Osaget

Osagien uskotaan olleen lähtöisin läheltä Atlantin rantaa, mutta jo varhain he olivat siirtyneet Ohioon. Muutamat tutkijat ovat vakuuttuneet, että vielä 1600-luvun alkupuolella osaget lähikansoineen asuivat Ohiojoen alajuoksulla nykyisen Kentuckyn ja Tennesseen osavaltioiden alueella suurena kansakuntana, johon olivat kuuluneet myös omahat, poncat, kansat ja quapawit.^[4] Myöhemmin saman vuosisadan lopulla he erkanivat omiksi heimoikseen ja ylittivät kukin eri paikoista Mississippin. Osaget jakaantuivat alun perin kahteen eri ryhmään, jotka olivat suuret osaget (pahatsi) ja pienet osaget (utsehta).^[5] Jotkut lähteet mainitsevat myös kolmannen ryhmän nimeltään Santsnkhdhi eli Arkansasin osaget.^[6]

Ensimmäinen luotettava tieto osageista on vuodelta 1674, jolloin ranskalainen pappi Jacques Marquette vieraili heidän kylässään nykyisen Missourin osavaltion alueella. Marquette piirsi karttaan osagien nimen ja sijainnin. Joki jonka varrella osaget asuivat nimettiin jälkeenpäin heidän mukaansa. Myöhemmin, 1700-luvun alkupuoliskolla, osaget liittoutuivat monien idempänä asuvien intiaaniheimojen tavoin Uuden-Ranskan kanssa, taistellakseen foxeja vastaan, jotka olivat aloittaneet sotatoimet ranskalaisten siirtolaisten karkottamiseksi. Foxien hyökkäykset levisivät Wisconsinista kohti länttä ja sulkivat kauppayhteydet Kanadaan. Osaget ja muut ranskalaismieliset heimot surmasivat kuusi päivää kestäneissä taisteluissa noin tuhat foxia.^[7]

Ensimmäinen virallinen vierailu Uuden-Ranskan taholta järjestettiin osagien luokse 1719, kun Claud Charles Du Tisnen johtama tutkimusretkikunta käynnisti laajamittaiset vierailut Missourin, Kansasin, Arkansasin ja Oklahoman alueilla asuneiden intiaanikansojen luo.^[8] Retken aikana Du Tisne ja hänen retkikuntansa tutustuivat osagien lisäksi pawneiden, comanchien ja missouriain kyliin. Ranskalaisten tarkoitus oli avata uusia kauppareittejä alueelle päästäkseen etenemään Texasiin ja Uuteen-Meksikoon asti. Uuden-Espanjan siirtokunta ei hyväksynyt ranskalaisten pyrkimyksiä, vaan yritti työntää heidät takaisin. Alueen intiaanit joutuivat kahden suuren eurooppalaisen siirtomaavallan puristukseen.^[9]

Kaksi espanjalaista retkikuntaa lähetettiin ottamaan selvää ranskalaisten aikeista. Ensimmäisen niistä tuhosivat vuonna 1720 pawnet.^[10] Jälkimmäinen retkikunta katosi. Sen kohtalo jäi arvoitukseksi, mutta uskottiin heidän joutuneen comanchien käsiin. Espanjalaisten pyrkimykset työntää ranskalaiset pois ja vallata pohjoiset tasangot hiipui tämän jälkeen. Vuonna 1724 solmittiin osagien ja Uuden-Ranskan välinen liitto. Osaget liittoutuivat mieluummin ranskalaisten kuin espanjalaisten kanssa näiden kahden maan taistellessa Mississippin alueen hallinnasta. Samana vuonna ranskalainen Ètienne de Veniard perusti suurten osagien kylän lähelle Fort d' Orleansin linnakkeen Orléansin herttuan kunniaksi.^[11] Bougmont otti vaimokseen osage-tytön, ja vuonna 1725 hän vei mukanaan Pariisiin joukon osage-, missouria- ja illinois-päälliköitä. He kävivät Bourbonin herttuan ja herttuattaren vastaanotolla ja tapasivat myös kuningas Ludvig XV:n. Intiaanilähettiläistä tuli Pariisissa hyvin tunnettuja.^[12]

Huhut hopean löytymisestä osagien mailta saivat ranskalaiset retkikunnat samoilemaan ympäri Missouria ja Kansasia.^[8] Jopa Louisianan kuvernööri Jean Baptiste Le Moune de Bienville joukkoineen kävi läpi Kansasin alueen etelästä pohjoiseen mahdollisten hopealöydösten vuoksi. Asia hautautui muutaman avatun kaivoksen jäädessä tuleville sukupolville merkiksi varhaisesta kaivostoiminnasta.

Alueelle jääneet ranskalaiset kiinnittivät päähuomionsa osageihin, jotka vahvimpana kansakuntana hallitsivat ympäristöään. Uuden-Ranskan armeijan johtajat houkuttelivat osageja suurin palkkioin tukemaan ranskalaisia Mississipin takana käytävissä sodissa. Vieraat kaukaiset heimot, joita osaget eivät olleet koskaan ennen tavanneet, saattoivat sotia heitä vastaan Uuden-Englannin joukoissa. Uusi-Ranska onnistui syventämään kauppasuhteitaan osageihin myymällä heille tuliaseita ja ammuksia. Eurooppalaisten teollisuustuotteiden helpolla saatavuudella oli hintansa. Se teki osageista riippuvaisia ranskalaisista kauppiaista, ja tuhosi heidän perinteistä kulttuuriaan. Valkoisten kauppiaiden mukana tulleet sairaudet nakersivat osagien terveyttä ja viime kädessä vähensivät heidän lukumääräänsä.

Ranskalaisten asutukset osagien asuinalueiden ympäristössä lisääntyivät 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja vuonna 1763 perustettiin Missouriin Saint Louis, jonka sijainti oli Mississippi- ja Missouri-jokien yhtymäkohdassa. Lähinnä siouxien ja osagien metsästysmaana toiminut seutu sopi turkiskauppias Pierre Lacléden johtaman pienen siirtokunnan tarkoituksiin avata kauppa-asema, joka nimettiin Ranskan muinaisen kuninkaan Ludvig IX Pyhän mukaan. Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin St. Louisissa asuva vakavarainen Chouteaun kauppiassuku hankki Monopolin turkiskauppaan osagien kanssa.^[13] Tulevien vuosikymmenien aikana muodostui suurten jokien välisille ylämaille osagien kauppapolku, joka johti Texasista, Oklahomasta ja Kansasista St. Louisiin ja josta myöhemmin tuli suuri valtatie.

 

Intiaanisodissa tuliaseet antoivat osageille selvän etulyöntiaseman heidän mailleen tunkeutuvia naapuriheimoja vastaan ja he puolustivat kyliään voitokkaasti. Osaget pitivät hallussaan melko strategisia alueita lännempänä asuvien intiaanikansojen ja idästä päin tunkeutuvien siirtolaisten leviävän asutuksen välissä, joten kanssakäymiset vieraiden, niin ystävien kuin vihollistenkin kanssa, olivat jatkuvia. Suojellessaan maansa läntisiä rajoja, he aktivoituivat orjakauppiaina, ja myivät ranskalaisille, espanjalaisille ja myöhemmin amerikkalaisille paljon muista heimoista sieppaamiaan orjia.^[15]

1750-luvun aikana pawneet ja comanchet tekivät hetkellisen sotaliiton ainoana tarkoituksenaan pitää osaget omien rajojensa takana. Seuraavan vuosikymmenen taitteessa käyty brittien ja ranskalaisten sota toi itäisten kansojen hajanaisia ryhmiä osagien maille. Delawaret, shawneet ja kickapoot työntyivät pohjoisten rajojen yli. Wichitat puolestaan toimivat barrikaadina etelässä Texasin ja Louisianan rajoilla osageja vastaan.^[16] Lopulta osaget työnsivät heidät tieltään Oklahomaan. Osagien sodankäynnin yksi erikoisuus oli heidän pitkät marssinsa ja hyökkäyksensä jalkaisin vihollisen kimppuun.^[17]

Yhdysvaltain itsenäistyminen vuosina 1775–1783 käydyn vapaussodan jälkeen lisäsi uudisasutuksen leviämistä Mississippi- ja Missouri-jokien länsipuolelle. Osaget ja muut alueen intiaanit saivat naapurikseen valkoisia farmareita, joilla oli työvoimanaan mustia orjia. Vaikka Maata riitti asuttavaksi ja viljeltäväksi nousivat ensimmäiset osagien ja Yhdysvaltain väliset maakaupat nopeasti ajankohtaiseksi asiaksi.

1700-luvun loppupuolella osagien ylimmäksi päälliköksi noussut Pawhuska (eng. White Hair) osoitti taitonsa erinomaisena neuvottelijana. Nimensä hän oli saanut vuonna 1791 Louisianassa käydyn taistelun aikana sieppaamalla mukaansa erään virkamiehen valkoisen peruukin.^[18] Vuonna 1792 hän allekirjoitti ensimmäisen maanluovutussopimuksen osagien edustajana. Kahta vuotta myöhemmin New Orleansin espanjalainen kuvernööri otti vastaan Pawhuskan lähetystön ja lahjoitti heille paljon virkatakkeja, mitaleita ja muuta tavaraa säilyttääkseen välit osageihin hyvinä.

Kesällä 1800 Pawhuska teki usean sadan soturin kera vierailun espanjalaisten luo ja ehdotti rauhaa kansojen välille. Neljä vuotta myöhemmin Pawhuska lähetystöineen matkusti Washingtoniin tapaamaan presidentti Thomas Jeffersonia kertoakseen aikomuksestaan selvittää eri osageryhmien väliset sisäiset erimielisyydet ja liittää nämä yhdeksi heimoksi. Jefferson julisti Yhdysvaltain ja osagien suurta veljeyttä ja kauppasuhteiden merkittävyyttä myös tulevina vuosina. Intiaanipäälliköille järjestettiin kiertoajelu, joka käsitti matkat New Yorkiin, Baltimoreen ja Philadelphiaan.^[19] Pawhuska kuoli muutaman vuoden kuluttua, mutta hänen nimensä jäi seuraavien sadan vuoden ajaksi osagien päämiestensä käyttöön.^[18]

 

Marraskuussa 1808 Yhdysvaltain edustajat ja useat osagien päälliköt juhlivat Fort Osagen avajaisia Missouri-joen rantatörmälle noin 300 kilometriä länteen St. Louisista. Virallisten avajaisten yhteydessä osagit kirjoittivat sopimuksen, jossa suostuivat luopumaan osasta itäisiä maitaan. Fort Osage toimi aluksi kauppa-asemana osageille ja presidentti Jefferson uskoi vakaasti yhdistettyjen linnakkeiden ja kauppa-asemien avaavan uuden aikakauden intiaanien ja Yhdysvaltojen keskinäisissä suhteissa.^[20] Osaget huomasivat pian, että kauppa-asema oli laiha lohtu menetetyistä maista. Fort osage olisi voinut onnistua pyrkimyksissään edellisen vuosisadan aikana. Nyt sen toiminta oli ajoittunut liian myöhäiseen ajankohtaan. Suhteet ranskalaisiin ja espanjalaisiin olivat ehtineet rappeuttaa osagien kulttuuria liian paljon. Myös monien kulkutautien tuhoisat seuraukset estivät hyvien suhteiden vahvistumista.

 

Vuonna 1825 osaget suostuivat Yhdysvaltain hallituksen ehdottamaan sopimukseen rakentaa Santa Fen tie ja myöntyivät läpikulkuoikeuteen, joka salli reitin kulkea heidän maittensa halki. Sopimus kirjoitettiin tammipuun alla, jonka runkoon oli englanniksi kaiverrettu Council Grove.^[21]

Saman vuoden aikana hallituksen asiamiehenä toiminut prikaatinkenraali William Clark, joka tunnettiin intiaaneille myötämielisenä, toimitti osageille hyvän korvauksen heidän myytyään maansa Missourissa. Suurin osa korvauksesta maksettiin maatalousvälineinä ja karjana. jesuiittojen tiiviin lähetystyön ansioksi voidaan laskea se, että osaget pysyivät irti väkijuomista ja 1800-luvun keskivaiheilla heistä oli muotoutunut suhteellisen vauras maanviljelijäkansa.^[22]

Viimeisen intiaanisotansa osaget kävivät 1850-luvulla pahoja vihollisiaan kiowia ja comancheja vastaan. Näissä verisissä yhteenotoissa osaget kokivat kovia tappioita. Yhdysvaltain sisällissodassa 1860-luvulla he taistelivat kummallakin puolella rintamaa.

Viimeinen sopimus vuodelta 1868 takasi osageille pysyvän rauhan. Tämän seurauksena heidät siirrettiin Kansasiin, jonne heille oli perustettu uusi ja pysyvä reservaatti hyvin pian osoittautui, että reservaatti olikin väliaikainen ratkaisu. Hallitus hääsi heidät pois myydäkseen maat Leawenworth, Lawrence and Galveston Railroad Companylle. Osaget siirrettiin Oklahomaan. Biisonit olivat kuitenkin loppuneet, eikä uusi reservaatti tuntunut maanviljelyyn sopivalta. 3 000 hengen väkiluku hupeni puoleen, kun ravinto oli niukkaa ja sairaudet iskivät heikentyneeseen kansaan.

Osagien reservaatissa oli kuitenkin erinomaista laidunmaata ja hyödyntäen sen tuomia etuja he alkoivat vaurastua. Osagit osasivat hoitaa asioitaan hyvin. He alkoivat vuokrata laidunmaitaan valkoisille ja pitivät huolta oikeuksistaan. 1800-luvun lopulla heidän maillaan tehtiin öljylöytö. Osagien neuvosto sai aikansa asiaa ajettuaan Yhdysvaltain kongressin säätämään lain, jonka mukaan reservaatin löydökset kuuluivat maanomistajien kansalliseksi omaisuudeksi.

1910-luvulta eteenpäin öljy ja maakaasu ovat tuottaneet osageille runsaat tulot. He ovat ansainneet satoja miljoonia dollareita ja öljynsä ansiosta he ovat olleet 1920-luvusta 1960-luvulle saakka suhteellisesti laskien maailman rikkain kansa.^[23] Väkiluku on noussut moninkertaiseksi, mutta vain pieni osa heistä polveutuu enää suoraan omasta kansastaan.

Kuuluisia osageita on ollut muun muassa Havaijin ilmavoimien komentaja, Kenraalimajuri Clarence L. Tinker, joka sai surmansa pommituslennolla Japaniin vuonna 1942.^[22]

 

Osaget erottuivat ulkonäkönsä vuoksi muista kansoista. He olivat hyvin pitkiä. Muun muassa Yhdysvaltain presidentti Thomas Jefferson ja taidemaalari George Catlin ovat hämmästelleet osagien jättimäistä kokoa. Useimmat miehet olivat reippaasti yli 180-senttisiä, lähes puolet 190-senttisiä ja joukossa myös yli kaksimetrisiä.^[24] He olivat pituudestaan huolimatta hyvin sopusuhtaisia. Pitääkseen yllä ylvästä rotuaan osaget saattoivat usein kieltää avioliiton pieniltä ja heikoilta miehiltä. Pitkät ja voimakkaat soturit saivat tytöt sekä heidän sisarensa. Näin taattiin tulevien sukupolvien hyvät geenit.^[25] Soturit ajelivat hiuksensa pois jättäen kuitenkin keskelle päätä harjan, jota pidennettiin hevosenjouhilla. Yleinen tapa oli myös kulmakarvojen nyppiminen kokonaan pois. Soturit tatuoivat rintansa ja käsivartensa ja kantoivat helmikorvakoruja. Myös naiset käyttivät tatuointeja, mutta pitivät hiuksensa pitkinä. Juhlatilaisuuksissa naiset pukeutuivat näyttäviin kärpän- ja puumannahkaturkiksiin. Muutoin he pitivät peurannahasta tehtyjä vaatteita,jotka monesti oli koristeltu kauniiksi erilaisin kuvioin.

Kyliensä ulkopuolella osaget liikkuivat harvoin ilman kasvomaalauksiaan. Pääväri oli oranssi, joka sotureilla peitti osan päälaesta, ylävartalon, posket ja silmäkuopat.^[19] Päässä pidettävät koristeet olivat sinivihreitä. Myös keltainen väri kuului valikoimiin.

Ranskalaisten saapuessa ensi kerran Missouriin osageilla oli silmänkantamattomiin leviäviä maissipeltoja sekä papu- ja kurpitsaviljelmiä. Ylijäämätuotteita, kuten eläintenvuotia ja öljyä, he kauppasivat muille heimoille ja myös eurooppalaisille. Suureksi osaksi osaget olivat kuitenkin metsästäjiä. Majava, mustakarhu, valkohäntäpeura, peura ja hirvi olivat tärkeää riistaa, jota pyydettiin Ozarkvuorten metsäisillä ylängöillä. Karhunpyynti alkoi yleensä helmikuussa tauoten kesän tullen. Metsästysmatkat pohjoisille tasangoille tehtiin biisonien perässä. Myös Kansasin ja Arkansasin alueet soveltuivat metsästykseen. Saatuaan hevosia tekivät osaget kesäisiä biisoninmetsästysretkiä Oklahomaan asti. Näihin tapahtumiin osallistui monesti kokonaisia kyläkuntia. Syksyllä palattiin takaisin karhujahdin pariin. Metsiin ja kallioille viritettiin lukuisia ansoja, mutta myös kalastuksen eri muodot kuuluivat elinkeinoihin. Naiset poimivat marjoja, keräsivät tammenterhoja sekä pähkinöitä ja hedelmiä. Lisäksi he kuivasivat monien pensaiden ja puiden, kuten sumakki, pippuripensas, vesilootus ja Sassafras, juuria, joista tehtiin lääkeaineita.^[1] Kylmät talvensa osaget viettivät pitkissä majoissaan nauttien niistä runsaista luonnon antimista, jotka oli säilötty talven varalle.

Osaget olivat intiaanien tapaan uskonnollista kansaa. He palvoivat Wakondaa, joka oli mystillinen henkiolento ja jumala. Osageilla oli myös klaaneja, joissa oli maata ja taivasta edustavia vastakkaisryhmiä. Klaanit ylläpitivät sosiaalisen elämän tasapainoa, mutta toimivat myös uskonnollisiin menoihin liittyvinä yksikköinä. Osaget käyttivät klaaneistaan yleisnimeä ton-won-gthon, joka merkitsi "tulipaikkaa".^[1] Klaaneja oli 24 ja kaikilla oli omat erilliset elämän symbolinsa, jotka saattoivat olla eläimiä, kasveja, taivaallisia voimia tai luonnonilmiöitä kuten myrsky tai ukkonen. Uskoen maailmankaikkeuden jakautuvan kahteen osaan osaget jakoivat myös klaaninsa kahtia: Taivaan ihmisiin ja Maan ihmisiin, jotka täydensivät toisiaan ja olivat yhdessä vahvoja. Taivaan ja maan vuorovaikutus oli hallitsevana myös osagien solmiessa avioliittoja. Puolisot edustivat aina vastakkaista klaania ja osagien lapset syntyivät todisteeksi taivaan ja maan yhtymisestä toisiinsa. Tapa perustui osagien vanhaan legendaan, jonka mukaan taivaalta tulleet ihmiset olivat kohdanneet maan ihmiset. Tämä kohtaaminen oli ollut osagekansan syntymä Äiti Maan ja Isä Taivaan kietoutuessa toisiinsa ikuisiksi ajoiksi.

 

Osaget asuivat pitkissä taloissa, joihin mahtui koko suku. Kylät olivat isoja. Yleensä rakennukset oli sijoitettu suuren ja monikäyttöisen torin ympärille. Ne saattoivat toimia tanssipaikkana, mutta usein ne toimivat hengellisten kokousten näyttämöinä. Elämä osagien kylissä noudatti tarkoin niitä sääntöjä ja tapoja, jotka vanhempainneuvosto oli määrännyt. Neuvosto tunnettiin nimellä "Pienet vanhat miehet".^[1] Tähän johtokuntaan pääsyn edellytyksenä oli jo nuorella iällä aloitettu koulutus, joka kesti vuosia ja jossa käytiin läpi tiedon seitsemän eri tasoa.

Kylien päälliköt noudattivat vastakkaisten klaanien jakautumistapaa ja asuivat vastapäätä toisiaan kylän päätien molemmin puolin. Taivasihmisten klaani asui tien pohjoispuolella, kun taas maan ihmiset sijoittuivat taloineen eteläpuolelle.^[26]

• Burns, Louis A history of the Osage people, Alabama press, 2004. ISBN 978-0817350185
• DuVal, Kathleen: The native ground: Indians and colonists in the heart of the continent, University Pennsylvania Press, 2006. ISBN 978-0812239188
• Garrison Hyslop, Stephen: Bound for Santa Fe: the road to New Mexico and the American conquest, 1806-1848, Univ of oklahima Press, 2001. ISBN 978-0806133898
• Hargrett, Lester: A bibliography of the constitutions and laws of the American Indians, Periodicals service Co, 2003 ISBN 9780527379001
• Hoig, Stan: tribal war of Southetn Plains, Univ of Oklahoma Press, 1993 ISBN 0-8061-2463-6
• Hyde, Anna F.Empires, Nations, and Families: A History of the North American West, 1800-1860, University of Nebraska, 2011. ISBN 978-0803224056
• Hämäläinen, Pekka "Comanche Empire", Yale University Press, 2008, ISBN 978-0-300-12654-9
• Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan Intiaanit, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-788-7
• Yenne, Bill: The Encyclopedia of North American Indian Tribes, Bison Books, 1986. ISBN 0-600-50266-X.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Osaget Wikimedia Commonsissa