Bel canto

Bel canto [bɛl ˈkanto] on italiaa ja tarkoittaa kaunista laulua. Termi kuvailee varsinkin italialaisessa oopperassa 1800-luvulla kukoistanutta laulutyyliä, joka korostaa mahdollisimman kaunista äänensävyä ja vokaalista virtuositeettia.^[1] Bel canto -laululle ovat tyypillisiä korukuviot, juoksutukset, koko äänialueen hallinta ja dynaamiset tehokeinot.

Ahtaimmassa merkityksessään bel canto on ainoastaan lyyrisen laulun taidetta, siis laulua, jota laulusolistit ovat harjoittaneet oopperassa aina 1600-luvulta 1900-luvulle saakka. Bel canto antoi arvon tulkitsijoiden vokaalisille kyvyille useinkin näyttelemistaidon kustannuksella. Bel canto -laulajan tuli esitellä hämmästyttävää teknistä valmiutta sekä erilaisia huippusuorituksia: korkeita ääniä, trillejä, pitkiä kadensseja, improvisaatioita ja niin edelleen. Nämä olivat bel canton tyylipiirteitä vähintäänkin 1600-luvulta 1700-luvulle asti.

Tyypillisin bel canto -oopperoiden aika lienee 1800-luvun alkupuoli^[1], vaikka itse termi tuli yleiseen käyttöön vasta 1800-luvun puolivälissä. Tämän bel canton huippukauden säveltäjänimet ovat Gioachino Rossini, Gaetano Donizetti ja Vincenzo Bellini^[1], myöhemmin traditiota kehittivät omaan suuntaansa muun muassa Giuseppe Verdi, Giacomo Puccini, Ruggero Leoncavallo ja Pietro Mascagni.

Sopraanot Maria Callas ja Joan Sutherland ovat ehkä kaikkein tunnetuimmat sodanjälkeisen ajan bel canto -laulajat.^[2] Tunnettuja nykyisiä bel canto -tenoreja ovat muun muassa Raul Gimenez, Juan Diego Flórez^[3] ja William Matteuzzi.