Otto Brusiin

Brusiinin vanhemmat olivat Harvialan kartanon omistaja Edmund Wilhelm Brusiin ja Elisabeth Eufrosyne Nyström. Kartano myytiin jo Otto Brusiinin lapsuudessa. Brusiin pääsi ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta 1924 ja lähti opiskelemaan oikeustiedettä Helsingin yliopistoon ja valmistui sieltä 1929. Auskultoituaan Vaasan hovioikeudessa Brusiin siirtyi tutkijan uralle, ja hän suuntasi kiinnostuksensa oikeusteoriaan ja yleisten filosofisten kysymysten pohdintaan. Samalla aiemmin Kokoomukseen kuulunut Brusiin siirtyi poliittisesti vasemmalle mutta hän ei kuitenkaan sitoutunut mihinkään tiettyyn poliittiseen ryhmään. Brusiin liittyi myös Nuoren Voiman Liittoon 1931, ja vuonna 1934 hänestä tuli kirjailija Mika Waltarin johdolla toimineen Kerho 33:n johtokunnan jäsen. Kerho 33:n kautta Brusiin solmi yhteydet myös Tulenkantajiin.

Brusiin matkusti 1935 Ranskaan Pariisiin opintomatkalle, jonka aikana hän tutustui hermeneuttista filosofiaa edustavien italialaisten Benedetto Grocen ja Giovanni Gentilen tuotantoon sekä ranskalaisen oikeusteoreetikon Francois Genyn ajatuksiin. Hän sai myös vaikutteita Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin fenomenologisesta filosofiasta. Palattuaan Suomeen Brusiin ryhtyi kirjoittamaan väitöskirjaansa Tuomarin harkinta normin puuttuessa, joka valmistui vuonna 1938. Väitöstilaisuudessa 27. Huhtikuuta 1938 vastaväittäjänä toiminut Helsingin yliopiston roomalaisen oikeuden ja kansainvälisen yksityisoikeuden professori sekä lainopin ensyklopedian dosentti Elieser Kaila arvosteli voimakkaasti Brusiinin tutkimusta. Tämä arvostelu näyttää johtuneen poliittisista syistä, sillä Brusiin oli mielipiteiltään vasemmistolainen, kun taas Kaila oli kansallissosialistiseen Saksaan myönteisesti suhtautuva suomalaisugrilaisen heimoaatteen kannattaja. Vastaväittäjä esimerkiksi korosti Adolf Hitlerin nousseen valtaan täysin perustuslaillisessa järjestyksessä eikä kansallissosialistisen vallankumouksen kautta, kuten Brusiin asian oli esittänyt.

Tämä kritiikki esti Brusiinia jatkamasta työtään Helsingin yliopistossa, ja hän palasikin Pariisiin, jossa hän ryhtyi valmistelemaan talous- ja kulttuurihistoriallisesti suuntautunutta tutkimustaan Työsuhde roomalaisessa oikeudessa. Toisen maailmansodan puhkeaminen pakotti Brusiinin palaamaan Suomeen ja sodan aikana hän toimi suojeluskuntajärjestön osastopäällikön apulaisena Suojeluskuntain Yliesikunnan hallinnollisella osastolla.

Jatkosodan jälkeen Brusiin toimi Etsivän keskuspoliisin ja valkoisen Valpon toimintaa ja väärinkäytöksiä tutkineen komitean puheenjohtajana ja oli myös jäsenenä Valtiollisen poliisin uudelleenjärjestämistä pohtineessa Sukselaisen komiteassa.

Brusiin suostui Punaisen Valpon päälliköksi. Hänet nimitettiin virkaan huhtikuussa 1945 Paasikiven kolmannen hallituksen astuessa virkaansa. Valpon ylimääräisenä osastopäällikkönä toimi SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen. Brusiinin kaudella Valpon entistä henkilökuntaa erotettiin ja tilalle palkattiin uutta väkeä, joista monet tulivat SKDL:ää ja SKP:tä lähellä olevista piireistä. Valpon henkilökunnan poliittista jakautumista on kuitenkin vaikea päätellä, koska monet henkilökunnan jäsenet eivät ilmoittaneet poliittista kantaansa tai kertoivat vain olevansa "demokraatteja". Monet uudesta henkilökunnasta olivat syyllistyneet aikaisemmin sotilasrikoksiin tai poliittisiin rikoksiin; pienempi joukko myös muihin rikoksiin, kuten kavalluksiin ja petoksiin. Brusiinin mielestä sotaa edeltäneenä aikana valtiollisiin rikoksiin syyllistyminen ei ollut este Valpon virkoihin nimittämiseen; hän oli kuitenkin huolissaan uuden henkilökunnan kokemattomuudesta. Valpon suorittamaa poliittisten ryhmien valvontaa ja kortistointia muutettiin Brusiinin kaudella niin, että se kohdistui pääosin oikeistolaisiin piireihin. Myös joitain SKP:n piirissä toimivia väkivaltaa suosivia ryhmiä seurattiin edelleen.^[1]

Brusiin huomasi pian, että virkaan suostuminen oli virhe. Hän perusteli myöhemmin suostumistaan sillä, että kun T. M. Kivimäki tyrmäsi hänen dosenttihakemuksensa, hän suostui katkeroituneena. Toisaalta Brusiin oli perheellinen mutta työtön. Brusiin piti Valpoa virheenään ja katui, ettei eronnut heti. Ihanteellisena ihmisenä hän ei tajunnut, millaiset reunaehdot virassa oli.^[2] Hän erosi tehtävästään jo tammikuussa 1946 osittain kokemattoman henkilökunnan aiheuttamien ongelmien takia, jotka myöhemmin vielä kärjistyivät. Vuonna 1947 eduskunnan oikeusasiamies määräsi tutkintansa jälkeen Turun hovioikeuden kanneviskaalin nostamaan syytteet Brusiinia ja useita hänen Valpossa toimineita alaisiaan vastaan. Heidät tuomittiin 1949–1951 Turun hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa taitamattomuudesta ja huolimattomuudesta tehdyistä virkavirheistä sakkorangaistuksiin ja maksamaan korvauksia. ^[3] Myös Valpo lakkautettiin sen toimintaa tutkineen Ahlbäckin komitean suosituksesta, ja sen tilalle perustettiin vuoden 1948 lopussa suojelupoliisi.

Valposta lähdettyään Brusiin toimi vähän aikaa virkamiehenä sisäasiainministeriössä, oli sitten Hella Wuolijoen johtaman Yleisradion palveluksessa ja myöhemmin Suomi–Neuvostoliitto-Seuran lehdessä ensin toimitussihteerinä ja lopuksi päätoimittajana Jarno Pennasen jälkeen. Brusiin jatkoi myös tutkimustyötään julkaisten useita artikkeleita ja valmisteli 1949 julkaistua saksankielistä monografiaa Über die Objektivität der Rechtsprechung. Brusiinin kausi SNS-lehden päätoimittajana päättyi kuitenkin, kun hän keväällä 1948 tekemänsä Neuvostoliiton matkan jälkeen piti kriittisen esitelmän maan oloista Kerho 33:n tilaisuudessa.

Brusiin hyväksyttiin helmikuussa 1949 Helsingin yliopiston yleisen oikeusopin dosentin virkaan. Hän oli hakenut virkaa jo syksyllä 1944, ja hakemus oli maannut koko tämän ajan yliopiston hallinnossa nähtävästi sen vuoksi että Brusiin oli toiminut sodan jälkeen vasemmistolaisissa piireissä. Brusiin alkoi kirjoittaa uutta monografiaa nimeltä Über das juristische Denken päästäkseen eteenpäin yliopistourallaan. Hän sanoutui myös julkisesti irti vasemmistosta kolmessa yleisönosastokirjoituksessaan, joissa hän pahoitteli toimintaansa Valpon päällikkönä. Monet^selvennä väittivät, että Brusiinin motiivina tässä tilanteessa oli oman akateemisen uransa edistäminen.

Brusiinin ura ei kuitenkaan lähtenyt nopeaan nousuun. Hän toimi vuodesta 1952 apulaisprofessorina ja sai lopulta tieteellisestä työstään saamiensa ulkomaisten tunnustusten avulla vakinaisen apulaisprofessuurin 1955. 1950-luvun alussa Brusiin perusti Theoria Iuris -nimisen tutkijapiirin. Brusiin oli myös kirjeenvaihdossa ulkomaisten tutkijoiden kanssa ja oli jäsenenä monissa kansainvälisissä tieteellisissä seuroissa; hänet nimitettiin 1957 kansainvälisen oikeus- ja yhteiskuntafilosofisen yhdistyksen (Internationale Vereinigung für Rechts- und Sozialphilosophie) ensimmäiseksi varapresidentiksi.

Vuonna 1960 Brusiin nimitettiin ainoana hakijana Turun yliopiston yleisen oikeusopin professoriksi. Tätä virkaa Brusiin hoiti kesäkuuhun 1973, jolloin hän jäi eläkkeelle. Turun vuosinaan Brusiinin kiinnostus alkoi suuntautua oikeushistoriaan erityisesti oikeustieteen oppi- ja aatehistoriaan.

Useat yliopistot järjestävät Otto Brusiinin mukaan nimettyjä oikeustieteellisiä luentosarjoja.

Brusiin avioitui kolmesti. Ensimmäisen vaimonsa Helena o.s. Raassinan (1910–2003) kanssa hän sai kolme tytärtä. Tyttäristä Kaarina Suonio on toiminut kansanedustajana, ministerinä ja maaherrana. Toinen tytär Leena Brusiin valittiin vuoden 1968 Miss Suomeksi.^[4]

• Tuomarin harkinta normin puuttuessa. Suomalaisen lakimiesten yhdistyksen julkaisuja n:o 14. 1938
• Über die Objektivität der Rechtsprechung. Suomen lakimiesliitto 1949
• Über das juristische Denken. Societas scientiarum Fennica 1951
• Aineettoman vahingon korvaamisesta: siviilioikeudellinen tutkimus. Suomen lakimiesliitto 1953
• Zum Ehescheidungsproblem: eine rechtstheoretische Studie. Tekijä 1959
• Roomalaisesta oikeudesta. 1961
• Mussige fragen der naturrechtsphilosophie. Universitetsforlaget, Oslo 1963
• Zum Problem des immateriellen Schadens. Turun yliopisto 1966
• Wexionius-Studien: 1: Grundsätzliches zur Rechtswissenschaft. Turun yliopisto 1968
• Professor Falander och månggiftet. Oslo 1969
• Wexionius-Studien: 2: Fasciculus juridicus. Turun yliopisto 1971
• Bilmark-Studien: 1: Einführung in das Studium der Philosophie Johan Bilmark. Turun yliopisto 1971
• Bilmark-studien: 2: De matrimonio conscientiae. Turun yliopisto 1972
• Scienza Universale. Padova 1973
• Der Mensch und sein Recht: ausgewählte rechtstheoretische Schriften; herausgegeben und eingeleitet von Urpo Kangas. Duncker & Humblot, Berlin 1990

• Tontti, Jarkko: Otto Brusiin – intellektuellin tie. Historiallinen Aikakauskirja 3/1998, s. 113–120.
• Rentola, Kimmo 2009: ”Punainen Valpo”, Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949–2009, s. 250–254.

• Kangas, Urpo: ”Brusiin, Otto (1906–1973)”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 20–21. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6 Teoksen verkkoversio.
• Rinne, Matti: Tohtori Brusiinin oikeusopillinen elämä. Teos 2011. ISBN 978-951-851-323-3