Sint Maarten (Alankomaat)

Saaren ensimmäisiä asukkaita olivat arawakit, jotka tulivat Orinocojoen laaksosta nykyisen Venezuelan alueelta. He asuivat Sint Maartenilla suunnilleen vuosina 600–1200. He elivät kalastamalla ja keräämällä hedelmiä, ja käyttivät kivistä ja simpukankuorista tehtyjä työkaluja.^[4]

Vuonna 1493 Kristoffer Kolumbus löysi saaren toisella matkallaan Länsi-Intiaan. Tarinan mukaan hän nimesi sen Isla de San Martíniksi Martinus Toursilaisen mukaan, koska oli 11. marraskuuta, Pyhän Martinuksen päivä. Kolumbus julisti alueen Espanjan hallintaan, vaikka ei ilmeisesti koskaan astunutkaan maihin.^[5]

Sekä Ranska että Alankomaat halusivat omistaa saaren. Ranskalaiset halusivat omistukseensa kaikki saaret Trinidadin ja Bermudan välillä, hollantilaiset taas huomasivat, että saari on hyvä etappi heidän Uuden Amsterdamin (nyk. New York) ja Brasilian siirtokuntiensa välillä. Saarella oli hyvin vähän alkuperäisasukkaita, ja alankomaalaiset perustivat sinne siirtokunnan vuonna 1631. Pian Hollannin Itä-Intian kauppakomppania aloitti pienimuotoisen suolantuotannon saarella.^[6] Espanjalaiset huomasivat saaren suolantuotannon ja alkoivat vaatia sitä omaisuudekseen. Espanja ja Alankomaat taistelivat saarella kahdeksankymmentävuotisen sodan aikana.^lähde?

Espanjalaiset valtasivat Saint-Martinin alankomaalaisilta vuonna 1633. Kaikki siirtokuntalaiset häädettiin saarelta. Vaikka Alankomaat pyrki useaan otteeseen valloittamaan saaren takaisin, kaikki yritykset epäonnistuivat.^[7] Kahdeksankymmentävuotisen sodan loputtua espanjalaiset eivät enää tarvinneet sotilastukikohtaa kyseisellä alueella, joten he menettivät kiinnostuksensa saareen ja sen puolustamiseen. Vuonna 1648 he hylkäsivät saaren.^[8]

Koska Saint-Martin oli jälleen vapaa, sekä alankomaalaiset että ranskalaiset perustivat sinne uudet siirtokunnat. Muutaman taistelun jälkeen molemmat huomasivat, ettei toinen puoli antautuisi helposti. Sodan välttämiseksi solmittiin sopimus, joka jakoi saaren kahteen osaan. Lopputuloksena ranskalaisten osuus saaresta oli 54 neliökilometriä ja alankomaalaisten 41 neliökilometriä.^lähde?

Espanjalaiset olivat jo aiemmin tuoneet saarelle pienen määrän orjia. Kun uudet puuvillan, tupakan ja sokerin viljelykset alkoivat, orjien määrä kasvoi kuitenkin räjähdysmäisesti. Pian heitä oli enemmän kuin siirtokuntalaisia. Heidän ja orjien välille syttyi paljon taisteluja. 12. heinäkuuta 1848 Ranska lopetti orjuuden omalla puolellaan. Alankomaat teki saman 15 vuotta myöhemmin.^[5]

Orjuuden kieltämisen jälkeen maanviljely saarella väheni ja saaren talous kärsi. Vuonna 1939 saarelle perustettiin satama, ja talous kääntyi jälleen nousuun. Hollannin osio alkoi keskittyä turismiin 1950-luvulla, ja Ranskan osio kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Saarelle perustettiin Prinsessa Julianan lentoasema.^lähde?

Saaren väestö kasvoi räjähdysmäisesti. 1990-luvun keskivaiheilla väkiluku nousi 5 000 ihmisestä 80 000 ihmiseen. Tuolloin voimistuvan matkailuelinkeinon tukemana alkoi maahanmuutto ympäröiviltä saarilta sekä Yhdysvalloista, Euroopasta ja Aasiasta. Pian saaren alkuperäisväestöstä tuli vähemmistö. Monet varakkaat ihmiset ovat rakentaneet saarelle huviloita.^lähde?

Saaresta tuli osa Alankomaiden Antilleja vuonna 1983. Ennen tätä se oli ollut Tuulenpuolten saarialue. 5. syyskuuta 1995 Hurrikaani Luis aiheutti saarella merkittävää tuhoa: aineelliset tuhot arvioitiin 1,8 miljardiksi dollariksi.^[9]

Ranska ja Alankomaat tekivät vuonna 1994 viimeisimmän sopimuksen saaren jaon järjestelyistä, mikä mahdollisti raja-alueen tarkemman valvonnan. Jonkin ajan kuluttua marraskuussa 2006 Alankomaat virallistivat sopimuksen, joka oli voimassa 1. elokuuta 2007 alkaen.^lähde?

10. lokakuuta 2010 Sint Maartenista tuli Alankomaiden kuningaskuntaan kuuluva maa, ja se sai ISO 3166-1 alpha-2 -valtiokoodin SX. Internet-maakoodi .sx tuli käyttöön syyskuussa 2012.^[10]

 

Saari on tuliperäistä, kumpuilevaa maastoa. Sen korkein kohta on Mount Flagstaff 386 metrissä. Vuotuinen sademäärä on keskimäärin 1 500 millimetriä vuodessa. Vain kymmenen prosenttia maa-alasta soveltuu viljelyyn.^[2]

Sint Maartenin alueella on 53 kilometriä maantietä. Philipsburgissa on satama.^[2] Prinsessa Julianan lentoasema palvelee koko saaren liikennettä sekä laajemminkin lähisaarten liikennettä. Se on Karibian koillisosan toiseksi vilkkain lentoasema Puerto Ricon San Juanin jälkeen.^[11]

Autonomian myötä Sint Maartenilla on oma kuvernööri, joka edustaa Alankomaiden kuningasta saarella ja käyttää toimeenpanovaltaa siellä. Kuvernööri on myös hallituksen johtaja.^[12] Vuonna 2022 kuvernöörin virassa aloitti Ajamu Baly.^[13]

Huolimatta siitä, että saari kuuluu Alankomaiden kuningaskuntaan, Sint Maarten ei ole osa Euroopan unionia.^[14] Saaren asukkaat ovat kuitenkin Alankomaiden kansalaisia, eli sitä kautta myös automaattisesti Euroopan unionin kansalaisia, jotka voivat liikkua vapaasti unionin alueella.^[15]

Sint Maartenin luonnonvaroja ovat kalat ja suola. Talous perustuu turismiin, joka työllistää noin 80 prosenttia työvoimasta. Maassa käy yli miljoona turistia vuodessa.^[2]

Sint Maartenilla lentoliikennettä palvelee Prinsessa Julianan lentoasema. Se on tunnettu sen kiitotien päässä sijaitsevasta hiekkarannasta, Maho Beachistä, jonka yli lentokoneet laskeutuvat ja nousevat erittäin matalalta. Kiitotien lyhyyden takia lentoasema luokitellaan usein vaaralliseksi.

 

Vuoden 2001 väestönlaskennassa roomalaiskatolisia oli 39 prosenttia, protestantteja 27 prosenttia, helluntailaisia 11,6 prosenttia, uskonnottomia 6,7 prosenttia, adventisteja 6,2 prosenttia, muita 5,4 prosenttia ja juutalaisia 3,4 prosenttia.^[2]

Viralliset kielet ovat hollanti ja englanti. Englantia puhuu 67,5 prosenttia, espanjaa 12,9 prosenttia, kreolia 8,2 prosenttia, hollantia 4,2 prosenttia, papiamentua 2,2 prosenttia, ranskaa 1,5 prosenttia ja muita kieliä 3,5 prosenttia.^[2]

St. Martinin yliopisto toimii Philipsburgissa. Se on perustettu vuonna 1989. Koko- ja osa-aikaisia opiskelijoita on yhteensä noin neljäsataa.^[16]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sint Maarten (Alankomaat) Wikimedia Commonsissa