Lou Reed

Lou Reed
[[Tiedosto:|250px|Lou Reed esiintymässä vuonna 2011]] Lou Reed esiintymässä vuonna 2011
Henkilötiedot
Syntynyt	2. maaliskuuta 1942
Kuollut	27. lokakuuta 2013 (71 vuotta)
Muusikko
Aktiivisena	1958–2013
Tyylilajit	Taiderock, glam rock
Soittimet	kitara, basso, syntetisaattori, koskettimet, piano, huuliharppu
Yhtyeet	The Velvet Underground
Levy-yhtiöt	Matador, MGM, RCA, Sire
Aiheesta muualla
www.loureed.com
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Lewis Allan ”Lou” Reed (2. maaliskuuta 1942 New York – 27. lokakuuta 2013 Southampton) oli yhdysvaltalainen muusikko, lauluntekijä, runoilija ja kuvataiteilija. Parhaiten hänet tunnetaan The Velvet Undergroundin jäsenenä ja menestyksekkäänä sooloartistina. The Velvet Underground ei saavuttanut kaupallista menestystä aikanaan, mutta sillä on pysyvä sija yhtenä rockhistorian vaikutusvaltaisimmista yhtyeistä. Yhtye on mainittu punkin, glam rockin ja monenlaisen vaihtoehtoisen rockin esi-isänä^[1]. Reed kirjoitti avoimesti muun muassa huumeidenkäytöstä ja seksuaalisesta poikkeavuudesta, mikä oli 1960-luvun rock-kulttuurissa melko harvinaista.

Lou Reed syntyi juutalaiseen perheeseen Brooklynissa, Beth Elin sairaalassa, ja kasvoi Long Islandin Freeportissa. Hän oppi kitaransoiton radiota kuuntelemalla ja kehitti hyvin varhain kiinnostuksen rockiin ja rhythm and bluesiin. Lukioaikana hän soitti lukuisissa eri yhtyeissä, ja hänen ensimmäinen levyttänyt yhtyeensä oli nimeltään The Jades.

Vuonna 1956 Reediä ”hoidettiin” sähköshokkiterapialla hänen biseksuaalisuutensa vuoksi. Vuonna 1974 hän kirjoitti kokemuksestaan kappaleen ”Kill Your Sons”, ja rockteoksen Please Kill Me haastattelussa hän sanoi seuraavaa:

»Kurkkuun tungettiin sellainen törppö, jotta potilas ei nielaisisi kieltään, ja sitten ohimoille laitettiin elektrodit. Se oli siihen aikaan Rockland Countyn virallinen terapiamuoto homoseksuaalisten tuntemusten kitkemiseksi. Seurauksena tyyppi menettää muistinsa ja muuttuu vihannekseksi. Kirjojen lukeminen on käytännössä mahdotonta, koska sivulle seitsemäntoista päästyään pitää aloittaa koko opus alusta.»

Syksyllä 1960 Reed alkoi opiskella journalismia, ohjaamista ja luovaa kirjoittamista Syracusen yliopistossa. Vuonna 1961 hän isännöi myöhäisillan ohjelmaa nimeltä Excursions On A Wobbly Rail radiokanavalla WAER. Ohjelma käsitteli musiikkia, erityisesti 1950-luvun free jazzia. Monet Reedin kitaransoittotekniikoista saivatkin inspiraationsa jazzmusiikin saksofonisteilta, kuten Ornette Colemanilta. Kesäkuussa 1964 Reed valmistui yliopistosta kunniamaininnoin.

Opiskeluaikanaan Reed ystävystyi opettajansa Delmore Schwartzin kanssa ja omisti tälle vuoden 1966 The Velvet Underground -kappaleen ”European Son”. Vuonna 1982 hän myös levytti kappaleen ”My House” edesmenneen opettajansa muistoksi.

Vuonna 1964 Lou Reed muutti New Yorkiin ja työskenteli Pickwick Recordsin sanoittajana. Hän työsti muun muassa pienimuotoisen hitin ”The Ostrich”, joka oli parodia sen ajan tanssimusiikista.

The Primitives -yhtyeen jäsen John Cale oli hiljattain muuttanut New Yorkiin opiskelemaan. Hän soitti viulua La Monte Youngin teatterissa Theater of the Eternal Music. Lou Reedin varhaiset kappaleet, kuten ”Heroin”, tekivät Caleen vaikutuksen, ja ystävyys alkoi kehittyä.

»Kun Lou ensimmäisen kerran soitti minulle ’Heroinin’, lensin perseelleni. Sekä sanat että musiikki löivät päin pläsiä: rankkaa, äärimmäisen rankkaa vääntöä, jossa ei pyydelty anteeksi keneltäkään. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin se, että Loun biisit sopivat täydellisesti yhteen oman musiikkikäsitykseni kanssa. Loun biiseissä henkilöt pantiin usein kylmiksi, ja se itse samastui vahvasti hahmoihin, joista lauloi.»
(John Cale, Please Kill Me (1996))

Reed ja Cale asuivat yhdessä Lower East Sidessa. Heidän kutsuttuaan mukaan yhtyeeseen Reedin opiskelutoverit, kitaristi Sterling Morrisonin ja rumpali Maureen Tuckerin, The Velvet Underground oli perustettu. The Velvet Underground sai pian taiteilija Andy Warholin huomion, ja tämä kiinnittikin heidät oman yhtiönsä lisäksi esitykseen Exploding Plastic Inevitable. Yhteistyö Warholin kanssa inspiroi monia Reedin kappaleita, ja hän kunnioittikin Warholia suuresti muun muassa tämän aitouden vuoksi. Konflikti kuitenkin puhkesi Warhol Factoryn päätettyä, että yhtye tarvitsi naislaulajan. Reed oli nimittäin hyvin arka lavaesiintyjä eikä hänestä ollut keulakuvaksi. Niinpä yhtyeeseen otettiin saksalainen Nico, mutta yhtye teki kantansa kuitenkin hyvin selväksi laittamalla ensimmäisen albuminsa nimeksi The Velvet Underground and Nico. He eivät hyväksyneet uutta jäsentään osaksi yhtyettä, ja aihe oli kova pala varsinkin Reedille. Reedillä ja Nicolla oli tästä huolimatta parisuhde, ja Reed kirjoitti Nicolle muutaman kappaleen. Myös Nico ja Cale seurustelivat lyhyen aikaa.

Huolimatta yhtyeen tuolloisesta epäkaupallisuudesta, pidetään kyseistä ”banaanialbumia” yhtenä rockmusiikin merkittävimmistä levytyksistä. Muun muassa Rolling Stone on listannut albumin maailman vaikutusvaltaisempien joukkoon.

Albumin White Light/White Heat aikaan Nico oli eronnut ja Warhol saanut potkut, molemmat vastoin Calen tahtoa, ja uusi manageri Steve Sesnick taivuttelikin Reedin ajamaan Calen yhtyeestä. Morrison ja Tucker harasivat vastaan, mutta lopulta Reed sai potkittua Calen pois. Morrison uskoi Reedin tehneen sen silkkaa mustasukkaisuuttaan ja kunnianhimoaan. Cale on sanonut, että ensimmäisen levyn jälkeen lähes uskonnollinen suhtautuminen musiikkiin laimeni sekä hänen itsensä että myös Reedin kohdalla. Musiikinteosta tuli työtä, eivätkä he enää edes muistaneet alkuperäisiä pyrkimyksiään.

John Calen korvasi Doug Yule, johon Reed viittasi usein leikillisesti pikkuveljenään. Yhtyeen saundi muuttui kevyemmäksi. Yhtye julkaisi vielä kaksi lp-levyä: vuonna 1969 albumin The Velvet Underground ja vuonna 1970 albumin Loaded. Jälkimmäinen sisälsi yhtyeen kaupallisesti menestyneimmät kappaleet ”Rock And Roll” ja ”Sweet Jane”. Sitä myöskin äänitettiin kauemmin kuin kolmea aikaisempaa albumia yhteensä, mutta kaupallista läpimurtoa ei siltikään tullut. Elokuussa 1970 Reed jätti yhtyeen. Viimeiset alkuperäisjäsenet Sterling Morrison ja Maureen Tucker lähtivät vuosina 1971 ja 1972. Vuonna 1973 julkaistiin vielä The Velvet Underground -nimellä albumi Squeeze', jossa Doug Yule oli mukana.

Jätettyään The Velvet Undergroundin Lou Reed sai konekirjoittajan työn isänsä kirjanpitofirmassa. Vuotta myöhemmin hän kuitenkin solmi levytyssopimuksen RCA:n kanssa ja äänitti ensimmäisen sooloalbuminsa Lontoossa työskennellen muun muassa Steve Howen ja Rick Wakemanin kanssa. Levy nimeltä Lou Reed sisälsi julkaisemattomia The Velvet Undergroundin kappaleita, joista osa oli äänitetty albumille Loaded, mutta jotka olivat joutuneet kuitenkin loppujen lopuksi hyllylle. Albumi sai negatiivisia lehtiarvosteluita, eikä se myynyt kovinkaan hyvin.

Joulukuussa 1972 julkaistiin David Bowien ja tämän silloisen kitaristin Mick Ronsonin tuottama albumi Transformer. Vihdoinkin Reed sai laajan yleisön, erityisesti Britanniassa. Hittikappale ”Walk On The Wild Side” oli ironinen, mutta ystävällinen kunnianosoitus niille friikeille, transvestiiteille ja prostituoiduille, jotka joskus piirittivät Andy Warholia. Jokainen säkeistö kuvaa yhtä oikeaa Factoryn henkilöä: 1. Holly Woodlawn, 2. Candy Darling, 3. Joe Dallesandro, 4. Joe Campbell ja 5. Jackie Curtis. Kappaleen sanat välttivät sensuurin, ja siitä tuli lopulta Reedin tunnetuin. Myös albumin kappale ”Perfect Day” lukeutuu Reedin arvostetuimpiin.

Vaikka Transformer olikin menestys, Reediä harmitti suuresti, että hän joutuisi viettämään lopunelämäänsä maineikkaan tuottajaryhmän varjossa. Riita Reedin ja Bowien välillä jäädyttikin yhteistyön vuosiksi, mutta he sopivat myöhemmin ja esiintyivät yhdessä jälkimmäisen 50-vuotiskonsertissa vuonna 1997. Vuonna 2003 Bowie vieraili Reedin albumilla The Raven. Transformeria seurasi synkkä Berlin, joka kertoi tarinan kahdesta rakastuneesta narkomaanista. Levy käsitteli huumeriippuvuutta, hyväksikäyttöä, itsemurhaa, prostituutiota ja aviorikoksia.

Berlinin jälkeen äänitettiin Sally Can’t Dance ja livelevy Rock ’n’ Roll Animal, molemmat vuonna 1974. Jälkimmäinen osoittautui Reedin myydyimmäksi albumiksi, ja sitä seurasi vuoden 1975 Lou Reed Live.

Vuonna 1975 menestystä seurasi alamäki, kun kitaran feedback-äänestä koostuva tuplalevy Metal Machine Music sai kriitikoilta murskaavan vastaanoton. Lehdet ilkkuivat levyä hyväksi yritykseksi purkaa levytyssopimus. Reed kuitenkin totesi teoksensa olevan nerokasta taiteilijan työtä, ja Lester Bangs kuvaili sitä nerokkaaksi, mutta psykologisesti hyvin häiritseväksi albumiksi. Vaikka Reed myöhemmin myönsi, että hän tarkoitti levyn parodiseksi, niin sanoi hän sen silti olevan vakavasti otettava albumi. Tämän jälkeen hän on tosin vielä todennut, että vaikka hän aikoinaan ottikin levynsä vakavasti, niin niihin aikoihin hän tapasi olla myös ”erittäin kovassa pilvessä”.

Samana vuonna ilmestynyt albumi Coney Island Baby oli sen sijaan hyvin lämmin ja lempeä. Hän omisti levyn tuolloiselle kumppanilleen, transsukupuoliselle naiselle nimeltä Rachel, joka myöskin näkyy vuoden 1977 kokoelmalevyn Walk on the Wild Side: The Best of Lou Reed kannessa. Vuoden 1976 albumi Rock and Roll Heart petti odotukset. Vuonna 1978 ilmestynyt Street Hassle palasi Reedin inspiroiman punkin juurille. Ironisesti Reed itse vähätteli punkia ja vältteli kaikenlaisia yhteyksiä sen kanssa.

»Olen liian kirjakeskeinen kiinnostuakseni punk rockista... Koko CBGB’s, koko Max’s Kansas City ja kaikki, mitä Lontoossa on meneillään – luuletko tosiaan että olen vastuussa sellaisesta määrästä roskaa?»

Jazzmuusikko Don Cherryn kanssa tehtyä levyä The Bells (1979) seurasi kitaristi Chuck Hammerin kanssa äänitetty Growing Up in Public. Samoihin aikoihin Reed näytteli myös rähjäistä tuottajaa Paul Simonin elokuvassa One Trick Pony.

Vuonna 1980 Lou Reed meni naimisiin englantilaisen Sylvia Moralesin kanssa, joka toimi myös Reedin managerina. Pariskunta erosi vuonna 1995. Morales toimi inspiraationa muutamille kappaleille, joita olivat esimerkiksi ”Think It Over” ja ”Heavenly Arms”.

Vuonna 1981 tuottaja Bob Ezrin otti yhteyttä Reediin ja pyysi häntä kirjoittamaan hard rock yhtye KISSin tulevalle albumille. Reedin nimi mainitaan kolmen kappaleen krediiteissä. Levy floppasi täysin, vaikka kriitikot albumia ylistivätkin.

1980-luvun alussa Reed pyysi kitaristi Robert Quinea liittymään ryhmäänsä, ja tämä soittaakin hänen levyillään The Blue Mask (1982) ja Legendary Hearts (1983). Lopulta Quine jätti ryhmän hänen ja Reedin välien kireyden vuoksi. Reed pyysi kuitenkin Quinea mukaan maailmankiertueelle, johon tämä taloudellisista syistä suostui. Heidän musiikillinen yhteistyönsä päättyi vuonna 1985.

Albumeiden Legendary Hearts ja New Sensations (1984) kohtalaisen listamenestyksen jälkeen Reed tuli tunnetuksi Hondan moottoripyörien mainostajana. Vuonna 1986 Reed liittyi Amnestyn kiertueelle. Albumillaan New York (1989) hän puhui suorapuheisesti muun muassa politiikasta ja AIDSista.

Andy Warholin kuoltua vuonna 1987 Reed ja John Cale tekivät jälleen yhteistyötä. He äänittivät Warholin muistolle albumin nimeltä Songs for Drella, mikä merkitsi samalla loppua 22 vuotta kestäneelle välirikolle.

Vuonna 1990, yli 20 vuotta kestäneen tauon jälkeen, The Velvet Underground konsertoi hyväntekeväisyystapahtumassa Ranskassa. Vuonna 1992 Reed julkaisi 16. sooloalbuminsa nimeltä Magic and Loss. Vuonna 1993 The Velvet Underground teki Euroopan kiertueen. Yhtye oli aikeissa suunnata myös Pohjois-Amerikkaan, mutta uusi riita Calen ja Reedin välillä pilasi suunnitelman. Vuonna 1994 Reed esiintyi livealbumilla A Celebration: The Music of Pete Townshend and The Who. Tästä julkaistiin myös DVD vuonna 1998.

Vuonna 1996 The Velvet Underground pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Vuosina 2000 ja 2001 Reed oli myös ehdolla vuoden sooloartistiksi, muttei kuitenkaan voittanut palkintoa.^selvennä

Vuonna 1996 Reed julkaisi albumin Set the Twilight Reeling. Samana vuonna Reed teki musiikkia näytelmään Time Rocker, jota esitettiin Saksassa ja Yhdysvalloissa. Vuonna 1998 televisioshow American Masters esitti dokumentin Lou Reed: Rock and Roll Heart. Dokumentti näytettiin yli 50 filmifestivaalilla, muun muassa Berliinin elokuvajuhlilla. Vuonna 1999 sille myönnettiin Grammy-palkinto parhaana pitkänä musiikkiaiheisena elokuvana.

1990-luvun loppupuolelta asti Reed seurusteli muusikko-performanssitaiteilija Laurie Andersonin kanssa, jonka kanssa hän on tehnyt paljon yhteistyötä. Anderson osallistui muun muassa Reedin kappaleisiin ”Call On Me”, ”Baton Rouge”, ”Rock Minute” ja ”Hang On To Your Emotions”, ja Reed puolestaan Andersonin kappaleisiin ”In Our Sleep” ja ”One Beautiful Evening”. Reed ja Anderson menivät naimisiin 12. huhtikuuta 2008.

Toukokuussa 2000 Reed esiintyi juuri ennen paavia Roomassa järjestetyssä tapahtumassa Great Jubilee Concert. Samana vuonna hän teki jälleen teatterityötä säveltämällä musiikkia näytelmään Poe-Try, joka perustui kirjailija Edgar Allan Poen teksteihin ja josta Reed suuresti piti. Hän jopa kirjoitti ihailemansa kirjailijan tekstejä uuteen muotoon näytelmää varten ja sanoitti kappaleet samojen teemojen pohjalta. Vuonna 2000 Reed julkaisi myöskin kiitellyn albumin nimeltä Ecstasy. Seuraavana vuonna Reed teki cameoroolin elokuvassa Prozac Nation. Lokakuussa 2001 New York Times julkaisi Reedin runon Laurie Sadly Listening, joka viittasi syyskuun 11.päivän terrori-iskuihin.

Vuonna 2001 useat yhdysvaltalaiset radioasemat raportoivat Reedin kuolleen huumeiden yliannostukseen. Virheellinen informaatio oli ilmeisesti peräisin uutistoimisto Reutersilta. Vuonna 2003 Reed julkaisi tupla-albumin The Raven, jonka perustana oli näytelmä Poe-Try. Lou Reedin ja tämän yhtyeen lisäksi levyllä esiintyivät David Bowie, Laurie Anderson, Kate ja Anna McGarrigle, The Blind Boys of Alabama, Antony Hegardy, Ornette Coleman, ja näyttelijät Elizabeth Ashley, Christopher Walken, Steve Buscemi, William Dafoe, Amanda Plummer, Fisher Stevens ja Kate Valk. Albumi sisälsi sekä Reedin tekemiä lauluja että Poen teksteihin perustuvia puheosuuksia, joiden taustalla soi elektroninen musiikki.

Reed julkaisi vuonna 2005 valokuvateoksen New Yorkista.

2006 ja 2007 Reed teki konsertteja, joissa esitettiin Berlin-levy kokonaisuudessaan. 2008 konserteista julkaistiin albumi Berlin: Live At St. Ann’s Warehouse ja Julian Schnabelin ohjaama samanniminen elokuva.

Vuonna 2011 Reed julkaisi Metallican kanssa yhteislevyn nimeltä Lulu.

Toukokuussa 2013 Reedille tehtiin maksansiirto.^[2] Hän kuoli 27. lokakuuta 2013 71-vuotiaana.^[3]

Reed konsertoi Suomessa 1989 Provinssirockissa Seinäjoella, Ruisrockissa Turussa vuonna 2000, toukokuussa 2005 Lahdessa, Tampereella ja Helsingissä, ja elokuussa 2009 Helsingissä kumppaninsa Laurie Andersonin kanssa.

Lou Reedin levytykset The Velvet Undergroundin kanssa, katso artikkeli The Velvet Underground.

• Lou Reed (1972)
• Transformer (1972)
• Berlin (1973)
• Sally Can't Dance (1974)
• Metal Machine Music (1975)
• Coney Island Baby (1976)
• Rock ’n’ Roll Heart (1976)
• Street Hassle (1978)
• The Bells (1979)
• Growing Up in Public (1980)
• The Blue Mask (1982)
• Legendary Hearts (1983)
• New Sensations (1984)
• Mistrial (1986)
• New York (1989)
• Songs for Drella, John Calen kanssa (1990)
• Magic and Loss (1992)
• Set the Twilight Reeling (1996)
• Ecstasy (2000)
• The Raven (2003)
• Hudson River Wind Meditations (2007)
• Lulu (2011)

• Rock ’n’ Roll Animal (1974)
• Lou Reed Live (1975)
• Live: Take No Prisoners (1978)
• Live in Italy (1984)
• Live in Concert (1997)
• Perfect Night: Live in London (1998)
• American Poet (2001)
• Animal Serenade (2004)
• Le Bataclan ’72, John Calen & Nicon kanssa (2004)
• Berlin: Live At St. Ann’s Warehouse (2008)
• The Creation of the Universe (2009)

• Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed. Like, 2007. ISBN 978-952-471-820-2

• Lou Reedin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa