Karhu

Karhu on Euroopan suurin petoeläin. Eurooppalaisen ruskeakarhun pituus on 135–250 senttimetriä^[6] ja hännän pituus on 5–15 senttimetriä.^[7][8] Naaraskarhun säkäkorkeus on 80–90 senttimetriä ja uroksen 90–125 senttimetriä.^[6] Naaraat painavat 60–200 kilogrammaa, urokset 100–300 kilogrammaa.^[6] Suurin punnittu luonnossa elänyt suomalainen karhu on painanut 373 kilogrammaa.^[9] Kuusamon Suurpetokeskuksessa elävän kesyn Juuso-karhun painoksi on punnittu 483 kilogrammaa.^[10] Pohjoisamerikkalaiset alalajit harmaakarhu ja kodiakinkarhu voivat kasvaa huomattavasti suuremmiksi ja painaa jopa 650 kilogrammaa. Kaikkein pienin alalaji on syyriankarhu.^[7][11]

Kaikki karhun alalajit ovat tukevarakenteisia, isopäisiä ja kyttyräselkäisiä. Niillä on tuuhea turkki ja vahvat tassut, jotka soveltuvat paremmin kaivamiseen kuin puissa kiipeilyyn.^[12] Karhun korvat ovat pienet ja pyöreäpäiset, mutta kuitenkin selvästi erottuvat.^[6]

Karhun turkin väritys vaihtelee miltei mustasta aina vaalean kellanharmaaseen asti, jopa lähes valkoisia tavataan silloin tällöin.^[12][13]

 

Karhun jälki on luonnonvaraisista eläimistä Suomen suurin.^[14] Sen takakäpälän jälki muistuttaa ihmisen jälkeä, mutta jalkaterän painallus on hieman leveämpi ja kolmiomaisempi kuin ihmisellä.^[14] Karhun jäljessä näkyy viisi varpaan ja kynnen painallusta.^[14] Etukäpälän jälki ilman kynsiä on 12–15 senttimetriä pitkä ja takakäpälän 18–25 senttimetriä.^[14] Karhun jälki on 10–18 senttimetriä leveä.^[14]

Karhun uloste vaihtelee sen käyttämän ravinnon mukaan.^[14] Sen ulostekasa on lehmän tai hirven jätösten kokoinen.^[14] Kesällä uloste muistuttaa ulkoisesti ruskeaa lehmän tai hirven ulostetta, mutta on sisältä musta.^[14] Syksyllä ulosteessa on marjoja ja lehtiä.^[14] Pelkkää lihaa syöneen karhun uloste on löysää ja mustaa, kun taas haaskaa syöneen karhun uloste on ruskeampaa ja sisältää karvoja ja luunpalasia.^[14]

Karhu on aiemmin elänyt laajoilla alueilla Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa, mutta on vähentynyt monilta alueilta. Amerikassa tavattavat harmaakarhu ja kodiakinkarhu ovat karhun alalajeja^[7], mutta mustakarhu (Ursus americanus) on oma erillinen lajinsa. Alaskan ABC-saarilla elävä ruskeakarhu on läheisempää sukua jääkarhulle kuin muualla maailmassa eläville ruskeakarhuille.^[15]

Karhu elää hyvin erilaisissa elinympäristöissä Aasian aroilta tundraan ja lauhkeisiin sademetsiin.^[7][1]

Karhuja on maailmassa yhteensä noin 230 000 yksilöä, suurimmat populaatiot Venäjällä (noin 120 000), Yhdysvalloissa (32 500) ja Kanadassa (21 750). Euroopassa on yhteensä noin 14 000 karhua.^[7][16] Etelä-Euroopassa ja Alpeilla on useita pieniä populaatioita, jotka elävät eristyksissä muista. Myös Aasiassa on eristyneitä populaatioita, mutta niiden suuruudesta ei ole luotettavaa tietoa. Intiassa on alle tuhat karhua hajaantuneena moneen ryhmään. Kiinassa on kaksi populaatiota, toinen alle tuhat, toisessa alle 6 000 yksilöä. Japanin Hokkaidolla on ilmeisesti noin 2 000 karhua.^[1]

Suomessa karhu on silmälläpidettävä laji.^[7][17] Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomen karhukanta on kasvanut 2000-luvulla; ennen vuoden 2020 metsästyskautta Suomessa oli arviolta 2 300–2 500 yksilöä.^[18] Moni Suomen karhu siirtyy syksyn tullen Venäjälle.^[7] Karhuja esiintyy koko Suomessa lukuun ottamatta Ahvenanmaata, mutta kanta keskittyy Itä-Suomeen ja Lappiin.^[6][7] Karhu kuuluu Suomessa riistaeläimiin.^[19]

Suomessa esiintyy perimältään kahta erilaista karhua.^[20] Karhu metsästettiin Suomessa lähes sukupuuttoon 1900-luvun alussa, jonka jälkeen Suomeen palasi karhuja Venäjältä.^[20] Pietarin suunnalta tulleet karhut asuttivat eteläisen Suomen Lieksan korkeudelle asti ja Kuolan niemimaalta tulleet karhut pohjoisen Suomen.^[20]

Karhulla on hyvä kuuloaisti ja monipuolinen äänivalikoima, johon kuuluu muun muassa karjahteluja, murinaa ja vihellysääniä.^[7] Karhulla on kehittynyt hajuaisti, mutta näköaisti on huono.^[7][8] Vaikka karhu näyttää kömpelöltä, se voi nopeimmillaan juosta jopa 60 kilometriä tunnissa.^[21] Yleensä karhu liikkuu metsässä hiljaa aistit valppaina. Se osaa kiivetä puihin ja uida sujuvasti.^[22]

Karhu on käyden kulkeva kanta-astuja, jonka käyntiaskeleen pituus on 90–140 senttimetriä. Kulkiessaan se liikuttaa saman puolen raajoja samaan aikaan. Karhun jälkijono muistuttaa ilman kenkiä kävelevän ihmisen jälkiä. Saalistaessaan tai paetessaan karhu laukkaa, jolloin sen etu- ja takakäpälä osuvat samaan jälkeen. Karhu lähtee liikkeelle yleensä hyppien jättäen maahan parillisen hyppyjäljen. Kovalla maalla askelleveys on pieni, mutta pehmeällä lumella karhu kulkee jalat harallaan.^[14][7]

Karhu elää vaihtelevammissa ympäristöissä kuin mikään sukulaislajinsa, ja myös sen ruokavalio vaihtelee elinympäristön mukaan. Monet muut karhulajit ovat lähinnä kasvinsyöjiä, jääkarhut lihansyöjiä, ja ruskeakarhu asettuu näiden kahden ääripään välille. Ruskeakarhun ravinnosta noin 30 prosenttia on lihaa: pääosin hirviä, kauriita, kaloja, lintuja ja haaskoja.^[23] Pohjois-Amerikan karhut syövät muita enemmän lihaa ja kalaa (esimerkiksi kutevia lohia).Yellowstonessa karhut syövät kesäisin valtavia määriä hietayökkösiä (jopa 40 000 päivässä) ja voivat saada puolet vuosittaisesta ravintoenergiastaan näistä hyönteisistä^[24]. Euroopan ja Aasian karhut syövät kasveja, juuria, hyönteisiä, marjoja, pähkinöitä, viljaa sekä eläinravintoa, kuten hyönteisiä, nisäkkäitä ja kaloja, jos niitä on saatavana.^[1][23]

Karhu lopettaa saaliinsa murtamalla selkärangan etutassun iskulla tai puremalla saalista niskaan, kaulaan tai selkään. Karhu varastoi usein saaliinsa peittelemällä sen maalla, varvuilla ja sammalella tai talvisin lumella. Karhu pysyttelee ison saaliin lähistöllä jopa useita päiviä syöden sitä silloin tällöin.^[23]

 

Karhu tulee sukukypsäksi 3–5 vuoden ikäisenä, ja sukukypsyys jatkuu sen jälkeen pitkään. Karhujen kiima ajoittuu touko–heinäkuuhun, ja pariutumismenoihin kuuluvat urosten taistelut naaraista. Karhu parittelee kesä–heinäkuussa, mutta munasolu kiinnittyy kohdun seinämään vasta loppusyksyllä. Karhunaaras kantaa pitkään, jopa 270 vuorokautta. Pentuja on yleensä kerrallaan 1–4, ja ne syntyvät tammi–helmikuussa talvipesään. Pentu saa talvipesässä ravintonsa emonsa maidosta. Karhunaaras ei saa pentuja joka vuosi, vaan se synnyttää vain 2–4 vuoden välein.^[22][12]

Karhut elävät luonnossa 20–25-vuotiaiksi, tarhassa jopa yli 40-vuotiaiksi.^[25]

Uroskarhujen on todettu tappavan nuoria^[26], alle vuoden ikäisiä karhunpentuja. Tällaisen käyttäytymisen on uskottu kehittyneen siksi, että naaras saattaa tulla ilman pentuja uudelleen kiimaiseksi ja uros voi päästä parittelemaan.^[26] Suomessa karhun pentukuolleisuus on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan noin 40 prosenttia.^[27]

Karhun pennut seuraavat emoaan seuraavan vuoden kevääseen asti.^[22]

Talvella karhut nukkuvat Suomessa talviunta, joka kestää vähän alle puoli vuotta. Suomen eteläpuolisilla alueilla karhu saattaa kuitenkin olla aktiivinen ympäri vuoden.^[22][12]

Karhu alkaa valmistautua talviunta varten keräämällä kymmeniä kiloja rasvaa hiilihydraattipitoisesta ruoasta, kuten marjoista. Vähän ennen talviunta karhu lopettaa syömisen ja tyhjentää suolensa ruokamassasta. Karhu vetäytyy talvipesään syksyllä loka–marraskuussa. Se päättää talvehtimispaikkansa sijainnin yleensä noin kaksi viikkoa ennen talviunen alkua. Tällöin myös karhun liikkuminen vähenee.^[28][26][22]

Karhun talvipesissä esiintyy paljon yksilöllisiä eroja. Yleisin talvipesätyyppi on hylättyyn muurahaiskekoon tehty kolo, jonka suuaukko on peitetty sammalilla. Toiseksi yleisin talvipesätyyppi on maahan kaivettu onkalo. Karhu voi tehdä talvipesänsä myös tiheän kuusen juureen, kallionkoloon tai ison kiven alle. Moni uroskarhu asettuu makuulle kuoppaan ja antaa lumen sataa päälleen.^[28][22]

Karhun talviuni ei ole yhtä syvää kuin lepakoiden ja siilien talvihorros, sillä karhun ruumiinlämpö laskee 33 asteeseen (vrt. talvihorrostajilla lähes nolla astetta). Naaraskarhun ruumiin lämpötila pysyy kuitenkin 37 asteessa synnyttämiseen asti. Karhu reagoi talviunen aikana ympäristöönsä, ja toisinaan se herää kesken talviunen, kun sen ruumiin ravintovarastot ehtyvät ennenaikaisesti. Naaraskarhu synnyttää talviunen aikana. Karhun syke laskee talviunen aikana 40 lyönnistä minuutissa 10 lyöntiin. Talvehtiessaan karhu ei virtsaa eikä ulosta. Sen virtsa siirtyy virtsarakosta maksaan, missä se muuttuu valkuaisaineiksi.^[29][22]

Keväällä karhu herää talviunesta maalis-huhtikuussa^[28], kun auringon sulattama lumi valuu sen pesään. Talven jälkeen karhu-urokset lähtevät naaraita aikaisemmin liikkeelle. Urokset lähtevät liikkeelle yleensä heti, kun lunta on riittävän vähän hirvien metsästykseen. Naaraat pentuineen lähtevät liikkeelle vasta maan ollessa kokonaan sula. Odotellessaan lumen sulamista karhu tekee pesän lähelle tai pesään oksista makuupaikan ja syö puiden silmuja sekä vesikasveja pesän läheltä. Lumipeitteen vähennyttyä tarpeeksi karhu alkaa metsästää hirviä. Jollei tämä onnistu, se täyttää ravinnontarvettaan muurahaisilla.^[27]

 

 

Pääartikkeli: Karhunpalvonta

Katso myös: Karhun synty

Karhu on ollut muinaissuomalaisille arvostettu ja pyhä eläin.^[6] Sitä on kuitenkin myös pelätty^[6], minkä takia karhusta on käytetty monia kiertoilmauksia. Karhu on tarinan mukaan laskettu taivaalta Otavan tähtikuviosta. Usean pohjoisen kansan mytologiassa karhu on ihmisen sukua, ja ehkä myös muinaiset suomalaiset ovat ajatelleet näin. Karhunpyynnin jälkeen on järjestetty karhun kunniaksi juhlat eli peijaiset, joilla karhua on pyydetty palaamaan ihmisten ravinnoksi metsään.^[30] Peijaisperinne on säilynyt näihin päiviin.^[31][32]

Karhusta käytetään myös nimiä ruskeakarhu ja maakarhu.^[7]

Suomalaisessa kansanperinteessä karhulla on useita kiertoilmauksia, kuten mesikämmen, kouvo, kontio, otso, metsän omena, metsän kuningas ja nalle.^[33] Myös karhu on ollut alun perin kiertoilmaus tarkoittaen eläimen karheaa turkkia, mutta sittemmin se on vakiintunut karhun nimeksi. Kiertoilmauksia käyttämällä muinaissuomalaiset ovat halunneet välttää kutsumasta petoa luokseen. Karhun ehkä vanhinta ja alkuperäisintä nimitystä vastaa nykyisessä suomen kielessä sana otso. Otso-sana on muunnos sanasta ohto. Ohto taasen on deminutiivi eli hellittelymuoto sanasta oksi, joka on karhun alkuperäinen nimitys. Oksi-sana taipuu kuten sana kaksi. Sanalle on vastineita kaukaisissakin suomensukuisissa kielissä ja se on näissä kielissä ikivanha ja omaperäinen.^[34]

Karhu on Satakunnan vaakunaeläin. Se esiintyy myös Porin ja Euran vaakunassa sekä virallisesta käytöstä poistuneessa Porin maalaiskunnan vaakunassa. Pori tunnetaankin karhukaupunkina, joka on antanut nimensä muun muassa suomalaiselle olutmerkille.^[35][36] Karhuaiheista nimistöä on myös muualla Suomessa. Esimerkiksi Kouvola-nimen perusmuoto kouvo tarkoittaa karhua. Satakunnan ulkopuolella karhu on kuva-aiheena Ilmajoen, Isonkyrön, Kauhajoen, Kontiolahden, Lapuan ja Pudasjärven kunnanvaakunoissa, Alavuden entisessä vaakunassa sekä entisten Karhulan kauppalan ja Alahärmän kunnan vaakunassa. Myös entisen Nuijamaan kunnan vaakunassa on kuvattuna nuijaa pitävä karhun kämmen.^[37]

Heraldiikassa karhu symboloi toisaalta ahneutta, koska karhu on perso hunajalle, mutta myös voimaa. 1930-luvun ehdotuksessa Suomen suureksi valtakunnanvaakunaksi oli kilvenkantajina kaksi karhua.^[38] Venäjä symboloidaan usein karhuun.^[39][40]

Vuonna 1686 vahvistettu Porin rykmentin komppanian lippu ja taiteilija Toivo Vikstedtin piirtämä vaakunakarhu muodostavat Satakuntalaisen Osakunnan lipun. Tämän yhteyden vuoksi Helsingissä sijaitsevaan Satakuntataloon on viitattu myös nimellä Karhujen talo^lähde?.

Normaalisti käyttäytyvä erämaakarhu väistää ihmistä luonnossa^[41], mikäli tämä vain on mahdollista ja mikäli ihminen ei syystä tai toisesta herätä pedon luontaista saalistusvaistoa.^[42] Karhu kuitenkin saattaa puolustaa aggressiivisesti pesäpaikkaansa, ja varsinkin emokarhu, joka on liikkeellä pentunsa kanssa, saattaa hyökätä ihmisen kimppuun tulkitessaan tilanteen vaaralliseksi pennulle.^[42] Useimmiten karhut kuitenkin pakenevat ihmisen haistaessaan tai kuullessaan^[42], ja tämän vuoksi metsässä kävellessään kannattaakin pitää meteliä. Karhujen hyökkäykset ihmisten kimppuun ovat äärimmäisen harvinaisia.^[43]

 

Viimeisen sadan vuoden aikana karhu on tiettävästi surmannut Suomessa vain yhden ihmisen: vuonna 1998 karhu tappoi ruokolahtelaisen miehen, joka oli lenkkipolullaan juossut karhuemon ja pentujen väliin.^[44][45] Toukokuussa 2006 karhu hyökkäsi lenkillä olleen naisen kimppuun Hankasalmella. Karhu raateli lenkkeilijän jalkaa, mutta pakeni naisen potkaistua eläintä kuonoon. Päällekarkaustapauksia tiedetään tapahtuneen lähinnä erilaisissa metsästykseen liittyvissä tilanteissa tai karhuemon puolustaessa poikasiaan.^[46][47] Maailmanlaajuisesti muutamia ihmisiä joutuu vuosittain karhun surmaamaksi.^[48] Toisinaan sattuu myös liikenneonnettomuuksia, joissa karhu on osallisena. Karhu on matala eläin verrattuna hirveen, joten itse törmäys ei tavallisesti ole välittömästi autoilijalle vaaraksi, mutta tällaisessakin tilanteessa pätee yleissääntö, että haavoittunut karhu on vaarallinen.^[49]

Tunnetaan useita tapauksia, jolloin karhu on raadellut lammas- tai nautakarjaa^[50][51], ja mehiläishoitajille hunajan makuun päässyt karhu saattaa muodostua todelliseksi riesaksi, joka säännöllisesti käy korjaamassa satoa mehiläistarhoissa. Siksi mehiläishoitajat voivat joutua suojaamaan pesiään karhulta erilaisilla pelotteilla.^[52][53]

Karhu voi kaivella komposteja tai syödä viljelyksiltä jopa taajama-asutuksen lähellä, jolloin se saattaa tottua ihmisiin. Tällaiset kaupunkikarhut koetaan vaarallisiksi, ja niiden kaatoon saattaa saada poikkeusluvan.^[54]

Yhdysvalloissa on havaittu, että 70 prosentissa tapauksista, joissa harmaakarhu on käynyt ihmisen kimppuun, kyse on ollut poikasiaan puolustavasta emosta, kun taas mustakarhuemojen hyökkäykset ovat erittäin harvinaisia.^[55] Vuonna 2016 julkaistussa, Ruotsissa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että osa ruskeakarhuemoista poikasineen pysytteli normaalia lähempänä ihmisasutusta urosten kiima-ajan aikaan.^[56] Kiimaiset urokset tappavat merkittävän osan poikasista päästäkseen parittelemaan emon kanssa.^[56] Lähempänä ihmisasutusta oleskelleet poikueet selvisivät paremmin, koska urokset välttelevät ihmisasutusta.^[56]

Pääartikkeli: Karhunmetsästys

Karhuja metsästetään sekä urheilumetsästyksenä, niistä saatavien tuotteiden (lihan, taljan ja elimien) takia että häiriöksi tai uhaksi koettujen yksilöiden poistamiseksi. Joillakin alueilla, kuten Venäjän Kaukoidässä, salametsästys karhun sappirakkojen ja tassujen takia on suurempi uhka kuin luvallinen karhunmetsästys.^[1]

Suomessa karhukannan hoidon päätavoitteena on, että kanta säilyy elinvoimaisena mutta ihmisarkana, karhujen aiheuttamat haitat minimoidaan ja kansalaisten tietämystä karhusta lisätään. Hoitosuunnitelmalla yritetään sovittaa yhteen karhun ja paikallisten ihmisten ja toimijoiden rinnakkaiseloa.^[57]

Karhun varsinainen metsästysaika Suomessa on 20. elokuuta – 31. lokakuuta, muulloin siihen voidaan myöntää poikkeuslupia.^[58] Suomessa ammutaan vuosittain yli 200 karhua^[59], esimerkiksi 232 karhua vuonna 2017. Suomen metsästyslaki kieltää karhun ampumisen haaskalta, korjaamattomalta pellolta tai ajamalla se liikkeelle pesästä.^[60]

 

Karhulla ei ole paljon luontaisia vihollisia, lukuun ottamatta tiikereitä ja muita karhuja. Siperiantiikerit saalistavat yleensä nuoria karhuja, mutta myös täysikasvuinen naaraskarhu kelpaa niille.^[61][62][63] Tutkituissa 44 tapauksessa, jossa tiikeri ja karhu kohtasivat, tiikeri teki aloitteen 12 tapauksessa ja karhu kahdeksassa. Joka toisessa tapauksessa karhu kuoli, 27 %:ssa tapauksista tiikeri kuoli ja 23 % molemmat selvisivät.^[64]

• Bieder, Robert E.: Pieni karhukirja. ((Bear, 2005.) Suomentanut Jani Kaaro) Helsingissä: Ajatus, 2008. ISBN 978-951-20-7659-8
• Leinonen, Antti; Suominen, Teuvo: Suomen karhu. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11575-8
• Leinonen, Antti: Ison karhun alla. (Kuvat ja kuvatekstit: Antti Leinonen. Teksti: Heikki Willamo. 2. uudistettu painos) Helsinki: Bildit: Suomen Luonnonsuojelun Tuki, 2008. ISBN 978-952-92-2795-2
• Mäensyrjä, Pentti: Korpiemme kontio eilen, tänään, huomenna. Hämeenlinna: Karisto, 1971.
• Nyholm, Erik S.; Kemilä, Eero: Ruskeakarhu. Porvoo: WSOY, 1990. ISBN 951-0-14696-X
• Oksanen, Auli: Karhu, kontio, ohto ja otso : Karhun nimitysten kielellisillä lähteillä. (Pro gradu -tutkimus) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2007. Teoksen verkkoversio.
• Pentikäinen, Juha: Karhun kannoilla: Metsänpitäjä ja mies. Helsinki: Etnika, 2005. ISBN 951-97889-3-X
• Rautiainen, Lassi; Härkönen, Pertti: Karhu, metsien kuningas. Kajaani: Articmedia, 1990. ISBN 951-95376-2-7
• Vadén, Tere: Karhun nimi. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura, 2006. ISBN 952-5503-21-6

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Karhu.

•   Sitaatteja aiheesta Karhu Wikisitaateissa
• Suurpedot.fi: Karhu
• Karhuseura
• Yle Oppiminen: Karhu