Länsirannan ja Gazan alueelle rakennetut siirtokunnat. Lisäksi palestiinalaiset olisivat saaneet pienen kaistaleen Negevin erämaasta. Palestiinalaisilla pakolaisilla ei olisi paluuoikeutta mailleen, joilta heidät ajettiin pois.^[37] Pääministeri Benjamin Netanjahu ilmaisi kannattavansa Trumpin suunnitelmaa. Palestiinalaishallinnon johtaja Mahmoud Abbas vastusti voimakkaasti jakomallia, jossa hänen mielestään palestiinalaiset sivuutettiin täysin. Samaten muutkin palestiinalaisryhmät ilmaisivat vastustavansa Trumpin rauhansuunnitelmaa. PLO:n tulkinnan mukaan palestiinalaisille tarjottiin vain alle viidennestä alueesta.^[38] Eräät israelilaisetkin kritisoivat sopimusta ja epäilivät, oliko sopimusta tehty edes vakavissaan.^[39]