Aarno Laitinen

Aarno Olavi ”Loka” Laitinen (17. tammikuuta 1943 Helsinki – 25. syyskuuta 2021 Helsinki^[1]) oli suomalainen toimittaja ja kolumnisti.^[2] Laitinen oli Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen esimies vuodesta 1972. Hänet erotettiin 1982, kun paljastui, että hän oli keskeinen Tamminiemen pesänjakajat -kirjan kirjoittaja. Välimiesoikeus totesi myöhemmin irtisanomisen laittomaksi.^[3] Sen jälkeen hän kirjoitti kirjoja ja kolumneja vapaana toimittajana.

Lempinimensä Loka Laitinen sai Verohallituksen entiseltä pääjohtajalta ja oikeusministeri Mikko Laaksoselta.^[4]

Aarno Laitinen aloitti lehtimiesuransa Helsingin Sanomien työmarkkinatoimittajana valmistuttuaan Sanoman toimittajakoulusta vuonna 1968. Jo uransa alkuvuosina, kylmän sodan ollessa kuumimmillaan, hän alkoi solmia yhteyksiä läntisiin tiedustelupalveluihin ja työnantajien linnakkeeseen Eteläranta 10:een. Myöhemmin Laitinen kuvasi toimittajan suhteita tiedustelupalveluihin ”maailman luonnollisimmaksi asiaksi”.^[5] Työmarkkinatoimittajana Laitinen oli aitiopaikalla seuraamassa ammattiyhdistysliikkeen tilaa ja kommunistien sisäisiä kiistoja; kommunisteihin hän oli tutustunut jo lapsuusympäristössään Punavuoressa, perinteisessä työväen kaupunginosassa. Maaliskuun alussa 1971 Laitinen esitteli Helsingin Sanomien lukijoille lehden poliittisessa toimituksessa syntyneen, SKP:n vähemmistöä kuvaavan uuden käsitteen ”taistolaiset”^[6] Kun aiemmin jyrkästi antikommunistisen Sanoman toimitukseen muodostui 1970-luvun alkuvuosina äärivasemmistolaisten toimittajien ryhmittymä, sen silmätikuksi joutuivat Laitisen SKP:n sisäistä tilaa ruotineet artikkelit.^[7] Tultuaan valituksi HS:n politiikan toimituksen esimieheksi Laitinen kehitti siitä ”ärhäkän iskunyrkin”, jota vastaava päätoimittaja Heikki Tikkanen yritti pitää aisoissa. Laitinen ei arastellut edes Sanoman vahvaa miestä Aatos Erkkoa. Historiantutkija Aleksi Mainion luonnehdinnan mukaan Laitinen oli yhtä aikaa ”räävitön anarkisti, kyyninen nihilisti, sietämätön sovinisti ja suoraviivainen antikommunisti”. Laitisen itsetietoisuutta kuvasi, että hän saapui kesällä 1981 seuraamaan SDP:n puoluekokousta Poriin Wärtsilän entisen pääjohtajan, vuorineuvos Wilhelm Wahlforssin perikunnalta ostamallaan pidennetyllä Mercedes-Benzillä.^[8]

Laitinen käsikirjoitti 1990-luvun suosittua poliittista Hyvät herrat -televisiosatiiria. Sarjan toiseksi käsikirjoittajaksi mainittiin Lasse Lehtinen. Myöhemmin osittain samoja ideoita hyödyntäneen Donna Paukku -sarjan kanssa Laitisella ei ollut mitään tekemistä. Joulukuussa 1990 Laitinen nimitettiin TV1:n vakituiseksi politiikan toimittajaksi.^[9]

Laitinen kirjoitti Apu-lehteen Naisten saunassa -nimistä pakinasarjaa, jossa hän tietyllä vakiokaavalla kävi läpi eduskunnan naisverkoston kokouksia. Kokouksissa kansanedustajanaiset esitettiin sivistymättömiksi ja typeriä kysyviksi ”hempukoiksi”, jotka vain syövät ja juovat huippukalliita ruokia ja alkoholijuomia (viinejä).^lähde?

Laitinen oli Iltalehden pitkäaikainen kolumnisti. Satiirisissa teksteissään hän arvosteli usein suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Toinen kolumnien vakioaihe oli feminismi ja naisverkosto. Toisaalta hän kirjoitti hyväksyvään sävyyn ^[10] niin sanotuista isojen poikien verkostoista. Hän otti kantaa vihreitä arvoja vastaan ja ydinenergian puolesta.^[10] Usein hän oli kolumneissaan vastustanut myös erilaisia sääntöjä ja kieltoja, jotka hänen mukaansa rajoittivat yksilönvapautta. Kun hän oli ottanut kantaa työmarkkinakysymyksiin, hän oli asettunut usein tukemaan työnantajien näkemyksiä,^[10] mutta vastoin yleistä luuloa Laitinen ei kannattanut kolumneissaan kokoomusta vaan sekä arvosteli nykyporvareita toistuvasti ”kauppakamarinulikoiksi” että mainitsi äänestäneensä presidentinvaaleissa Tarja Halosta, koska demarit olivat hänen mielestään parhaita hoitamaan porvareiden asioita. Keskustaan hän suhtautui epäilevästi, mutta Laitinen arvosteli kärkkäästi lähes kaikkia puolueita. Varsinkin vaalien alla Laitinen käsitteli usein jokaisen puolueen vuoron perään. Laitinen korosti, että kaikki hänen ystävä- ja tuttavapiirissään olivat porvareita ja että ainoat hänen tuntemansa demarit olivat ammattipoliitikkoja. Viimeisen pakinansa Iltalehteen Laitinen kirjoitti vuonna 2017.^[11]

Vuoden 1982 presidentinvaalin edellä julkaistiin satiirinen kohukirja Tamminiemen pesänjakajat, jonka tekijäksi ilmoitettiin Lauantaiseura. Nimimerkin takana olivat Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimiehenä toiminut Laitinen sekä viisi muuta politiikan toimittajaa, muiden muassa HS:n myöhempi päätoimittaja Janne Virkkunen. Kun kirjan alkuperäinen kustannussopimus WSOY:n kanssa raukesi, kirjan julkaisi Urpo Lahtisen Lehtimiehet Oy:n ”pöytälaatikkofirma” Kustannus-Vaihe. WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmio paljasti kirjan tekijät helmikuussa 1982, mikä johti Laitisen erottamiseen ja varoitukseen muille kirjan tekijöille. HS:n toimituksen johdon perustelujen mukaan kirjan kirjoittaminen ja julkaisu vieraan kustantajan toimesta olivat loukanneet lehden journalistisia periaatteita ja hyvää lehtimiestapaa. HS:n toimittajien ammattiosasto ilmaisi heti samana päivänä tukensa Laitiselle vaatien hänen työsuhteensa palauttamista.^[12] Laitinen vei erottamisensa välimiesoikeuteen, joka totesi toukokuussa 1982 antamassaan päätöksessä erottamisen laittomaksi ja määräsi Sanoma Oy:n maksamaan Laitiselle 30 000 markan korvaukset. Tämän jälkeen Laitinen siirtyi Hymy-lehden pakinoitsijaksi.^[13]

Vuonna 1996 Yleisradio purki Laitisen työsuhteen tämän käsikirjoitettua vuosien ajan Hyviä herroja Kolmoskanavalle ilman sivutoimilupaa. Laitinen haastoi Yleisradion oikeuteen ja vaati korvauksia mutta hävisi jutun.^[14]

Vuonna 2003 Laitinen sai kunnianloukkaussyytteen pakinasta, joka oli julkaistu Iltalehdessä vuonna 2000 otsikolla ”Ilmiantajien paratiisi”. Taustalla oli ollut epäilty tietovuoto Patentti- ja rekisterihallituksessa, ja kirjoituksessaan Laitinen oli väittänyt juttua tutkineen verotarkastajan antaneen salassa pidettävää aineistoa tiedotusvälineille ja siten syyllistyneen virkamiehen salassapitovelvollisuuden rikkomiseen. PRH:ssa tehty poliisitutkinta lopetettiin sittemmin, eikä asia johtanut oikeustoimiin.^[15]

Vuonna 2005 antamassaan tuomiossa Turun hovioikeus katsoi, ettei Laitisella ollut ollut riittävää näyttöä väitteelleen kantajan syyllistymisestä rikokseen, minkä lisäksi Laitinen oli esittänyt kantajasta ja tämän aiemmasta poliittisesta toiminnasta eräässä puolueessa perättömiä ja loukkaavia väitteitä tavalla, joka oli ollut omiaan aiheuttamaan kantajalle vakavaa haittaa ja vahinkoa. Hovioikeuden mielestä kyseessä oli törkeä kunnianloukkaus, koska teko oli tapahtunut joukkotiedotusvälinettä käyttäen ja kantaja oli ollut asiayhteydestä tunnistettavissa. Tämän nojalla hovioikeus tuomitsi Laitisen 2780 euron sakkoihin sekä Laitisen ja Iltalehden julkaisijan Alma Median maksamaan kantajalle yhteisvastuullisesti 7500 euron korvaukset henkisistä kärsimyksistä. Korkein oikeus ei pitänyt elokuussa 2006 antamassaan päätöksessä kunnianloukkausta törkeänä ja alensi korvaussumman käräjäoikeuden langettamaan 3500 euroon.^[16] Jo ennen jutun oikeuskäsittelyä, maaliskuussa 2001, Julkisen sanan neuvosto oli antanut kyseisen pakinan johdosta Iltalehdelle langettavan päätöksen katsottuaan lehden loukanneen hyvää lehtimiestapaa.^[17]

Laitisen puoliso vuodesta 1972 oli Helsingin Sanomien toimittaja Seija Sartti.^[4]

Laitinen oli suuri kulinaristi ja eritoten perinteisen ja lisäaineettoman ruoan puolestapuhuja.^[18] Vuonna 2008 Laitinen sai palkkioksi osaamisestaan ruoka-alalla Martta-järjestön jäsenyyden ja arvonimen ”Martti”.^[19] Hän pakinoi järjestöstä mielellään ja käytti silloin termiä ”me Martat”.

Laitinen kuoli pitkäaikaiseen sairauteen 78-vuotiaana. Samoihin aikoihin syyskuussa 2021 sai ensiesityksensä Arthur Franckin ohjaama, Tamminiemen pesänjakajat -kirjaan pohjautuva dokumentti Pesänlikaajat – erään kirjakohun anatomia, jota varten oli haastateltu Laitista ja muita elossa olleita kirjan tekijöitä.^[20]

• Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat: Kekkonen lähtee – kuka tulee?. Kustannusvaihe, 1981. ISBN 978-951-9-94023-6
• Musta monopoli. Kustannusvaihe, 1982. ISBN 978-951-9-55315-3
• Kremlin kellokkaat. Kustannusvaihe, 1983. ISBN 978-951-9-55319-1
• Rahat tai renki: Suomen liike-elämän veijareita ja huijareita. Tampere: Kustannusvaihe, 1984. ISBN 978-951-9-55330-6
• Narrigalleria. Helsinki: Gummerus, 1985. ISBN 978-951-2-02697-5
• Ulkoparlamentin puhemies: Aarno Laitisen kauneimmat kolumnit Iltalehdessä. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-8015-1

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Suomi (KANTO) Yhdysvallat Henkilöt Ritva Elonet