Suolahappo

Eurooppalaiset alkemistit käyttivät vetykloridihaposta latinaksi muun muassa nimiä spiritus salis ("suolan henki") ja "acidum salis" (suolahappo). Molemmat nimet ovat yhä käytössä käännöksinä useissa kielissä, esimerkiksi saksan Salzsäure, ruotsin saltsyra ja myös suomen suolahappo.

Ennen systemaattisten nimien käyttöönottoa suolahappo tunnettiin muun muassa nimellä muriaattihappo (lat. acidum muriatum''), missä sana muriatum tarkoittaa suolapitoista. Tähän perustuva nimi muriatic acid on englannin kielessä yhä toisinaan käytössä.^[2][3] Vuonna 1814 ranskalainen kemisti Joseph Louis Gay-Lussac antoi sille nimen acide hydrochlorique^[4]

Väitetään, että suolahapon keksi alkemisti Jabir ibn Hayyan noin vuonna 800.^[5][6] Monet asiat, jotka ovat menneet Jabir ibn Hayyanin nimiin ovat kuitenkin todellisuudessa peräisin Espanjassa 1200-luvulla eläneeltä henkilöltä, joka otti käyttöönsä Jabarin latinisoidun nimen Geber saadakseen ajatuksilleen enemmän arvovaltaa.^[7] William Newman arvelee, että Geber oli Paulus Tarentolainen, italialainen fransiskaanimunkki.^[8] Hän kuvasi kuningasveden, suolahapon ja typpihapon seoksen, jota valmistetaan liuottamalla salmiakkia typpihappoon. ^{[9][10][11][12][13]} Toisten tietojen mukaan ensimmäinen maininta kuningasvedestä on bysanttilaisissa käsikirjoituksissa 1200-luvulta.^{[14][15][16][17]}

Suolahappoa on nimitetty myös "suolan hengeksi", koska Basilius Valentinus valmisti 1400-luvulla sitä vuorisuolasta ja "vihreästä vihrtillistä" (rauta(II)sulfaatista ja koska Johann Rudolph Glauber 1600-luvulla valmisti sitä vuorisuolasta ja rikkihaposta. Vapaan suolahapon kuvaili ensimmäisenä muodollisesti 1500-luvulla Andreas Libavius. Myöhemmin sitä käyttivät tieteellisissä tutkimuksissaan muun muassa kemistit Glauber, Priestley ja Davy.

Vapaan suolahapon kuvasi muodollisesti ensimmäisenä 1500-luvulla Andreas Linavius, joka valmisti sitä kuumentamalla suolaa saviupokkaissa.^[18] Toisten lähteiden mukaan puhtaan suolahapon keksi ensimmäisenä saksalainen benediktiinimunkki Basil Valentine 1400-luvulla,^[19] kuumentamalla ruokasuolaa ja vihreää vihtrilliä (rauta(II)sulfaattia)^[20], mutta toiset ovat myös väittäneet, että varmasti suolahapon valmistukseen viittaavat maininnat ovat vasta 1500-luvun lopulta.^[14]

1600-luvulla saksalainen Johann Rudolf Glauber käytti natriumkloridia ja rikkihappoa natriumsulfaatin valmistukseen Mannheimin prosessilla, jolloin samalla vapautuu kloorivetyä kaasuna. Englantilainen Joseph Priestley valmistu puhdasta vetykloridia vuonna 1772^[21], ja vuoteen 1808 mennessä Humphry Davy oli todistanut, että kyseessä on vedyn ja kloorin yhdiste.^[22]

Teollisen vallankumouksen aikana Euroopassa emäksisten aineiden kysyntä kasvoi. Nicolas Leblancin kehittämä teollisuusprosessi teki mahdolliseksi tuottaa halvalla natriumkarbonaattia eli soodaa suuressa mittakaavassa. Tässä Leblancin prosessissa ruokasuolasta valmistetaan rikkihapon, kalkkikiven ja kivihiilen avulla soodaa, ja samalla sivutuotteena saadaan vetykloridia. Ennen kuin Britanniassa vuonna 1863 säädettiin erityinen laki (Alkali Akt) ja muissakin maissa samantapainen laki, prosessissa syntynyt vetykloridi usein päästettiin ilmaan. Varhaisena poikkeuksena oli Bonnington Chemical Work, joka jo vuonna 1830 ryhtyi ottamaan vetykloridin talteen, ja saatu suolahappo käytettiin salmiakin eli ammoniumkloridin valmistukseen.^[23] Kun laki tuli voimaan, soodan valmistajat velvoitettiin liuottamaan jätteenä syntynyt kaasu veteen, jolloin ne alkoivat samalla tuottaa suolahappoa teollisessa mittakaavassa.^[11][24]

1900-luvulla Leblancin prosessin syrjäytti suurelta osin Solvayn menetelmä, jossa ei synny sivutuotteena suolahappoa. Koska suolahapolla kuitenkin oli jo täysin vakiintunut asema tärkeänä kemikaalina monissa sovelluksissa, kaupalliset intressit johtivat muiden menetelmien käyttöön sen valmistamiseksi, ja osa niistä on edelleen käytössä. Vuoden 2000 jälkeen suolahappoa on valmistettu enimmäkseen keräämällä talteen eräiden orgaanisten yhdisteiden valmistuksessa sivutuotteena syntyvä vetykloridi.^[11][24][25]

Vuodesta 1988 lähtien suolahappo on sisältynyt Yhdistyneiden Kansakuntien huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laittoman kaupan vastustamiseksi tehdyn yleissopimuksen liitteen II luetteloon,^[26], koska sitä on käytetty heroiinin, kokaiinin ja metamfetamiinin valmistukseen.

Suolahappo on liuos, joka koostuu hydroniumioneista (H₃O⁺) ja kloridi-ioneista. Suolahappo on vahva happo, sillä vedessä se dissosioituu käytännössä kokonaan. Suolahappoa valmistetaan tavallisimmin liuottamalla vetykloridia (HCl) veteen.^[27][28] Liuos johtaa sähköä^[1].

${\displaystyle {\ce {HCl + H2O -> H3O^+ + Cl^-}}}$ 

Suolahapon koostumus on kuitenkin monimutkaisempi kuin mitä yllä oleva yksinkertainen reaktioyhtälö ilmaisee. Jo puhtaan veden rakenne on sangen monimutkainen, ja niinpä myös H₃O⁺ on karkea yksinkertaistus suolahapossa esiintyvän liuenneen protonin H⁺(aq) luonteesta. Tutkimalla väkeviä suolahappoliuoksia infrapuna- ja röntgensäteiden sekä neutronidiffraktion avulla on todettu, että suolahapon protonit esiintyvät liuoksessa pääasiassa H₅O₂⁺-ioneina, joka, kuten kloridianionikin, sitoutuu viereisiin vesimolekyyleihin vetysidosten avulla useilla eri tavoilla. Ionissa H₅O₂⁺ protoni on kahden sen vastakkaisilla puolilla olevan vesimolekyylin puolivälissä. On kuitenkin oletettu, että laimeissa suolahappoliuoksissa H₃O⁺-ionien osuus todella on merkittävämpi.^[29]

${\displaystyle {\ce {OH^- + HCl -> H2O + Cl^-}}}$ 

Vahvana happona vetykloridilla on suuri K_a-arvo. Sen pK_a-arvoa on yritetty päätellä teoreettisesti, ja tuorein arvio on −5.9.^[30] On kuitenkin tehtävä selvä ero kaasumaisen vetykloridin ja vetykloridihapon välillä. Lukuun ottamatta hyvin väkeviä liuoksia, joiden käyttäytyminen poikkeaa ideaalisesti, vetykloridihappo (HCl-liuos) on enintään niin hapan kuin vahvin vedessä esiintyvä protonien luovuttaja, solvatoitunut protoni eli hydroniumioni. Kun HCl-liuokseen lisätään kloridisuoloja, kuten natriumkloridia (NaCl), niillä on vain vähäinen vaikutus liuoksen pH-arvoon, mikä osoittaa, että suolahapon konjugaattiemäs Cl^- on hyvin heikko ja HCl on vesiliuoksessa kokonaan dissosioitunut. Laimeiden HCl-liuosten pH on hyvin lähellä sitä arvoa, joka voidaan laskea olettamalla, että vetykloridi on kokonaan dissosioitunut hydratoituneiksi H⁺-ioneiksi ja Cl⁻-ioneiksi.^[31]

Kemiassa yleisimmin käytetyistä vahvoista monoproottisista hapoista suolahapolla on vähiten taipumusta osallistua hapettumis-pelkistymisreaktioihin. Se on myös vahvoista hapoista turvallisimpia käsitellä, sillä vaikka se on hyvin hapanta, siinä oleva kloridi-ioni ei ole kovinkaan reaktiivinen eikä myöskään myrkyllinen. Keskivahvat suolahappoliuokset säilyvät varastoituina hyvin ja niiden konsentraatio pysyy pitkään muuttumattomana. Nämä ominaisuudet yhdessä sen kanssa, että sitä on saatavissa puhtaana reagenssina tekevät suolahaposta erinomaisen happamaksi tekevän reagenssin.

Suolahappo on myös yleisimmin käytetty happo titrauksessa, jolla selvitetään, minkä verran jokin näyte sisältää emäksisiä aineita. Atseotrooppista eli kiinteässä lämpötilassa kiehuvaa noin 20,2-prosenttista suolahappoa käytetään primaaristandardina kvantitatiivisessa analyysissä, vaikka sen tarkka konsentraatio riippuu sitä valmistettaessa vallitsevasta ilmanpaineessa.^[32] Suolahappoa käytetään usein myös kemiallisessa analyysissa valmistettaessa näytteitä analyysia varten.

Väkevä suolahappo liuottaa useimpia epäjaloja metalleja, jolloin syntyy metallin kloridia ja vetykaasua. Esimerkiksi kuparin kanssa se ei kuitenkaan reagoi^[1]. Sen sijaan se reagoi herkästi emäksisten yhdisteiden kuten kalsiumkarbonaatin ja kupari(II)oksidin kanssa muodostaen klorideja.^[27][28]

 

Suolahapon fysikaaliset ominaisuudet kuten sulamis- ja kiehumispiste, tiheys ja pH, riippuvat HCl:n konsentraatiota tai molaarisuudesta vesiliuoksessa. Ne vaihtelevat veden vastaavista arvoista HCl-pitoisuuden ollessa lähellä nollaa aina savuavan suolahapon arvoihin saakka, joka sisältää yli 40 % HCl.^[27][28][35]

Kun liuos sisältää 20,2 % vetykloridia ja loput vettä, se on atseotrooppinen, eli sen kiehuessa syntyvän höyryn koostumus on sama kuin liuoksen itsensä. Tämän atseotrooppisen liuoksen kiehumispiste on 110 °C.^[36] Vesi ja vetykloridi muodostavat myös neljä eutektista seosta, joilla on huomattavan alhainen sulamispiste, ja ne vastaavat kiteiden koostumuksia HCl·H₂O (68 % HCl), HCl·2H₂O (51 % HCl), HCl·3H₂O (41 % HCl) ja HCl·6H₂O (25 % HCl). Lisäksi on metastabiili eutektinen seos, joka vastaa koostumusta HCl·3H₂O (24,8 % HCl).^[35]

Ihmisen ja monien muiden eläinten maharauhaset valmistavat suolahappoa, jota se käyttää mahahapon pääainesosaksi^[37]. Vesi ja hiilidioksidi yhtyvät aluksi tuottaen hiilihappoa (H₂CO₃), joka hajoaa vetyioneiksi (H⁺) ja bikarbonaatiksi (HCO₃^–). Bikarbonaatti-ioni kulkeutuu solusta verenkiertoon, missä yhteydessä verenkierrosta saapuu soluun kloridi eli kloori-ioni (Cl^–).^[38]

Kloridi- ja vetyionit muodostuvat mahalaukun limakalvon soluissa toisistaan erillään, ennen kuin päätyvät eri tiehyitä myöten mahalaukkuun^[37].

Suolahappoa valmistetaan liuottamalla vetykloridia veteen. Vetykloridia voidaan valmistaa monilla tavoilla eri raaka-aineista.

Vetykloridia voidaan valmistaa esimerkiksi suoraan alkuaineistaan, vedystä ja kloorista.^[39] Suurin osa tuotetusta suolahaposta saadaan kuitenkin kemianteollisuuden prosesseista, joissa valmistetaan samalla muitakin tuotteita. Vanhastaan vetykloridia on saatu kuumentamalla liuosta, joka sisältää rikkihappoa ja ruokasuola eli natriumkloridia:

2 NaCl + H₂SO₄ -> Na₂SO₄ + 2 HCl.

Samalla saadaan natriumsulfaattia eli glaubersuolaa. Vetykloridia voidaan valmistaa myös esimerkiksi antamalla bentseenin reagoida kloorin kanssa, jolloin syntyy fenyylikloridia ja vetykloridia:

C₆H₆ + Cl₂ -> C₆H₆Cl + HCl.^[39]

Teollista suolahappoa valmistetaan liuoksina, jotka sisältävät enintään 38 % HCl. Suuremmatkin pitoisuudet aina 40 %:iin saakka ovat kemiallisesti mahdollisia, mutta niissä höyrystyminen on siinä määrin runsasta, että niiden varastointi ja käsittely edellyttäisivät ylimääräisiä varotoimia, kuten paineistusta ja jäähdytystä. Suurteollisuudessa käytetyissä valmisteissa pitoisuus on 30 ja 35 %:n välillä, mikä on kuljetusten kannalta tehokasta, mutta toisaalta höyrystymisen vuoksi tapahtuvat häviöt ovat pienempiä. Kotitalouskäyttöön, pääasiassa puhdistusaineeksi, myydään laimeampia liuoksia, joista eri maissa käytetään eri nimityksiä, esimerkiksi Britanniassa "Spirits of Salts".^[11] Useimmiten niissä kehotetaan laimentamaan liuosta ennen käyttöä.

Suurimpia suolahapon tuottajia ovat Dow Chemical Company, jonka vuosituotanto vastaa noin 2 miljoonaa tonnia HCl-kaasua, sekä Georgia Gulf, Tosoh, Akzo Nobel ja Tessenderlo, joiden vuotuiset tuotannot ovat 0,5 ja 1,5 miljoonan tonnin välillä. Koko maailmassa sitä tuotetaan, vertailun vuoksi HCl:ksi muunnettuna, noin 20 miljoonaa tonnia, vuodessa, josta 3 miljoonaa suoraan syntetisoimalla ja loput orgaanisten ja muiden synteesien sivutuotteina. Suurimman osan suolahaposta käyttävät tuottajat itse omiin tarkoituksiinsa. Myyntiin sitä tuoetaan vuodessa noin 5 miljoonaa tonnia.

 

Suolahappo säätää mahanesteen pH:n välille 1–2.^[40][41] Suolahappo tuhoaa happamuutensa ansiosta suun kautta elimistöön päässeitä mikrobeita. Lisäksi se osallistuu mineraalien ja vitamiinien, kuten B₁₂-vitamiinin, imeytymiseen.^[42]

Lähinnä suolahaposta koostuva mahahappo ja on tärkeä myös ruoan sisältämien proteiinien sulamisten kannalta. Suuren happamuutensa vuoksi se denaturoi proteiineja ja tekee ne siten alttiiksi ruoansulatusentsyymien kuten pepsiinin hajottavalle vaikutukselle. Alhainen pH aktivoi myös entsyymin esiasteen pepsinogeenin aktiiviseksi pepsiiniksi hajottamalla sen. Ennen kuin ruokasulan sisältämä suolahappo poistuu mahalaukusta, natriumvetykarbonaatti neutraloi sen pohjukaissuolessa.^[40]

Jos vatsassa ei erity riittävästi suolahappoa, ruoka ei pilkkoudu eivätkä ravintoaineet imeydy kunnolla ja mikrobit voivat päästä lisääntymään. Tästä saattaa seurata ruoka-aineallergioita tai toiminnallisia vatsaoireita kuten ruokailun jälkeistä ähkyä, röyhtäilyä, närästystä, ilmavaivoja, ripulia tai ummetusta. Lisäravinteiden nauttiminen saattaa aiheuttaa lisäksi pahoinvointia.^[42].

Yli puolet yli 60-vuotiaista suomalaisista kärsii vatsan hapottomuudesta. Alhainen suolahappopitoisuus saattaa johtua esimerkiksi mahalaukun seinämän solujen vaurioitumisesta, stressistä tai joidenkin lääkeaineiden käytöstä^[42].

Suolahappo on vahva epäorgaaninen happo, jota käytetään moniin teollisiin tarkoituksiin kuten metallien jalostukseen. Tarvittavan tuotteen laatu riippuu pitkälti käyttötarkoituksesta.^[11]

Yksi suolahapon tärkeimmistä käyttötarkoituksista on ruosteen tai rautaoksidin poistaminen teräksen pinnalta ennen sen muuta käsittelyä kuten esimerkiksi ekstruusiota, valssausta tai galvanointia.^[11][25] Tähän tarkoitukseen käytetyn suolahapon HCl-pitoisuus on tyypillisesti noin 18 %. Reaktio on tällöin seuraava:

${\displaystyle {\ce {Fe3O4 + Fe + 8 HCl -> 4 FeCl2 + 4 H2O}}}$ 

Reaktiossa syntyvää rauta(II)kloridin (FeCl₂ liuosta on vanhastaan on myös käytetty hyväksi useisiin tarkoituksiin. Nykyisin teollisuus on kuitenkin kehittänyt prosesseja, joilla se voidaan muuttaa takaisin suolahapoksi. Yleisin tällainen prosessi on pyrohydrolyysi, jossa tapahtuva reaktio on seuraava:^[11]

${\displaystyle {\ce {4 FeCl2 + 4 H2O + O2 -> 8 HCl + 2 Fe2O3}}}$ 

Täten happo voidaan kierrättää.^[25] Sivutuotteena saatu rauta(III)oksidi Fe₂O₃ on myös arvokasta, sillä sitä voidaan käyttää useisiin muihin teollisuusprosesseihin.^[11]

Suolahappo käytetään laajamittaisesti useiden orgaanisten yhdisteiden tuotannossa. Sen avulla valmistetaan esimerkiksi vinyylikloridia ja dikloorietaania, joista edelleen valmistetaan polyvinyylikloridia eli PVC-muovia. Tähän tarkoitukseen käytetty suolahappo on usein saman tehtaan valmistamaa kuin missä se käytetään eikä siis ole sellaisenaan ollut missään vaiheessa kauppatavarana. Muita suolahapon avulla valmistettuja orgaanisia yhdisteitä ovat bisfenoli-A, josta tehdään polykarbonaattia, aktiivihiili, askorbiinihappo ja monet farmaseuttiset valmisteet. Esimerkiksi dikloorietaania valmistetaan oksyklorinaatiolla seuraavasti:

${\displaystyle {\ce {2 H2C=CH2 + 4 HCl + O2 -> 2 ClCH2CH2Cl + 2 H2O}}}$ 

Suolahapon avulla voidaan normaaleilla happo-emäsreaktioilla valmistaa monia epäorgaanisia yhdisteitä. Sellaisia ovat veden esimerkiksi veden käsittelyyn käytetyt kemikaalit kuten rauta(III)kloridi ja polyalumiinikloridi (PAC):

${\displaystyle {\ce {Fe2O3 + 6 HCl -> 2 FeCl3 + 3 H2O}}}$  (rauta(III)kloridin valmistus magnetiitista.)

Sekä rauta(III)kloridia että PAC:ta käytetään saostuskemikaalina juomaveden tuotannossa, jätevesien käsittelyssä ja paperin valmistuksessa.

Muita suolahapon avulla valmistettavia epäorgaanisia yhdisteitä ovat maantiesuolana käytetty kalsiumkloridi sekä nikkelikloridi ja sinkkikloridi, joita käytetään metallien elektrolyyttiseen päällystämiseen, sinkkikloridia lisäksi paristoissa.^[25]

${\displaystyle {\ce {CaCO3 + 2 HCl -> CaCl2 + CO2 + H2O}}}$  (Kalsiumkloridin valmistus kalkkikivestä.)

Sellaisilla teollisuuden aloilla, joilla tuotteilta vaaditaan suurta puhtautta, esimerkiksi elintarvike- ja lääketeollisuudessa sekä vesijohtoveden puhdistuksessa, vesivirtojen pH:n säätöön käytetään korkealaatuista suolahappoa. Aloilla, joissa puhtausvaatimukset eivät ole yhtä tiukat, teknistä laatua oleva suolahappo riittää jätteenä syntyvien virtausten neutralointiin ja myös esimerkiksi uima-altaiden pH:n säätöön.^[25]

Korkealuokkaista suolahappoa käytetään ioninvaihtohartsien elvytykseen. Ioninvaihdon avulla voidaan poistaa Na⁺- ja Ca²⁺-ioneja vesiliuoksista, jolloin saadaan demineralisoitua vettä. Happoa käytetään kationien huuhtelemiseen pois hartsista.^[11] Na⁺-ionit korvautuvat H⁺-ioneilla ja jokainen Ca²⁺ kahdella H⁺-ionilla.

Ioninvaihtoa ja demineralisoitua vettä käytetään kaikilla kemianteollisuuden aloilla, juomaveden tuotantoon ja monilla elintarviketeollisuuden aloilla.^[11]

Pienessä mittakaavassa suolahappoa käytetään moniin tarkoituksiin kuten nahan prosessointiin, ruokasuolan puhdistukseen, puhdistusaineena kotitalouksissa^[43] ja rakennusteollisuudessa.^[25] Maaöljyn tuotannossa maahan ruiskutetaan toisinaan suolahappoa, jotta se liuottaisi osan kiviaineksesta ja edesauttaisi siten öljyn poraamista öljylähteistä. Näin on tehty varsinkin Pohjanmeren öljyntuotannossa.^[11]

Suolahappoa voidaan käyttää liuottamaan kalsiumkarbonaattia esimerkiksi poistettaessa kattiloissa kattilakiveä tai muurilaastia tiilten pinnoilta. Se on kuitenkin vaarallinen aine, jota on käsiteltävä varoen. Tiiliseinää käsiteltäessä reaktio jatkuu vain siihen saakka, kunnes kaikki happo on käytetty, jolloin syntyy kalsiumkloridia, hiilidioksidia ja vettä:

${\displaystyle {\ce {CaCO3 + 2 HCl -> CaCl2 + CO2 + H2O}}}$ ^[44]

Elintarvikkeiden, niiden aineisten ja lisäaineiden tuotannossa sovelletaan monia reaktioita, joihin suolahappo osallistuu. Tyypillisiä tuotteita ovat aspartaami, fruktoosi, sitruunahappo, lysiini, hydrolysoitu kasviproteiini ruokien lisäaineena ja gelatiini. Näihin tarkoituksiin käytetään erittäin puhdasta, elintarviketason suolahappoa.^[11][25]

     

Massakonsentraatio	Luokitus[45]	H-lausekkeet
10%<C<25%	Ärsyttää ihoa, ärsyttää voimakkaasti silmiä	H315, H319
C${\displaystyle \geq }$ 10%	Saattaa aiheuttaa hengitysteiden ärsytystä	H-335
C${\displaystyle \geq }$ 25%	Voimakkaasti ihoa syövyttävää ja silmiä vaurioittavaa	H-314

Väkevä suolahappo, savuava suolahappo, muodostaa happamia sumupisaroita. Sekä sumupisarat että liuos syöyvyttävät ihmisten kudoksia ja voivat peruutta­matto­masti vahingoittaa hengitys­elimiä, silmiä, ihoa ja sisä­elimiä. Suolahappo reagoi voimakkaasti useiden hapettavien kemikaalien, kuten natrium­hypo­kloriitin (NaClO) tai kaliumpermanganaatin (KMnO₄) kanssa muodostaen myrkyllistä kloorikaasua.

${\displaystyle {\ce {NaClO + 2 HCl -> H2O + NaCl + Cl2}}}$ 

${\displaystyle {\ce {2 KMnO4 + 16 HCl -> 2 MnCl2 + 8 H2O + 2 KCl + 5 Cl2}}}$ 

${\displaystyle {\ce {PbO2 + 4 HCl -> PbCl2 + Cl2 + 2 H2O}}}$ 

Suolahapon käsittelystä aiheutuvat riskit voidaan minimoida käyttämällä henkilö­kohtaisia suoja­varusteita, kuten lateksikäsineitä, suojalaseja sekä kemikaaleja kestäviä vaatteita ja kenkiä. Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto luokittelee suola­hapon myrkylliseksi aineeksi.^[46]

Suolahapon YK-numero on 1789. Numero on merkittävä näkyviin säiliöön kiinnitettyyn kylttiin.

 

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Hydrochloric acid

• Kloridi, suolahapon epäorgaanisia suoloja
• Hydrokloridi, suolahapon orgaanisia suoloja
• Kuningasvesi

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suolahappo.

• Suolahapon kansainvälinen kemikaalikortti
• PubChem: Hydrochloric acid (englanniksi)
• Human Metabolome Database (HMDB): Hydrochloric acid (englanniksi)
• Food Component Database (FooDB): Hydrogen chloride (englanniksi)
• Toxin and Toxin Target Database (T3DB): Hydrochloric acid (englanniksi)
• Kyoto Encyclopedia of Genes and Genomes (KEGG): Hydrochloric acid (englanniksi)