Ympäristönsuojelu

 

Ensimmäiset ympäristölait ovat vanhaa perua: jo heprealaisessa Raamatussa tulee esille niin kutsuttu tilanhoitajaetiikka, jossa ihmisen tehtäväksi katsotaan luomakunnan varjelu. Keskiajan Lontoossa rajoitettiin kivihiilen polttoa ja Venetsiassa kiellettiin lailla 1418 rikin käyttö esimerkiksi noituudessa. Yksi merkittävä ympäristönsuojelun keino on luonnontilaisten alueiden rauhoittaminen: ensimmäinen kansallispuisto perustettiin Yhdysvalloissa Yosemitenlaaksoon vuonna 1864. Voimakas ympäristöliikehdintä sai alkunsa ydinkokeiden, otsonikadon, ympäristömyrkkyjen ja luonnonvarojen ehtymisen aiheuttamasta huolesta 1960-luvulla. Rion kestävää kehitystä koskenut ympäristökokous 1992 ja Pariisin ilmastosopimus 2015 ovat olleet ympäristönsuojelun merkittävimpiä virstanpylväitä. 2000-luvulla suurimmaksi ympäristöuhiksi ovat nousseet ilmastonmuutos ja luontokato.

Suomessa, kuten useissa muissakin maissa, ympäristönsuojelu oli aluksi maisemansuojelua. Venäjän tsaari Aleksanteri I vieraili 1802 Punkaharjulla ja maisemista vaikuttuneena rauhoitti alueen luonnon. Tutkimusmatkailija Adolf Erik Nordeskiöld vaati, että Suomessa oli säilytettävä alkuperäistä luontoa jälkipolville. Ensimmäinen metsälaki astuikin voimaan 1884 ja ensimmäiset kansallispuistot perustettiin 1938. Ensimmäinen luonnonsuojelulaki kirjattiin 1923 ja vesiensuojelulaki 1963. Ympäristöministeriö perustettiin 1983. ^[4]

Ympäristönsuojelun tarpeellisuuden taustalla on usein taloudellisen toiminnan ulkoisvaikutukset, eli toiminnan sivuvaikutuksena syntyvät haitat (esim. päästöt), jotka kohdistuvat pääosin muihin kuin toiminnasta hyötyviin osapuoliin. Ympäristön suojeleminen edellyttää tällöin tavalla tai toisella puuttumista haitalliseen toimintaan. Ongelmaksi muodostuu oikean toimenpiteistä päättämisen menettelyn valitseminen, mihin täysin ongelmatonta ratkaisua ei ole pystytty osoittamaan.^[5]

Demokraattisissa maissa yhteiskunnan toimenpiteistä päätetään demokraattisesti, siis pohjimmiltaan enemmistövallan periaatteiden mukaisesti. Tähän liittyy kuitenkin eräitä ongelmia^[5]:

• Arrow'n paradoksin mukaisesti ei voida edes teoriassa yhtäaikaisesti täyttää kaikkia demokraattisen päätöksenteon ihanteita, jostain joudutaan aina tinkimään.
• Ihmisten preferenssit muuttuvat. Ei voida taata, että nykyisten preferenssien mukaisesti tehty päätös on kokonaisoptimin mukainen tai edes ihmisten tulevien preferenssien mukainen.
• Tulevat sukupolvet eivät voi osallistua päätöksentekoon, mutta saattavat joutua kärsimään tehdyistä vahingoista.
• Jos päätetyillä toimenpiteillä on kielteisiä taloudellisia vaikutuksia, jotka jakautuvat jokseenkin tasaisesti kansantalouteen, kärsivät varakkaat niistä rahassa mitattuna eniten. Heitä on kuitenkin useimmissa yhteiskunnissa vähemmistö. Pienituloisen enemmistön tekemät päätökset voivat johtaa taloudellisen arvon summan kannalta haitallisiin päätöksiin koska he eivät joudu kärsimään niiden suurimpia haittoja.

Päätöksenteon hankaluuksien takia on muodostunut kaksi pääsuuntausta ympäristölakien säätämisen selitykseksi: Arthur Pigoun yleishyödyllisyysteorian mukainen näkemys on, että julkisen vallan tavoitteena on markkinahäiriöiden korjaaminen ja sosiaalisen hyvinvoinnin kasvattaminen. Intressiryhmäteorian mukaan eri intressiryhmät pyrkivät vaikuttamaan julkishallintoon, jotta sen säädökset olisivat itselleen mahdollisimman hyödyllisiä. Todellisuudessa julkishallinnossa lienevät vaikuttamassa molemmantyyppiset voimat.

Lisäksi ympäristöongelmien ratkaisua haittaa päämies–agentti-ongelma: vaikka katsottaisiin että julkisen vallan toimia ohjaa tavoite yleishyödyllisyydestä, ovat säädösten tekijät ja valvojat useimmiten eri tahoja kuin ne jotka tekevät varsinaiset toimenpiteet ympäristön suojelemiseksi (esim. suodatininvestoinnit päästöjen vähentämiseksi). Valvojalla on saatavilla vain epätäydellinen informaatio toimenpiteistä ja käytettävissään epätäydellinen kontrolli toimijoiden ohjaamiseksi.^[5]

Valtio ja kunnat pyrkivät ohjaamaan ympäristönsuojelua monin keinoin. Merkittävin keino poliittisessa ohjauksessa ovat erilaiset lait ja säädökset.

Yleishyödylliseltä kannalta markkinoiden toimintaan puuttuville säädöksille on kolme yleistä perustetta: epätäydellinen kilpailu, epätäydellinen informaatio ja ulkoisvaikutukset. Näistä ulkoisvaikutukset koskevat eniten ympäristönsuojelua, useimmat saasteet on nähtävissä haitallisena ulkoisvaikutuksena.

Julkisen vallan ympäristönsuojelulliset toimenpiteet voidaan jakaa neljään pääkategoriaan: säädösohjaukseen, suunnitteluohjaukseen, taloudelliseen ohjaukseen sekä tieto-ohjaukseen ja ympäristökasvatukseen. Taloudellisen ohjauksen keinot taas puolestaan jakautuvat useampaan tyyppiin.^{[5] [6]}

• Säädösohjauksessa ympäristöä suojellaan erilaisin valtion säätämin laein, asetuksin ja ympäristönormein. Hallinto esimerkiksi päättää uhanalaisten lajien suojelusta, päättää, mikä on sallittu määrä saastuttamista tai muuta haittaa aiheuttavaa toimintaa. Monissa tilanteissa suora säätely voi kuitenkin aiheuttaa suuremmat yhteiskunnalliset kustannukset, koska veron avulla hyödynnetään markkinamekanismia toiminnan sopeuttamisessa. Suora säätely voi esimerkiksi reagoida ympäristön muutoksiin hitaasti. Lisäksi haittaveron ansiosta syntyy kannustin vähentää saastuttamista aina kun taas suoraan säädellyn saastemäärän alitukseen ei ole kannustinta.
• Suunnitteluohjauksessa julkinen valta, kuten valtio ja kunnat, ohjaavat ja suunnittelevat maankäyttöä ja rakentamista esimerkiksi yleis- ja asemakaavoilla, joilla voidaan esimerkiksi sijoittaa ympäristöä kuormittavat kohteet paikkoihin, joista niistä on mahdollisimman vähän haittaa. Ympäristöministeriö tekee myös laajoja pitkän tähtäimen strategioita, kuten Itämeren suojeluohjelma tai metsien suojeluohjelma Metso.
• Taloudellinen ohjaus kattaa kaikki toimenpiteet jotka perustuvat ympäristöhaitan aiheuttajan taloudellisen tilanteen muuttamiseen riippuen ympäristöhaitan suuruudesta. Siihen lukeutuvat mm.^[5]:

 

• Verot ja maksut, erityisesti ns. haittaverot.
• Tukiaiset, joilla voidaan esimerkiksi kannustaa investoimaan puhdistuslaitteisiin. Myös esimerkiksi tuulivoimaa tuetaan voimakkaasti, mikä on kasvattanut sen kapasiteettia huomattavasti meillä ja maailmalla 2000-luvulla.

 

• Päästökauppa tarkoittaa myytäviä päästökiintiöitä. Se eroaa haittaveroista siinä, että julkinen valta ei päätä päästöjen hintaa vaan sallitun päästömäärän. Päästökiintiöitä saa kaupata muille, mikä haittaverojen tavoin ohjaa päästöt siihen tuotantoon ja toimintaan, jossa niistä on vähiten haittaa. Jos markkinatoimijoilla on käytettävissään kaikki olennainen informaatio, Pigoun vero ja päästöoikeuksien markkinahinta muodostuvat yhtä suuriksi. Ulkoisvaikutusten osalta järjestelmät ovat ekvivalentit. Ero on siinä, että jos päästöoikeudet on jaettu ilmaiseksi, niistä saa rahallista hyötyä niitä myyneet yritykset. Vero puolestaan menee yhteiskunnalle ja muiden verojen alentamiseen jos budjetti oletetaan vakioksi.^[7]
• Korvausvastuu, eli vahinkojen aiheuttaja määrätään korvaamaan aiheuttamansa vahingot niiden kärsijöille. Korvausvastuu toimii huonosti useimpien ulkoisvaikutusten kohdalla, mutta sopii hyvin riskialttiiseen toimintaan, joka aiheuttaa ympäristöhaittoja vain onnettomuuksien yhteydessä.

• Tieto-ohjauksella ja ympäristökasvatuksella pyritään kehittämään ihmisten ympäristötietoisuutta kertomalla ongelmien syistä, seurauksista ja ratkaisuista, esimerkiksi kertomalla ihmisille kestävästä kehityksestä, kierrätyksestä, ilmastonmuutoksesta tai ruokahävikistä. Tärkeimpiä ympäristökasvattajia ovat koulut ja järjestöt. Myös medialla on suuri merkitys.^[8]

Vaikka Pigou ja Marshal ehdottivat päästöjen verottamista tehokkaimmaksi keinoksi torjua ulkoishaittoja jo vuosikymmeniä ennen ympäristöliikkeen nousua, on valtioiden pääasiallinen keino puuttua päästöihin silti ollut määräykset ja rajoitukset^[7]. Sittemmin verotuksen vaihtoehdoksi on kehitetty kaupattavien päästöoikeuksien järjestelmä, joka tietyin edellytyksin johtaa myös tehokkaaseen lopputulokseen. Empiiriset tutkimukset käytössä olevista julkisen vallan toimenpiteistä ovat osoittaneet taloudelliset ratkaisut rajoituksia ja määräyksiä pääsääntöisesti huomattavasti edullisemmaksi tavaksi rajoittaa saasteita.^[9][5]

Pääartikkelit: Suomen ympäristöpolitiikka ja Euroopan unionin ympäristöpolitiikka

Vuonna 2000 voimaan astunut ympäristönsuojelulaki määrittelee ympäristönsuojelun tavoitteiksi seuraavat asiat:

• ehkäistä ympäristön pilaantumista sekä poistaa ja vähentää pilaantumisesta aiheutuvia vahinkoja,
• turvata terveellinen ja viihtyisä sekä luonnontaloudellisesti kestävä ja monimuotoinen ympäristö,
• ehkäistä jätteiden syntyä ja haitallisia vaikutuksia,
• edistää luonnonvarojen kestävää käyttöä, sekä
• torjua ilmastonmuutosta ja tukea muuten kestävää kehitystä.^[10]

Eurooppa on sitoutunut 1970-luvun alusta alkaen toimimaan ympäristön hyväksi: Euroopassa on toteutettu toimia ilman- ja vedenlaadun suojelemiseksi, luonnonvarojen ja biologisen monimuotoisuuden säilyttämiseksi sekä jätteiden ja haitallisia vaikutuksia aiheuttavien toimien hallitsemiseksi niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla. Euroopan unionin ympäristöpolitiikka perustuu näkemykseen siitä, että tiukat ympäristövaatimukset edistävät innovointia ja liiketoimintamahdollisuuksia.

• Ympäristöfilosofia
• Ympäristölupa
• Ympäristövaikutusten arviointimenettely

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ympäristönsuojelu Wikimedia Commonsissa

•   Lisää luettavaa aiheesta Kirjallisuutta ympäristönsuojelusta on Wikiaineistossa