Visigoottien valtakunta

Visigoottien kuningas Alarikin kuoltua vuonna 411 hänen seuraajansa Ataulf johdatti visigootit laajoille alueille Etelä-Galliaan ja 415 Hispaniaan. Arvellaan, että Pyreneiden niemimaalle muutti 200 000 visigoottia. He koostuivat sotilaista, viljelijäperheistä ja kirkonmiehistä. Muuttajista muodostui uuden valtion yläluokka. Kantaväestön muodostaneet hispanoroomalaiset eivät ryhtyneet kovinkaan merkittävään vastarintaan.^[1]

Valloittamilleen alueille perustettiin visigoottien valtakunta. Vuonna 418 roomalainen patriisi, sittemmin keisari Constantius III kutsui visigootit Akvitaniaan Rooman foederateiksi eli liittolaisiksi. Sinne siirtyneiden visigoottien päällikkö Wallia kuoli kuitenkin pian heidän asetuttuaan Akvitaniaan. Hänen seuraajansa oli Teoderik I, joka johti vuonna 451 visigootit Katalaunien kenttien taisteluun roomalaisten liittolaisina. Teoderik I sai taistelussa surmansa.^[2]

 

Visigootit säilyivät Rooman foederateina vuoteen 475, jolloin Teoderik I:n poika Eurik julistautui itsenäiseksi kuninkaaksi. Visigootit perustivat kuningaskunnan eteläiseen Galliaan, jonka pääkaupungiksi tuli Toulouse. Espanjassa visigootit työnsivät sveebit takaisin Galiciaan ja valloittivat Tarraconensisin ja osan Lusitaniaa. Eurikin aikana visigoottien valtakunta saavutti suurimman laajuutensa, ja ulottui Loirelta Pyreneille. Eurikia seurasi valtaistuimella hänen poikansa Alarik II, joka sai surmansa Vouillén taistelussa vuonna 507, jolloin Klodvigin johtamat frankit löivät Gallian visigootit lopullisesti.^[2]

Kun frankit olivat valloittaneet visigoottien Gallian alueet, joutuivat visigootit työntymään syvemmälle Espanjaan. Lopulta visigoottien hallituspaikaksi vakiintui Toledo (Toletum). Samaan aikaan Bysantin keisari Justinianus käytti hyväkseen germaanikansojen keskinäistä kamppailua ja otti Bysantin valtakunnan haltuun Espanjan itä- ja etelärannikot.^[2]

Visigoottien sulautuminen kantaväestöön oli aluksi hidasta. Ensimmäinen syy oli uskonnollinen. Visigootit olivat harhaoppisiksi julistettuja areiolaisia. Kuningas Leovigild yritti käännyttää katoliset piispat areiolaisuuteen, mutta sai aikaan vakavan kapinaliikkeen. Hänen poikansa Rekared I kääntyi katolilaisuuteen ja sai myös areiolaiset piispat kääntymään. Asiasta pidettiin myös kokous Toledossa vuonna 589. Kokouksen jälkeen määrättiin kaikkia hylkäämään areiolaisuus. ^[1]

Toinen syy oli lainsäädäntö. Seka-avioliitot visigoottien välillä oli ensin kielletty. Kun visigootit kääntyivät katolilaisuuteen, ei uskonnollista estettä enää ollut. Seka-avioliitot alkoivat yleistyä nopeasti 500-luvun lopulla. ^[1]

Aluksi visigootit hallitsivat itseään omien perinteisten lakiensa pohjalta. Kuningas Leovigildin hallituskaudesta alkaen, vuodesta 586, noudatettiin kuitenkin kumpaakin väestönryhmää koskenutta lakia. Kuningas Recceswinthin aikana julkaistiin lakikokoelma, joka pohjasi sekää roomalaisten että visigoottien lakeihin. Tämä kokoelma oli merkittävä lakikokoelma läpi Espanjan keskiajan. Valtakuntaa hallittiin pitkälti roomalaisten muodostaman aluejaon pohjalta. ^[3]

Visigoottien valtakunnan merkittävin oppinut oli Isidorus Sevillalainen joka eli noin vuosina 570- 636. Hän oli kiinnostunut antiikin kulttuurin säilyttämisestä. Hänen suursaavutuksensa oli 20-osainen teos nimeltä Etymylogiae, jossa hän käsitteli latinankielen sanojen juuria. Se on nykylukijalle alkukantainen, mutta kuitenkin tärkeä teos kuvaillessaan antiikin aikoja. On huomattava, että roomalainen hallinto ja kulttuuri säilyivät jossakin määrin visigoottien valtakunnassa. ^[3]

Valtakunnan pysyvänä heikkoutena oli sen vallanperimysjärjestyksestä johtunut epävakaus. Kuninkuus ei ollut perinnöllinen, vaan kuningas valittiin vaaleilla. Tilanne johti usein verisiin valtakamppailuihin; kaksi kuningasta, vuosina 531 ja 555, murhattiin. Moni kunnianhimoinen aatelinen ei hyväksynyt valituksi tullutta kuningasta ja keräsi yksityisarmeijan ja taisteli uutta kuningasta vastaan. Kun arabit ja berberit hyökkäsivät vuonna 711 Pyreneiden niemimaalle, oli käynnissä usean osapuolen valtakamppailu. Yhtenäiseen vastarintaan ei kyetty ja valloittajat saivat lähes koko niemimaan haltuunsa ilman merkittävää vastarintaa. ^[3]

 

• Alarik I (395–410)
• Ataulf (410–415)
• Wallia (415–419)
• Teoderik I (419–451)
• Thorismund (451–453)
• Teoderik II (453–466)
• Eurik (466–484)
• Alarik II (484–507)
• Gesalech 507–511
• Teoderik Suuri 511–526 (ostrogoottien kuningas, personaaliunioni ostrogoottien kanssa)
• Amalarik 526–531
• Theudis 531–548
• Theudigisel 548–549
• Agila I 549–555
• Atanagild 555–567
• Liuva I 567–572
• Leovigild 568–586
• Rekared I 586–601
• Liuva II 601–603
• Witteric 603–610
• Gundemar 610–612
• Sisebut 612–621
• Rekkared II 621
• Svintila 621–631
• Sisenand 631–636
• Chintila 636–639
• Tulga 639–642
• Chindaswinth 642–653
• Recceswinth 653–672
• Wamba 672–680
• Erwig 680–687
• Egica 687–702
• Witiza 702–710
• Roderik 710–711
• Agila II 711–714
• Ardo 714–720

•  
  Visigoottien alue (punainen) vuonna 418
•  
  Visigoottien hallitsemat alueet vuonna 476
•  
  Visigoottien valtakunta vuonna 560
•  
  Visigoottien valtakunta vuonna 700

• Al-Andalus

• Slockum Kay: Medieval Civilisation. Laurence King Publishing Ltd, 2005. ISBN 1-85669-444-5

 

Espanjan historia

• Esihistoriallinen Iberia
• Hispania
• Keskiaika
  • Visigoottien valtakunta
  • Galician kuningaskunta
  • Bysanttilaiskausi
  • Al-Andalus
  • Reconquista
• Habsburgien Espanja
• Valistuksen aika
• Ensimmäinen tasavalta
• Restauraatio
• Toinen tasavalta
• Sisällissota 1936–1939
• Francon valtakausi
• Siirtyminen demokratiaan
• Vuodesta 1975 nykypäivään