Eino Jutikkala

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Osin lähteistetty, mutta suuri osa tekstiä on vailla lähteitä, ja jää arvailujen varaan, ovatko ne lähdeluettelossa esitetystä aineistosta. Sisältää myös mielipiteen, jonka sanojaa ei ole ilmoitettu.

Eino Jutikkala
1955
Henkilötiedot
Syntynyt	24. lokakuuta 1907 Sääksmäki
Kuollut	22. joulukuuta 2006 (99 vuotta) Helsinki
Kansalaisuus	Suomi
Koulutus ja ura
Tutkinnot	Helsingin yliopisto
Instituutti	Helsingin yliopisto
Tutkimusalue	historia
Tunnetut työt	Suomen kulttuurihistoria (toimittaja, 1933–1934) Suomen talonpojan historia (1942) Uudenajan taloushistoria (1953) Talonpoika, aatelismies, kruunu (1979) Kuolemalla on aina syynsä (1987)
Palkinnot	akateemikon arvonimi 1972
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Eino Kaarlo Ilmari Jutikkala (vuoteen 1931 Rinne; 24. lokakuuta 1907 Sääksmäki – 22. joulukuuta 2006 Helsinki) oli suomalainen historiantutkija, professori ja akateemikko. Jutikkala oli yksi 1900-luvun merkittävimpiä suomalaisia historioitsijoita, ja hänen poikkeuksellisen pitkä ja tuottelias tieteellinen uransa kesti lähes kahdeksan vuosikymmentä.

Jutikkala oli Gunnar Suolahden oppilas ja kuului tämän johtamaan kulttuurihistorialliseen koulukuntaan, joka edusti saksalaisen Karl Lamprechtin kehittämää kollektiivista historiatulkintaa. Koulukunnan suuri voimannäyte, neliosainen Suomen kulttuurihistoria (1933–1936) on hänen toimittamansa. Varhaisella tutkijanurallaan Jutikkala erikoistui talouden ja etenkin maatalouden historiaan ja julkaisi aihepiiristä useita klassikkotutkimuksia, kuten Suomen talonpojan historia (1942) ja Uudenajan taloushistoria (1953). Myöhemmällä urallaan hän keskittyi yhteiskuntien ja väestön historiaan ja kirjoitti suositut yleisesitykset Talonpoika, aatelismies, kruunu (1979) ja tenttikirjana käytetty^[1] Kuolemalla on aina syynsä (1987). Hän oli myös paikallishistorian erikoistuntija ja osallistui Helsingin, Turun ja Tampereen kaupunkien historian kirjoittamiseen.

Jutikkala hoiti Helsingin yliopistossa peräkkäin kolmea historian professuuria. Hän oli Suomen historian henkilökohtainen ylimääräinen professori 1947–1950, taloushistorian professori 1950–1954 ja Suomen historian professori 1954–1974. Hän toimi myös lukuisissa akateemisissa luottamustehtävissä, kuten yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaanina ja Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajana. Akateemikon arvonimen hän sai ensimmäisenä suomalaisena historiantutkijana 1972.

Jutikkalan juuret olivat Jutikkalan kartanossa Sääksmäellä. joka nykyään kuuluu Valkeakosken kaupunkiin. Jutikkalan kartano oli Sääksmäen pitäjän mahtavimpia tiloja: siihen kuului ennen vuoden 1918 torpparilakia 750 hehtaaria maata, josta noin 150 hehtaaria peltoa. Eino Jutikkalan isoisä, rusthollari Fredrik Takkula, oli ostanut Jutikkalan vuonna 1871 ja ottanut samalla ajan tavan mukaan sen nimen omaksi sukunimekseen. Hänen poikansa Kaarle muutti kuitenkin sukunimensä Rinteeksi, suvun perimätiedon mukaan siksi, että oppikoulun rehtorin mielestä tilannimi Jutikkala ei sopinut sukunimeksi. Myös tämän poika Eino käytti opiskeluaikaansa saakka nimeä Eino Rinne. 23-vuotiaana hän kuitenkin otti käyttöön isoisänsä sukunimen, ja Eino Rinteestä tuli Eino Jutikkala.^[2]

Jutikkalan vanhemmat olivat paitsi suurtilan omistajia myös koulutettuja. Isä Kaarle Fredrik Rinne (1863–1923) oli oppiarvoltaan filosofian maisteri. Hän oli opiskellut historiaa ja kirjallisuustiedettä Keisarillisessa Aleksanterin-Yliopistossa ja työskennellyt suomen kielen opettajana helsinkiläisissä oppikouluissa ennen ryhtymistään perintötilan viljelijäksi vuonna 1898. Äiti Hilma Maria Rinne (o.s. Hagelberg, 1869–1948) oli puolestaan Helsingin suomalaisen tyttökoulun jatko-opiston käynyt opettaja^selvennä. Pariskunta sai kaksi poikaa ja tyttären. Vanhempi poika Ossian Rinne ryhtyi isänsä jälkeen Jutikkalan tilan viljelijäksi, ja tytär Elsa avioitui kirjallisuustieteilijä J. V. Lehtosen kanssa.

Jutikkalan nuorempi poika Eino herätti jo pienenä huomiota poikkeuksellisella muistillaan ja oppimiskyvyllään. Kun hän oli käynyt kansakoulun Sääksmäellä, hänet lähetettiin Turun suomalaiseen lyseoon, jonka rehtorina toimi hänen tätinsä mies Iivari Vanaja. Jutikkala sai alusta lähtien opettajikseen historiaan erikoistuneita pedagogeja. Hänen kansakoulunopettajansa Hilda Huntuvuori oli keskiajan historian asiantuntija ja suosittujen historiallisten romaanien kirjoittaja. Turun suomalaisessa lyseossa historiaa opetti puolestaan filosofian tohtori ja kansanperinteen tutkija Johan Wilhelm Juvelius, historioitsija Einar W. Juvan isä ja historioitsija Mikko Juvan isoisä.^[3]

Jutikkala kirjoitti ylioppilaaksi Turun suomalaisen lyseon klassilliselta linjalta vuonna 1926 luokkansa parhain arvosanoin: neljä laudaturia (äidinkieli, ruotsi, saksa ja reaali) ja kaksi cum laude approbaturia (latina ja matematiikka). Samana syksynä hän kirjoittautui opiskelijaksi Helsingin yliopistoon.

Jutikkala oli pienestä pitäen ollut kiinnostunut tilastoinnista; oman kertomansa mukaan hän oli nähnyt kymmenvuotiaana Turun kaupungin tilastollisen vuosikirjan tätinsä miehen kirjahyllyssä ja innostunut niin, että oli julistanut ryhtyvänsä isona Turun kaupunginaktuaariksi.^[4] Hän kävi jo lyseolaisena kuuntelemassa taloustieteilijä Ernst Nevanlinnan luentoja Turun yliopistossa, ja Helsingin yliopistossa hän valitsikin pääaineekseen aluksi kansan­talous­tieteen. Hän pettyi kuitenkin nopeasti valintaansa, sillä kansantaloustieteen professori J. H. Vennola, kansanedustaja ja moninkertainen ministeri, keskittyi poliittiseen uraansa ja laiminlöi opetustehtäviään. Jutikkala vaihtoi pian pääaineekseen Suomen ja Skandinavian historian. Kiinnostuksen tilastointia kohtaan hän säilytti kuitenkin läpi elämänsä, ja monet hänen historiantutkimuksistaan rakentuivat tilastollisen analyysin perustalle.

Jutikkalan ryhdyttyä opiskelemaan historiaa hänen tärkeimmäksi esikuvakseen tuli Suomen ja Skandinavian historian professori Gunnar Suolahti. Tämä oli opiskellut Leipzigissa Karl Lamprechtin oppilaana ja tuonut Suomeen lamprechtilaisen kollektiivisen historiatulkinnan eli niin kutsutun kulttuurihistoriallisen metodin. Sen perusajatuksena oli, että historian kantavia voimia eivät ole sodat tai poliittiset päätökset, vaan yhteiskuntien taloudellisissa, sosiaalisissa ja kulttuurillisissa rakenteissa tapahtuvat muutokset. Siksi historiantutkimuksen pääkohteena tuli olla ihmisen jokapäiväinen elinympäristö ja sen lainalaisuudet. Suolahden ympärille kerääntyi joukko nuoria tutkijoita, jotka omaksuivat hänen kulttuurihistoriallisen metodinsa ja joita ryhdyttiin kutsumaan kulttuurihistorialliseksi koulukunnaksi. Heihin kuuluivat Jutikkalan lisäksi muun muassa Esko Aaltonen, Lauri Kuusanmäki, Heikki Waris ja Kaarlo Wirilander.^[5]

Jutikkala opiskeli poikkeuksellisen nopeasti. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1929 kirjoitettuaan pro gradu -työn kotipitäjänsä Sääksmäen viljelyshistoriasta. Maisterintutkintoaan varten hän suoritti laudaturarvosanat Suomen historian lisäksi kansantaloustieteestä ja arkeologiasta. Vain kuusi vuotta yliopistoon saapumisensa jälkeen hän väitteli filosofian tohtoriksi kaksiosaisella väitöskirjalla Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana (1932). Kiinnostus viljelyshistoriaa kohtaan nousi Jutikkalan kotitaustasta kartanon poikana, ja ratkaisevana innoituksena sille toimivat professori Gabriel Nikanderin tutkimukset kartanolaitoksesta. Väitöskirjaansa varten Jutikkala vieraili kymmenissä kartanoissa tutkimassa niiden yksityisarkistoja. Väitellessään hän oli vain 24-vuotias ja oli 2000-luvulle asti kaikkien aikojen nuorimpana väitellyt suomalainen historian tohtori.

Kevään 1932 promootiossa Jutikkala vihittiin samalla sekä filosofian maisteriksi että filosofian tohtoriksi. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin Helsingin yliopiston Suomen historian dosentiksi, ja hän ryhtyi täysipäiväiseksi historiantutkijaksi.

Jo ennen tohtoriksi valmistumistaan Jutikkala värvättiin mukaan Suomen kulttuurihistoria -teossarjan toimituskuntaan. Kustannusyhtiö Gummeruksessa oli jo pitkään suunniteltu laajaa kulttuurihistoriallista teossarjaa, mutta sen toteuttajaa ei ollut löytynyt, kunnes Gunnar Suolahti oppilaineen saatiin hankkeeseen. Kulttuurihistorian toimitustyö alkoi alkuvuodesta 1932, päätoimittajana Suolahti, toimitussihteerinä Eino Jutikkala, ja toimituskunnan muina jäseninä Esko Aaltonen, Lauri Kuusanmäki, Pentti Renvall ja Heikki Waris. Toimituskunnan tavoitteena oli luoda laaja Suomen historian yleisesitys kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Suolahtelaiseen tapaan kulttuurihistoriaa käytettiin hyvin laajana yleiskäsitteenä, joka sulki sisäänsä kaikki yhteiskunnalliset ilmiöt talous-, sosiaali- ja väestöhistoriasta aina taiteiden, tieteiden ja uskonnon historiaan. Ainoastaan puhdas poliittinen historia jätettiin sen ulkopuolelle.

Toimitustyö koki odottamattoman takaiskun, kun Gunnar Suolahti, jonka oli tarkoitus kirjoittaa teossarjan keskeisimmät osuudet, kuoli äkillisesti jouluna 1933. Tuolloin vasta ensimmäinen neljästä osasta oli saatu valmiiksi. Uudeksi päätoimittajaksi tuli professori Väinö Voionmaa, ja vastoinkäymisestä huolimatta koko teossarja saatiin valmiiksi ennätyksellisen nopeasti, vuoteen 1936 mennessä. Ansio tästä lankesi tiukkaotteiselle toimitussihteeri Jutikkalalle. Professori Aarno Maliniemi kertoi anekdoottia, jonka mukaan toimitussihteeri piiskasi vauhtia erääseen myöhässä olleeseen kirjoittajaan istumalla tämän kirjoituspöydän vieressä ja sieppaamalla itselleen käsikirjoitusliuskoja sitä mukaa kuin ne täyttyivät. Toimitustyön lisäksi Jutikkala kirjoitti teossarjan väestö- ja asutushistoriaa käsittelevät artikkelit.

1930-luvulla Jutikkalaa työllistivät Suomen kulttuurihistorian lisäksi eri tilaustyöt. Hän kirjoitti kotikuntansa toimeksiannosta Sääksmäen pitäjän historian (1934) sekä laati Suomen postilaitoksen historian ensimmäisen, Ruotsin vallan aikaa käsittelevän, osan (1938). Yhdessä professori Gabriel Nikanderin kanssa hän toimitti massiivisen Suomen kartanot ja suurtilat -matrikkelin (1939–45). Matrikkeliin pyrittiin kokoamaan kattavat tiedot suomalaisten suurtilojen historiasta ja nykytilasta, ja se suunniteltiin neliosaiseksi. Toisen maailmansodan puhkeaminen kuitenkin viivästytti toimitustyötä, ja lopulta neljäs osa jätettiin kokonaan julkaisematta, koska suurin osa itäsuomalaisista suurtiloista jäi luovutettuun Karjalaan. Kolmannen osan esipuheessa Jutikkala totesi, että koska sodan jälkeinen maanhankintalaki pirstoi vanhat suurtilat, koko matrikkeli oli muuttunut suomalaisen kartanokulttuurin nekrologiksi.

Vielä 1930-luvun lopulla Jutikkala harkitsi uraa oppikoulunopettajana. Hän hankki vaadittavan pedagogisen pätevyyden auskultoimalla vuonna 1936 Helsingin normaalilyseossa mutta ei koskaan työskennellyt opettajana, sillä akateeminen maailma tarjosi hänelle yllin kyllin työtä. Kiinnostus opetustyötä kohtaan sai hänet kuitenkin kirjoittamaan Helsingin koelyseon rehtorin Yrjö Oran kanssa oppikirjan Suomen historia lukioluokkia varten (1936). Perinteisistä koulukirjoista poiketen teos ei esitellyt historiaa kronologisesti vaan temaattisesti: poliittinen historia, taloushistoria sekä sosiaali- ja kulttuurihistoria käsiteltiin omina kokonaisuuksinaan. Tapahtumahistorian korvaaminen laajempien ilmiöiden tarkastelulla heijasti Jutikkalan lamprechtilaista metodologiaa. Teos oli rakenteensa suhteen edellä aikaansa eikä saanutkaan oppikouluissa mainittavampaa suosiota.

Talvisodan sytyttyä Jutikkala, joka oli vapautettu asepalveluksesta terveydellisistä syistä,^selvennä palveli aluksi väestönsuojelutehtävissä. Akateemisesti koulutettuna ja kielitaitoisena miehenä hänet rekrytoitiin kuitenkin nopeasti Valtion tiedotuskeskukseen, jossa hän avusti ulkomaisia sotakirjeenvaihtajia. Jatkosodassa hän toimi Valtion tiedotuslaitoksen tuotantotoimiston johtajana. Tuotantotoimiston tehtävänä oli tuottaa propagandistisia eli sodan virallisia päämääriä edistäviä artikkeleita lehtien ja radion julkaistavaksi, ja sen palveluksessa työskenteli lukuisia nimekkäitä kirjailijoita, kuten Mika Waltari, Toivo Pekkanen, Lauri Viljanen ja Elmer Diktonius. Toimiston johtajana Jutikkalan tehtävänä oli organisoida kirjoitustyö ja tarkastaa, että valmiit artikkelit täyttivät propagandatavoitteet, ja hän kirjoitti myös itse lukuisia artikkeleita. Oskari Väänäsen kanssa hän laati suppean Suomen historian yleisesityksen Finnland, der Vorposten Europas im Norden ('Suomi, Euroopan pohjoinen etuvartio'), joka oli suunnattu Suomessa taisteleville saksalaisille sotilaille.

Jutikkalan ja muiden Valtion tiedotuslaitoksen johtajien tehtäviin kuului myös osallistuminen informaatiotilaisuuksiin eri puolilla maata. Näihin tilaisuuksiin kutsuttiin paikallisia johtohenkilöitä, ja niiden tarkoituksena oli välittää tarkempaa ja sensuroimattomampaa tietoa sotatilanteesta kuin julkisuudessa voitiin antaa. Jutikkala laski pitäneensä tällaisissa tilaisuuksissa yli sata sotilaallista ja poliittista tilannekatsausta eri paikkakunnilla. Heinäkuussa 1944 hän kuului lisäksi päämajan kokoamaan tiedottajaryhmään, joka kiersi Karjalankannaksella pitämässä informaatiotilaisuuksia ja tarkkailemassa joukkojen mielialoja Kannaksen suurhyökkäyksen jälkeen.

Jutikkalan propagandistisista töistä kuuluisin on maantieteen professori Väinö Auerin ja kansatieteen professori Kustaa Vilkunan kanssa kirjoitettu Finnlands Lebensraum ('Suomen elintila', 1941), jossa perustellaan Itä-Karjalan olevan historiallisesti ja maantieteellisesti osa Suomea. Teos kirjoitettiin suoraan saksaksi, sillä sitä suunniteltiin käytettäväksi ”tieteellisenä” perusteena Suomen aluevaatimuksille sen jälkeen kun Saksa olisi miehittänyt Neuvostoliiton. Toimeksianto kirjoittamiseen tuli korkeimmasta valtiojohdosta: kirjahankkeen ideoija oli presidentti Risto Ryti, kirjoittajat värväsi pääministeri J. W. Rangell apunaan poliittinen sihteerinsä L. A. Puntila.^[6]

Suomen luonnolliseksi itärajaksi kirjassa määriteltiin niin sanottu kolmen kannaksen linja eli Suomenlahti–Laatokka–Ääninen–Vienanmeri-linja. Auer huolehti väitteen maantieteellisistä perusteluista (Itä-Karjala kuuluu Fennoskandiaan) ja Vilkuna sen kansatieteellisistä perusteluista (Itä-Karjalan kulttuuri on suomensukuista). Jutikkalan osuudeksi jäivät väestötieteelliset perustelut. Niiden mukaan Suomi oli leveyspiirinsä tiheimmin asuttuja alueita ja sen väkiluku kasvoi kaikista Pohjoismaista ylivoimaisesti nopeimmin, joten uuden elintilan hankkiminen idästä oli pitkän aikavälin välttämättömyys.^[6][7] Kirjan alkuperäinen nimi oli Das Geographische und Geschichtliche Finnland ('Maantieteellinen ja historiallinen Suomi'), mutta saksalainen kustantaja Alfred Metzner Verlag päätyi provosoivampaan nimeen Finnlands Lebensraum. Lisäksi Valtion tiedotuslaitoksen edustajana Berliinissä toiminut kirjailija Yrjö von Grönhagen editoi kirjaa lisäilemällä siihen kansallissosialistisia ajatuksia ja Adolf Hitler -sitaatteja. Jutikkalan pyynnöstä Valtion tiedotuslaitos kielsi kirjan julkaisemisen suomeksi.

Propagandatyönsä lisäksi Jutikkala julkaisi sotavuosina laajan historiateoksen Suomen talonpojan historia (1942), jota pidetään usein hänen tieteellisenä päätyönään^{kenen mukaan?}. Teoksen pääosaan nousee itsenäinen, maata omistava talonpoikaisto, jota Jutikkala kuvaa perinteistä poiketen aktiivisena toimijana ja valtiollisena vallankäyttäjänä. Keskeiseksi jännitteeksi hän nostaa talonpoikaiston suhteen kruunuun ja aatelistoon, jotka pyrkivät rajoittamaan ja kontrolloimaan itsenäistä maanomistusta.

Sodan päätyttyä Jutikkala nimitettiin 1947 filosofisen tiede­kunnan Suomen historian henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi. Nimityksen taustalla oli esitys, jonka historian professorit Jalmari Jaakkola, Arvi Korhonen ja A. R. Cederberg olivat tehneet tiedekunnalle. Esityksessä valitettiin historian oppiaineen kärsivän opettajapulasta ja ylistettiin Jutikkalan työteliäisyyttä sekä "eheätä antautumista tieteen palvelukseen". Jutikkala hoiti ylimääräistä professuuriaan kolme vuotta. Tuona aikana hän julkaisi Suomen historian opiskelun tueksi tarkoitetun Suomen historian kartaston (1949) sekä kirjoitti 1700-luvun osuuden vuosikymmenen suurimpaan historialliseen teoshankkeeseen, Suomen historian käsikirjaan (1949).

Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta ehdotti 1950 yliopiston johdolle, että Jutikkala siirrettäisiin tiedekunnan taloushistorian professoriksi. Valtiotieteellinen tiedekunta oli perustettu vain viisi vuotta aiemmin, ja se kärsi opettajapulasta. Anomuksen mukaan taloushistorian professuurin saaminen täydentäisi tiedekunnan tärkeimmän oppiaineen eli kansantaloustieteen opetusta. Historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan vastustuksesta huolimatta konsistori hyväksyi ehdotuksen. Jutikkala siirtyi valtiotieteelliseen tiedekuntaan taloushistorian henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi ja hoiti virkaa neljä vuotta. Tuona aikana häneltä syntyi tenttikirjaksi tarkoitettu laaja Uudenajan taloushistoria (1953). Kimmokkeena teoksen synnylle toimi se havainto, että kunnollista taloushistorian yleisesitystä ei ollut saatavilla suomen kielellä, mikä suuresti vaikeutti taloustieteen opettamista.

Historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan Suomen historian professori Jalmari Jaakkola jäi eläkkeelle vuonna 1954. Yliopiston konsistori päätti tiedekuntaa ja asiantuntijoita kuultuaan, että virkaa ei aseteta julkiseen hakuun, vaan siihen kutsutaan taloushistorian henkilökohtainen ylimääräinen professori Eino Jutikkala. Jutikkala katsottiin tieteelliseltä ansioiltaan niin ylivoimaiseksi, ettei kukaan muu viranhakija olisi kyennyt kilpailemaan hänen kanssaan. Asiantuntijana toiminut professori Arvi Korhonen piti Jutikkalaa jopa Pohjoismaiden etevimpänä talous- ja yhteiskuntahistorioitsijana. Jutikkala hoiti Suomen historian professuuria kaksi vuosikymmentä, eläkkeelle jäämiseensä vuoteen 1974 asti. Hän toimi myös filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisen osaston (nyk. humanistinen tiedekunta) varadekaanina 1960–1966 ja dekaanina 1966–1969.

Hänen lukuisiin luottamustehtäviinsä kuuluvat muun muassa Historiallisen yhdistyksen puheenjohtajuus 1934–1946, Helsingin kaupungin historiakomitean puheenjohtajuus 1964–1991 sekä Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajuus 1970–1982.

Jutikkala pysyi koko elämänsä naimattomana ja lapsettomana. Poikamiehenä hänellä oli läheinen suhde sisareensa Elsaan ja tämän akateemiseen perheeseen. Elsan aviomies J. V. Lehtonen oli kirjallisuushistorian professori ja kriitikko, joka tunnettiin yhtenä aikansa johtavista Aleksis Kiven tutkijoista. Pariskunnan ainoasta lapsesta, tytär Maija Lehtosesta, tuli isäänsä seuraten kirjallisuustieteen professori. J. V. Lehtosen kuoltua 1948 leskeksi jäänyt Elsa Lehtonen muutti tyttärineen samaan asuntoon Jutikkalan kanssa ja ryhtyi hoitamaan poikamiesveljensä taloutta. Vuosikymmenien Etu-Töölössä asumisen jälkeen Jutikkala muutti vuonna 1963 sisarineen ja sisarentyttärineen Ullanlinnaan Merikatu 3:een, kansleri Hugo Suolahden perikunnalta ostettuun asuntoon.^[8]

Kesänsä Eino Jutikkala vietti koko elämänsä Jutikkalan kartanossa. Hänen veljensä Ossian Rinne, kartanon viimeinen isäntä, kuoli 1979. Kuoleman jälkeen kartanon rakennuksista ja puistosta muodostettiin säätiön ylläpitämä kartanomuseo. Tämänkin jälkeen Eino Jutikkala säilytti kesähuvilansa kartanon mailla, osallistui säätiön toimintaan ja toimi jopa kartanomuseon oppaana.^[9]

Viimeinen Jutikkalan julkaisema itsenäinen teos oli Valtion tiedoituslaitoksen salainen sotakronikka (1997), jonka ilmestyessä hän oli 90-vuotias. Teos on Valtion tiedoituslaitoksen historiikki, jonka hän oli kirjoittanut jo sotavuosina mutta joka oli tuolloin jätetty julkaisematta. Syynä julkaisemattomuuteen oli ollut se, että tiedotuslaitoksessa työskennelleiden henkilöiden pelättiin joutuvan vaikeuksiin sodanjälkeisessä uudessa poliittisessa tilanteessa ja laitoksen toiminnasta kertoneet asiakirjat pyrittiin salaamaan tai hävittämään. Puoli vuosisataa sodan päättymisen jälkeen Jutikkala katsoi ajan olevan kypsä historiikin julkaisemiselle, ja hän toimitti sen painokuntoon. Vielä tämänkin jälkeen Jutikkala oli aktiivisesti mukana historiamaailmassa: hän oli yksi Suomen maatalouden historian (2003) päätoimittajista, hän osallistui Suomen kansallisbiografian (2003–2007) laatimiseen sekä kirjoitti arvosteluja Historialliseen aikakauskirjaan.

Eino Jutikkala kuoli 99-vuotiaana jouluaatonaattona 2006, ja hänet haudattiin kotipitäjänsä Sääksmäen hautausmaalle vanhempiensa viereen. Vielä puoli vuotta ennen kuolemaansa hän oli läsnä oppilaansa Keijo K. Kulhan kirjoittaman elämäkerran Jutikkala – tinkimätön akateemikko (2006) julkistamistilaisuudessa. Tiettävästi viimeisen kerran Eino Jutikkala luennoi Päivölän kansanopistossa elokuussa 2006 kansalaistaidon kurssin lukiolaisille.

Jutikkalan tutkijanuran metodologisena pohjana oli lamprechtilainen kulttuurihistoria. Leipzigin yliopiston professori Karl Lamprecht (1856–1915) oli kehittänyt historiateoriansa alun perin vastalauseeksi preussilaiselle valtiokeskeiselle historismille, joka hallitsi Saksan historiantutkimusta. Lamprechtin mukaan valtiolliset tapahtumat ja sodat olivat historiantutkijalle toisarvoisia, sillä yhteiskuntien ja yhteisöjen pitkän aikavälin kehitys oli niistä riippumatonta. Historioitsijan päätehtävä oli siksi tutkia laajoja yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten väestökehitystä, taloutta ja kulttuuria, ja niissä tapahtuvia muutoksia.

Lamprechtilaisen historianäkemystä jalostivat eteenpäin ne kolme tutkijaa, joita Jutikkala piti oppi-isinään. Heistä tärkein oli Gunnar Suolahti (1876–1933), jonka johtaman kulttuurihistoriallisen koulukunnan jäseneksi Jutikkala liittyi jo opiskeluaikanaan ja joka pääteoksissaan tutki suomalaista papistoa sosiaalisena ryhmänä. Toinen oli Väinö Voionmaa (1869–1947), joka oli Suolahden tavoin opiskellut Lamprechtin johdolla Saksassa. Kolmas oli Eli F. Heckscher (1879–1952), Tukholman kauppakorkeakoulun taloushistorian professori ja sukupolvensa johtava pohjoismainen taloushistorioitsija, joka suurteoksessaan Sveriges ekonomiska historia jätti valtion virallisen talouspolitiikan syrjään ja keskittyi talouden ruohonjuuritason tutkimiseen.^[10][11] Suolahti ja Voionmaa olivat Jutikkalan akateemisia opettajia ja myöhemmin työtovereita. Myös Heckscherin kanssa Jutikkala ystävystyi henkilökohtaisesti ja kutsui tämän pitämään vierailuluentoja Helsingin yliopistoon.^[10][12]

Jutikkala ja muut kulttuurihistoriallisen koulukunnan ”nuoret vihaiset miehet” (kielikuva Jutikkalan oma) omaksuivat lamprechtilaisuuden paljon jyrkemmässä muodossa kuin opettajansa. Gunnar Suolahti ei sulkenut pois yksilön vaikutusmahdollisuuksia historiaan, ja hänen tuotantoonsa kuuluu useita henkilöhistoriallisia tutkimuksia. Hänen oppilaansa sen sijaan olivat ehdottomia kollektivismissaan ja tuomitsivat perinteisen poliittisen historian ja henkilöhistorian. Jutikkala kiteytti tämän asenteen vuonna 1934 seuraavasti: ”Historiallisen kehityksen johtavat voimat eivät ole löydettävissä kabinettien juonitteluista, hallitusten kirjeenvaihdoista ja valtiopäivien äänestyksistä, vaan ensi sijassa massoissa ilmenevistä valtavista ja lainalaisista muutoksista.”^[13]

Myöhemmin Jutikkala lievensi tätä ”yltiökollektivismiaan”. Hänen mukaansa toisen maailmansodan tapahtumien omakohtainen kokeminen sai hänet antamaan ajattelussaan tilaa myös yksilön merkitykselle historian kulussa.^[14] Hänen myöhempään tuotantoonsa sisältyykin myös puhdasta poliittista historiaa. Sen sijaan henkilöhistoriallisia tutkimuksia hän ei myöhemmälläkään iällä kirjoittanut, pois lukien Suomen kansallisbiografiaan kirjoitetut artikkelit, vaan hän pysyi loppuun saakka vannoutuneena laajojen ilmiöiden tutkijana.

Suomalaisen historiankirjoituksen historiaa tutkineiden Pekka Ahtiaisen ja Jukka Tervosen mukaan Jutikkalan tausta oli tyypillinen 1800-luvun ja 1900-luvun alun suomalaisen sivistyneistön edustajalle: vauraan maatalon nuorempi poika, joka joutui lähtemään maailmalle vanhemman veljen periessä tilan ja jolla oli taloudellisia resursseja hankkia itselleen akateeminen koulutus. Vastaavat taustat olivat esimerkiksi Jutikkalan professorikollegoilla Jalmari Jaakkolalla ja Arvi Korhosella. Tämä johti Ahtiaisen ja Tervosen mukaan siihen, että akateemisen eliitin keskuudessa ”talonpoikainen maailmankuva tuli – – tärkeäksi ja jopa idealisoiduksi poliittisen ja tieteellisen ajattelun ainesosaksi konkreettisesta maayhteydestä irtaantuneille”.^[15]

Jutikkala oli varsinkin nuoruudessaan tämän ”asfalttikukkaeliitin” arkkityyppinen edustaja. Hänen varhaiset tieteelliset työnsä, jotka käsittelivät maanviljelyn ja maanomistusolojen historiaa sekä kartanokulttuuria, nousivat voimakkaasti hänen kotitaustastaan. Tämä linja alkoi jo hänen Sääksmäen viljelyshistoriaa käsitelleestä pro gradustaan ja jatkui väitöskirjalla Läntisen Suomen kartanolaitos sekä Suomen kartanot ja suurtilat -matrikkelilla. Jutikkalan agraarihistoriallisen vaiheen huipentuma oli sotavuosina ilmestynyt Suomen talonpojan historia.

Maatalouden historiassa Jutikkala keskittyi erityisesti sen institutionaalisiin puoliin, maanomistusolojen kehitykseen sekä maata omistavan ja omistamattoman maalaisväestön välisiin suhteisiin, ei niinkään maanviljelystapojen historiaan.^[5] Hän oli ensimmäinen tutkija, joka toi selkeän luokkajaon maalaisyhteiskunnan tarkasteluun aikaisemman topeliaanis-fennomaanisen ”yhteinen kansa” -ajattelun tilalle. Jutikkala nosti käsittelyyn talonpoikaiston eli itsenäisen viljelijäväestön, jota hän piti tarkkarajaisena, muusta maalaisväestöstä erottuneena luokkana.^[16]

Jutikkala oli jo nuorena viehtynyt kotiseutunsa historian tutkimuksesta. Hänen pro gradunsa käsitteli Sääksmäen viljelyshistoriaa, ja heti tohtoriksi väiteltyään hän sai toimeksiannon kirjoittaa kotipitäjänsä historia. Sääksmäen pitäjän historiaa (1934) pidetään yhtenä ensimmäisistä moderneista suomalaisista paikallishistorioista, sillä Jutikkala sovelsi siinä suolahtelaisia tutkimusperiaatteitaan. Perinteisistä pitäjänhistorioista poiketen hän ei kronikoinut yksittäistapahtumia vaan laati laajan kollektiivisen analyysin Sääksmäen alueen asutuksesta, yhteisöstä ja elintavoista, pitäen punaisena lankanaan yhteiskuntaluokkien kehitystä ja niiden välisiä eroja. Sääksmäen historian valmistuttua Jutikkala osallistui Längelmäveden seudun historia -sarjan tekemiseen (ilmestyi toisen maailmansodan vuoksi vasta 1949–1954). Tässä kuuden hämäläisen kunnan yhteisessä historiahankkeessa hän työskenteli toimitussihteerinä sekä kirjoitti väestöhistorialliset osuudet.^[4]

1930-luvulla Jutikkala osallistui myös suomalaisen paikallishistoriallisen tutkimuksen kehittämiseen. Kun Historiallisessa Yhdistyksessä syksyllä 1932 pohdittiin keinoja paikallishistorian tason nostamiseksi, Jutikkala ehdotti alan tutkimusta kodifioivan asiantuntijaelimen perustamista, esikuvanaan Ruotsin kaupunkihistoriallinen instituutti. Aloitteen tuloksena syntyi seuraavana vuonna Paikallishistoriallinen Toimisto, jonka johtotehtävissä Jutikkala toimi vuosikymmenet.^[4]

Toisen maailmansodan jälkeen Jutikkalan paikallishistoriallinen kiinnostus siirtyi maaseudulta kaupunkeihin. Hänet nimitettiin 1946 Helsingin kaupungin historiatoimikuntaan, ensin sihteerinä ja myöhemmin puheenjohtajana. Tässä roolissa hän valvoi yhdeksänosaisen Helsingin kaupungin historia -sarjan valmistumista. Turun ja Tampereen kaupunkien historioiden kirjoittamiseen hän osallistui omalla tutkijanpanoksellaan: Turun kaupungin historia -sarjaan hän kirjoitti 1800-luvun loppua käsittelevän osan, Tampereen historia -sarjaan 1900-luvun alkua käsittelevän osan. Jutikkalaa kiinnostivat kaupunkihistoriassa eniten toisaalta teollistuminen ja sen mukanaan tuoma urbanisoitumiskehitys, toisaalta asemakaavat ja tontinomistus.^[11] Hän kirjoittikin Suomen kaupunkilaitoksen historia -sarjaan (1986) osuuden kaupunkien teollistumisesta sekä toimitti Scandinavian Atlas of Historic Towns -sarjan Suomea koskevat osuudet.^[4]

Jutikkala oli 1950–1960-luvulla kolmesti ehdolla vanhan Suomen Akatemian akateemikon virkaan. Vuonna 1956, kun täytettiin kielitieteilijä Y. H. Toivosen kuoleman johdosta avautunutta henkitieteiden akateemikon virkaa, Jutikkala oli yksi kolmesta kärkiehdokkaasta, mutta hävisi akatemialautakunnan äänestyksessä kielitieteilijä Paavo Ravilalle, jonka tasavallan presidentti nimitti akateemikoksi.

Kaksi vuotta myöhemmin, täytettäessä filosofi Eino Kailan kuollessa avautunutta paikkaa, Jutikkala oli ennakkosuosikki yhdessä filosofi Georg Henrik von Wrightin kanssa. Virantäytön yhteydessä noudatettiin presidentti Urho Kekkosen toivomuksesta uutta tapaa, jossa presidentillä oli vapaat kädet valita akateemikko kolmen akatemialautakunnan asettaman ehdokkaan joukosta. Lautakunnan äänestyksessä Jutikkala ja von Wright saivat yhtä monta ääntä ja kansatieteilijä Kustaa Vilkuna hajaääniä. Puheenjohtajan äänen ratkaistessa Jutikkala asetettiin ensimmäiselle ehdokassijalle, von Wright toiselle ja Vilkuna kolmannelle. Kekkonen kuitenkin nimitti akateemikoksi Vilkunan. Nimitys herätti kohua, ja sen poliittisuutta arvosteltiin avoimesti, sillä Vilkuna oli Kekkosen henkilökohtainen ystävä ja entinen vaalipäällikkö. Eräissä kommenteissa sen sijaan arveltiin, että Jutikkala ja von Wright saavat enemmän aikaan yliopiston professoreina kuin akateemikon eristetyssä asemassa, ja pidettiin näin ollen parhaana ratkaisuna, että kolmikon tieteellisiltä ansioiltaan köykäisin jäsen Vilkuna lähetettiin akatemiaan.^[17]

Akateemikon viran avautuessa uudelleen 1961 Jutikkalalla oli yhä suuri kannatus, mutta hän kieltäytyi itse ehdokkuudesta ja arvioi, että nimitetyksi tulisi kuitenkin taas toinen ehdokas. 1960–1970-luvun taitteessa vanha Suomen Akatemia ja siinä olleet akateemikon virat lakkautettiin ja akateemikko muutettiin ansioituneille tieteenharjoittajille myönnettäväksi arvonimeksi. Yksi kolmesta ensimmäisestä akateemikon arvonimen saajasta oli 1972 Eino Jutikkala.

Jutikkala promovoitiin valtiotieteiden kunniatohtoriksi Helsingin yliopistossa 1956, kauppatieteen kunniatohtoriksi Helsingin kauppakorkeakoulussa 1966 sekä filosofian kunniatohtoriksi Tukholman yliopistossa1966 ja Tampereen yliopistossa 1985. Kun vuonna 2006 ensiksi mainitusta kunniatohtoriudesta oli kulunut viisikymmentä vuotta, Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta myönsi Jutikkalalle riemutohtorin arvonimen. Näin hänestä tuli Helsingin yliopiston historian tiettävästi ensimmäinen riemukunniatohtori eli riemutohtoriksi promovoitu kunniatohtori.^[18] Hänelle myönnettiin myös useita korkeita kunniamerkkejä, kuten Suomen Leijonan ritarikunnan suurristi sekä sota-aikana 4. luokan Vapaudenristi.

Jutikkala testamenttasi pääosan omaisuudestaan Suomalaiselle Tiedeakatemialle, jonka jäsen hän oli vuodesta 1946 ja kunniajäsen vuodesta 1996. Lahjoituksen suuruus, 22 miljoonaa euroa, oli Suomen oloissa poikkeuksellisen suuri. Testamentissa määrättiin, että näillä varoilla on perustettava rahasto, jonka tuotosta myönnetään vuosittain apurahoja humanistiselle tutkimukselle ja jaetaan joka kolmas vuosi palkinto ansiokkaasta historiantutkimustyöstä.^[19][20]

Eino Jutikkalan rahasto on toiminut Suomalaisessa Tiedeakatemiassa vuodesta 2007. Rahaston tuotto käytetään testamentissa määrättyihin tarkoituksiin. Joka kolmas vuosi jaettava historiantutkimuspalkinto on nimetty lahjoittajansa mukaan Eino Jutikkalan historiapalkinnoksi. Sen ovat tähän mennessä saaneet professori Viljo Rasila (2007), professori Riitta Hjerppe (2010), professori Kimmo Katajala (2013), professori Jari Ojala (2016)^[21] ja Pirjo Markkola (2019)^[22].

• Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana I–II (1932)
• Sääksmäen pitäjän historia (1934)
• Suomen historia lukioluokkia varten (Yrjö Oran kanssa, 1936)
• Suomen postilaitoksen historia I (1938)
• Vääksyn kartanon historia (1939)
• Finnlands Lebensraum (Väinö Auerin ja Kustaa Vilkunan kanssa, 1941)
• Finnland, der Vorposten Europas im Norden (Oskari Väänäsen kanssa, 1941)
• Suomen talonpojan historia (1942)
• Die Bevölkerung Finnlands in den Jahren 1721–49 (1945)
• Puoli vuosisataa elintarviketeollisuutta I–II (1945–50)
• Suomen historian kartasto (1949)
• Uudenajan taloushistoria (1953)
• Turun kaupungin historia I–II (1957)
• Suomen historia (Kauko Pirisen kanssa, 1962)
• Suomen kansanedustuslaitoksen historia IV:1 (1962)
• Pohjoismaisen yhteiskunnan historiallisia juuria (1965)
• Suomen poliittinen historia 1809–1975 II (Viljo Rasilan ja Keijo K. Kulhan kanssa, 1976)
• Scandinavian Atlas of Historic Towns 1–2, II 1 (1977–90)
• Talonpoika, aatelismies, kruunu (1979)
• Tampereen historia 1905–45 (1979)
• Kuolemalla on aina syynsä: Maailman väestöhistorian ääriviivoja. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14689-7
• Yhteistyötä yli Pohjanlahden (1992)
• Valtion tiedotuslaitoksen salainen sotakronikka (1997)

• Suomen kulttuurihistoria I–IV (1933–36)
• Suomen kartanot ja suurtilat I–III (Gabriel Nikanderin kanssa, 1939–1945)
• Hämeen historia I–VIII (1948–1986)
• Längelmäveden seudun historia I–II (1949–1954)
• Presidentin päiväkirja I–II (1967–1968)
• Suomen taloushistoria I (Yrjö Kaukiaisen ja Sven-Erik Åströmin kanssa, 1980)
• Suomen maatalouden historia I (Anneli Mäkelä-Alitalon ja Viljo Rasilan kanssa, 2003)

• Ahtiainen, Pekka – Tervonen, Jukka: Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat: Matka suomalaiseen historiankirjoitukseen. Suomen Historiallinen Seura 1996.
• Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit. WSOY 2007.
• Jutikkala, Eino: "Minusta piti isona tulla Turun kaupunginaktuaari", Miten meistä tuli historian tohtoreita. Toimittanut Päiviö Tommila. Suomen Historiallinen Seura 1998.
• Jutikkala, Eino: "Kartanoelämää Hämeessä 1900-luvun alussa", Kaikuja Hämeestä: Hämäläis-Osakunnan 350-vuotisjuhlakirja. Toimittaneet Jari Alenius, Lari Ahokas ja Jarmo Koskela. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003.
• Kulha, Keijo K.: Jutikkala – tinkimätön akateemikko. Edita 2006. ISBN 951-37-4636-4
• Norring, Petteri: Eli F. Heckscher, Eino Jutikkala ja pohjoismainen yhteiskuntahistoria. (Diss) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2018. ISBN 978-951-51-4286-3 Teoksen verkkoversio.
• Tiitta, Allan: Suomen Akatemia I: 1948–1969. Huippuyksiköitä ja toimikuntia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004
• Tommila, Päiviö: Suomen historiankirjoitus: Tutkimuksen historia. WSOY 1989.
• Tommila, Päiviö: ”Jutikkala, Eino (1907–2006)”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 533–538. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2 Teoksen verkkoversio.

• Eino Jutikkalan muistokirjoitus Helsingin Sanomissa. (Archive.org)
• Eino Jutikkala. 375 humanistia 7.5.2015. Helsingin yliopisto.
• Jutikkala, Eino hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)