Viktor Juštšenko

Viktor Andrijovytš Juštšenko syntyi Horuživkan kylässä Sumyn alueella opettajan perheeseen. Hän opiskeli taloustieteitä Ternopolissa ja myöhemmin työskenteli tilintarkastajana Ivano-Frankivskin alueella. Vuosina 1975–1976 hän oli armeijan palveluksessa.

Vuonna 1976 Juštšenko valittiin Sumyn alueen edustajaksi Neuvostoliiton valtionpankkiin, jossa hän työskenteli vuoteen 1988 saakka. Myöhemmin hän sai johtavan viran maatalous- ja teollisuuspankissa Kiovassa, ja hän toimi pankin hallintoneuvoston ensimmäisenä varapuheenjohtajana vuoteen 1993 saakka.

Vuonna 1993 ukrainanjuutalainen valtiomies ja merkittävä pankkiiri Vadym Hetman kutsui Juštšenkon töihin uudelleenmuodostettuun Ukrainan keskuspankkiin, ja Hetmanin erottua hän nousi pankin hallintoneuvoston puheenjohtajaksi ja 1997 pääjohtajaksi parlamentin päätöksellä.

Johtajana Juštšenkolla oli merkittävä vaikutus Ukrainan uuden rahayksikön hryvnian luomisessa ja uudenlaisen liikepankkijärjestelmän luomisessa. Hän myös onnistui vastustamaan maata uhannutta Venäjän talouskriisiä seurannutta hyperinflaatiota vuonna 1998.

Joulukuussa 1999 Juštšenko valittiin melko yllättäen uudeksi pääministeriksi, kun edeltäjä Valeri Pustovoitenko jäi yhden äänen päähän parlamentin hyväksynnästä. Juštšenko valittiin tehtävään äänin 296–12.

Juštšenkon pääministerikaudella Ukrainan talous koheni, vaikkakin kriitikot ovat todenneet sen johtuneen talouden yleisestä kehityksestä eikä Juštšenkon toimenpiteistä. Myöhemmin hänen hallituksensa (erityisesti silloinen varapääministeri Julija Tymošenko) ajautui erimielisyyksiin johtavien hiilikaivos- ja maakaasujohtajien kanssa. Tämä johti vuonna 2001 parlamentin, pääasiassa Juštšenkon talouspolitiikkaa vastustavien kommunistien ja maan oligarkkien kanssa läheisissä väleissä olevien keskustalaisten ryhmien, hallitukselle antamaan epäluottamuslauseeseen äänin 263–69.

Juštšenkon hallituksen kaatuminen oli pettymys monille ukrainalaisille. Häntä tukevaan vetoomukseen kerättiin neljä miljoonaa nimeä, ja Kiovassa pidettiin 10 000 hengen mielenosoitus.

Vuonna 2002 Juštšenko nousi Meidän Ukrainamme (fraktsija "Naša Ukrajina", фракція "Наша Україна) -nimisen poliittisen liiton johtajaksi. Saman vuoden parlamenttivaaleissa liitto saavutti lähes puolet paikoista, vaikkakaan he eivät saaneet enemmistöä eivätkä neuvottelut muiden oppositioryhmien kanssa tuottaneet tulosta. Juštšenkoa pidettiin laajalti presidentinvastaisen opposition johtohahmona.

Pääministerikautensa lopulla Juštšenkosta kehittyi karismaattinen poliittinen hahmo, ja hän nautti erityistä suosiota läntisen ja keskisen Ukrainan ukrainankielisen väestön keskuudessa. Vuosina 2001–2004 hänen suosionsa oli erinäisissä mittauksissa suurempi kuin istuvan presidentin Leonid Kutšman.

Poliittisilta näkemyksiltään Juštšenko on enemmän länsi- kuin Venäjä-mielinen, uudistusmielinen, mutta myös maltillinen kansallismielinen ukrainalainen. Hän kannattaa talouden yksityistämistä. Toisinaan hänen vastustajansa ja myös kannattajansa ovat kritisoineet häntä epäröinnistä päätöksenteossa ja epäonnistumisista asemansa hyödyntämisessä. Puolustajat pitävät näitä merkkeinä Juštšenkon omistautumisesta ryhmätyöhön, yksimielisyyteen ja neuvotteluihin. Häntä syytetään myös kyvyttömyydestä muodostaa yhtenäinen ja voimakas joukko, jossa ei olisi sisäpiirejä. Yksi Juštšenkon läheisimmistä poliittisista liittolaisista on Julija Tymošenko, joka Kutšman hallintokaudella tuomittiin, mutta myöhemmin vapautettiin petossyytteistä kaasuyhtiöiden yksityistämistä koskien hänen toimiessaan Juštšenkon hallituksen varapääministerinä.

• yleisemmin itse vaaleista katso: Ukrainan presidentinvaalit 2004

Vuonna 2004 Kutšman presidenttikauden tullessa päätökseen, Juštšenko osallistui vaaleihin itsenäisenä ehdokkaana. Hänen päävastustajansa oli Kutšman ja Venäjän voimakkaasti tukema Viktor Janukovytš. Pääministerikaudesta lähtien Juštšenko oli uudistanut poliittisia näkemyksiään, joiden pääasiallinen teema oli länteen päin suuntautuminen, muun muassa Ukraina osana Euroopan yhdentymistä, liittyminen Naton jäseneksi ja korruption kitkeminen. Juštšenkon kannattajat olivat järjestäytyneet Meidän Ukrainamme -liiton johdolla Syla Narodu (”Kansan voima”) -nimiseksi poliittiseksi liittoumaksi.

Juštšenkon kampanjointi tapahtui hyvin pitkälle katutasossa äänestäjien keskuudessa, kun hallitus oli estänyt ehdokkaiden tasapuolisen kohtelun suurimmilla televisiokanavilla. Sen sijaan Janukovytš esiintyi tiuhaan tiedotusvälineissä ja muun muassa syytti Juštšenkoa natsiksi.

Vaalikampanja Juštšenkon ja Janukovytšin välillä oli monin paikoin hyvin likainen, eikä iskuja vyön alle säästelty puolin eikä toisin. Syyskuun alussa Juštšenko sairastui vakavasti, ja hänet lennätettiin Wieniin Rudolfinerhaus-klinikalle tutkimuksiin. Ihomuutoksia sekä veri- ja kudosnäytteitä tutkittuaan Juštšenkoa hoitanut lääkäri Michael Zimpfer totesi sairauden aiheuttajaksi dioksiinimyrkytyksen, joka todennäköisesti oli aiheutettu suun kautta.^[1] Klinikan ylilääkäri Lothar Wicke kuitenkin kiisti teorian dioksiinimyrkytyksestä ja kertoi Juštšenkon avustajien yrittäneen väkivallalla uhkailemalla saada häntä dioksiiniteorian tueksi.^[2][3]

Juštšenko itse syytti myrkytyksestä Venäjän hallitusta. Juštšenkon mukaan "Kolme laboratoriota maailmassa valmistaa tämänkaltaista dioksiinia. On hyvin helppo selvittää sen alkuperä. Kaksi laboratoriota lähetti näytteen [valmistamastaan dioksiinista], mutta venäläinen laboratorio ei".^[4] Hän epäilee saaneensa myrkkyä aterialla ukrainalaisten korkeiden virkamiesten, muun muassa Ukrainan turvallisuuspalvelun johtajan Ihor Smeškon, kanssa. Monet asiantuntijat pitävät tätä kuitenkin epätodennäköisenä^lähde?, sillä myrkytyksen oireet alkavat näkyä vasta noin 3–14 päivän kuluttua^lähde?, kun tässä tapauksessa siihen olisi mennyt vain muutama tunti^lähde?.

Myrkytyksen seurauksena Juštšenkon ulkonäkö muuttui, kun hänen kasvonsa turposivat ja muuttuivat rokonarpisiksi.

Presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella 31. lokakuuta 2004 Juštšenko sai 39,87 % ja Janukovytš 39,32 % äänistä. Kun kumpikaan ei saavuttanut yli puolia äänistä, järjestettiin heidän välillään vaalien toinen kierros 21. marraskuuta. Äänioikeutetuista 75 % käytti äänioikeuttaan.

Toisella kierroksella Janukovytš sai 49,46 % ja Juštšenko 46,61 % äänistä, mikä oli täysin ristiriitainen tulos verrattuna vaaleja edeltäneisiin ovensuukyselyihin. Tarkkailijat raportoivatkin monista väärinkäytöksistä ja vilpeistä Janukovytšin hyväksi. Juštšenko tukijoineen kieltäytyi tunnustamasta vaalitulosta. Tapahtumien seurauksena monissa kaupungeissa käynnistyivät yhteensä 13 päivää kestäneet suurmielenosoitukset, suurin Kiovassa Itsenäisyyden aukiolla, jotka saivat nimen ”oranssi vallankumous” Juštšenkon tukijoiden käyttämien oranssinväristen tunnushuivien mukaan. Pitkällisten protestointien jälkeen Ukrainan korkein oikeus päätti 3. joulukuuta julistaa vaalitulokset mitättömiksi ja järjestää toisen kierroksen uusinnan 26. joulukuuta. Juštšenko uhosi voittavansa vaalit kymmenen prosenttiyksikön erolla.

Vaalien toisen kierroksen uusinta ei myöskään täyttänyt täysin Etyjin tarkkailijoiden normeja, vaikka tarkkailijaryhmän päällikkö Bruce George pitikin vaaleja edellisiä demokraattisempina. Juštšenko voitti vaalit 54 prosentin ääniosuudella.

Juštšenko astui presidentin virkaan 12. tammikuuta 2005 Kiovan aikaan kello 12.

Presidenttikautensa alkuaikana Juštšenko erotti ja nimitti lukuisia henkilöitä hallinnon eri aloilta ja tasoilta. Pääministerikseen hän nimitti toisen vallankumouksen johtohahmoista, Julija Tymošenkon. Ulkoministerin tittelin sai Oleksandr Zintšenko ja puolustusministeriksi nimitettiin Petro Porošenko.

Juštšenko ja Tymošenko eivät kyenneet toteuttamaan lupaamiaan uudistuksia parlamentin hajanaisuuden vuoksi. Tymošenkon aikomus aloittaa uudelleen yksityistämisprosessi synnytti ankaran taistelun maan johdossa. Hallituksen kannatus alkoi pudota nopeasti huhtikuun 47 %:sta, elokuussa se oli enää 31 %.^[5]

Juštšenko lausui heinäkuussa 2005, ettei ole varma, kannattiko Ukrainan luopua ydinaseista.^[6]

Talousvaikeuksiin haettiin helpotusta korottamalla Ukrainan läpi kulkevan Venäjän maakaasun siirtomaksuja. Vastineeksi Venäjän Gazprom ilmoitti nostavansa Ukrainalle myytävän kaasun hinnan lähemmäs maailmanmarkkinahintaa, kolminkertaiseksi.^[7]

Juštšenko erotti koko Tymošenkon hallituksen 8. syyskuuta 2005. Tymošenko ilmoitti 12. syyskuuta vievänsä oman puolueen maaliskuun 2006 vaaleihin ja osallistuvansa haastajana vuoden 2009 presidentinvaaleihin. Juštšenko syytti Tymošenkoa seuraavana päivänä pääministerin asemansa väärinkäytöstä omien 8 miljardin hryvnian velkojensa mitätöimiseksi.^[8]

Syyskuun 14. päivänä 2005 entinen presidentti Leonid Kravtšuk esitti syytöksiä Juštšenkoa vastaan. Hänen mukaansa Juštšenkon vaalikampanjaa rahoitti venäläinen suurliikemies Boris Berezovski, joka on saanut poliittisen turvapaikan Englannissa. Kravtšukin mukaan Berezovski on antanut Juštšenkolle 15 miljoonaa dollaria. Ukrainan perustuslaki kieltää rahallisen avun ottamisen muista maista.^[9] Kriittisimpien arvioiden mukaan Oranssi vallankumous vaihtoi ainoastaan edellisen valtaeliitin toiseen.^[10]

Närää aiheutti myös Juštšenkon opiskelijapojan, 19-vuotiaan Andri Juštšenkon, ajama BMW M6 -urheiluauto ja platinainen Vertu-kännykkä. Hän omistaa Oranssin vallankumouksen tavaramerkit.^[11][12]

Tymošenkon hallituksen jälkeen vuoden 2006 vaalien jälkeen entinen pääministeri Viktor Janukovytš nousi jälleen pääministeriksi elokuussa 2006.

Juštšenko ilmoitti 2. huhtikuuta 2007 televisiossa hajottaneensa maan parlamentin ja määränneensä ennenaikaiset vaalit.^[13] Parlamentin hajotus haastettiin perustuslaillisessa oikeudessa, mutta Juštšenko erotti sen tuomareita valansa rikkomisesta syytettynä, joten päätöksen lainmukaisuudesta ei saatu päätöstä.^[14] Vaalit järjestettiin syyskuun 2007 lopussa, minkä jälkeen Tymošenkosta tuli uudelleen pääministeri joulukuussa.

Hallitus hajosi syyskuussa 2008 Tymošenkon ja Juštšenkon riitelyyn, minkä jälkeen Juštšenko ilmoitti 8. lokakuuta 2008 hajottavansa parlamentin uusia vaaleja varten. Presidentti syytti tuolloin parlamenttia vallankaappauksen juonimisesta.^[15] Päätös kuitenkin peruttiin myöhemmin. Huhtikuussa 2009 puolestaan parlamentti päätti pitää presidentinvaalit ennenaikaisesti jo saman vuoden lokakuussa^[16]. Myös tämä päätös kaatui, ja vaalit järjestettiin normaalisti tammikuussa 2010.

Venäjän–Georgian elokuun 2008 viisipäiväisen sodan aikana Juštšenko tuki Georgian presidentti Mikheil Saakašvilia, jopa asetoimituksin.^[17] Venäjän presidentti Medvedev syytti Juštšenkoa ”venäläisvastaisesta asenteesta”.^[17] Pääministeri Tymošenkon mukaan Juštšenko yritti estää Ukrainan kaasulaskujen maksamista Venäjälle.^[18]

Sekä Tymošenko että Juštšenko syyttelivät toisiaan korruptoituneiksi, maanpettureiksi ja Venäjän agenteiksi. Juštšenkon mukaan Tymošenko keskeytti markkinatalousuudistukset ja luotti valtion otteeseen taloudesta, populismiin, korruptioon ja kansanedustajien lahjontaan.^[17] Somalialaisten merirosvojen MV Faina -aluksen kaappaus 25. syyskuuta 2008 aiheutti Ukrainassa poliittisen skandaalin, koska laiva kuljetti T-72-panssarivaunua Keniaan (väitetysti Etelä-Sudaniin) ja Ukrainan turvallisuuspalvelun on tiedetty myyvän aseita presidentti Juštšenkon suojeluksessa. Pääministeri Tymošenko vaati asiasta tutkimusta, minkä uskottiin liittyvän valtataisteluun Juštšenkon kanssa.^[19]

Yhtenä tärkeimmistä tavoitteistaan Juštšenko piti lähentymistä Naton kanssa.^[17] Juštšenkon tukena tässä oli entinen Yhdysvaltain presidentti George W. Bush, joka tuki sekä Georgian että Ukrainan liittymistä Natoon. Tosin ukrainalaisista Nato-jäsenyyttä tuki vain 30 %.^[20] Loppuvuodesta 2008, hiukan ennen kautensa päättymistä, Bush oli jopa valmis ottamaan Ukrainan ja Georgian Natoon ilman jäsenyyteen valmistavaa MAP-ohjelmaa (membership action plan).^[21]

Toukokuussa 2009 Ukrainan suurlähetystö Helsingissä joutui ilkivallan kohteeksi. Iskun takana olleet antifasistit syyttivät Juštšenkoa yhteistyöstä äärioikeiston kanssa.^[22]

Vuoden 2010 presidentinvaalien lähestyessä Juštšenkon kannatuslukemat olivat joulukuussa 2009 noin 5 %:ssa. Vaalikampanjassa hän kampanjoi avoimen nationalistisesti, kun vielä vuonna 2004 oli luottanut keskustalaiseen patriotismiin.^[23] Juštšenkoa oli tosin jo 2002 syytetty yhteyksistä antisemitistisiin ja nationalistisiin liikkeisiin, kuten heinäkuussa 2004 Meidän Ukrainamme -parlamenttiryhmästä erotettu Oleh Tjahnybokin Vapaus-puolue.^[24][25]

Venäjän ja Ukrainan suhteet painuivat Juštšenkon kauden lopulla jopa niin huonoiksi että kun Venäjän Ukrainan-lähettiläs Viktor Tšernomyrdin jäi eläkkeelle kesäkuussa 2009, Venäjän presidentti Dmitri Medvedev ilmoitti ettei hänen seuraajansa Mihail Zurabov saavu maahan ennen kuin maiden suhteet paranevat, käytännössä 2010 vaalien jälkeen, joissa Juštšenko näytti varmalta häviäjältä.^[26]

Vuoden 2010 presidentinvaaleissa Juštšenko sai ensimmäisellä kierroksella vajaan kuutisen prosenttia äänistä. Toiselle kierrokselle pääsivät kilpakumppanit Viktor Janukovitš ja Julia Tymošenko. Juštšenko on syyttänyt molempia Venäjän agenteiksi.^[27]

22. tammikuuta 2010 Juštšenko myönsi Ukrainan sankarin arvonimen toisen maailmansodan aikaiselle nationalistijohtaja Stepan Banderalle.^[28][29] Alueiden puolue tuomitsi päätöksen, jota tehtiin Ukrainan yhtenäisyyden päivänä.^[30]

Venäjän viimein lähettäessä presidentinvaalien jälkeen uuden lähettiläänsä maahan Juštšenko hylkäsi tämän nimityksen, koska hänen mukaansa nimitysasiakirjoissa piti olla nykyisen valtionpäämiehen eli hänen nimensä.^[27]

Viktor Juštšenko on naimisissa amerikanukrainalaisen Kateryna Juštšenko-Tšumatšenkon kanssa. Hän on syntynyt Chicagossa ja ollut töissä monissa Yhdysvaltain valtiollisissa laitoksissa, kuten Valkoisessa talossa, valtiovarainministeriössä ja ulkoministeriössä. Kateryna sai Ukrainan kansalaisuuden 31. maaliskuuta 2005, hänellä on myös Yhdysvaltain kansalaisuus.

Pariskunnalla on neljä lasta. Viktor Juštšenko kuuluu Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon.

Viktor Juštšenko harrastaa perinteistä ukrainalaista kulttuuria, kuten keramiikkaa ja arkeologiaa, vuorikiipeilyä ja mehiläistenhoitoa. Hän nauttii maalaamisesta ja antiikin sekä ukrainalaisten kansallispukujen keräilystä.

•   Vytautas Suuren ritarikunta (Liettua, 2006)^[31]
•   Valkoisen ruusun ritarikunta (Suomi, 2006)^[32]
•   Valkoisen kotkan ritarikunta (Puola, 2005)^[33]

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Viktor Juštšenko.

• Kotisivut englanniksi (Arkistoitu – Internet Archive)
• YLE Radiouutiset: Maailmanpolitiikan arkipäivää 9.1.2005 Ukrainan oranssi vallankumous (Arkistoitu – Internet Archive)

 

Ukrainan presidentit

Leonid Kravtšuk | Leonid Kutšma | Viktor Juštšenko | Viktor Janukovytš | Petro Porošenko | Volodymyr Zelenskyi