4. Lateraanikonsiili
Kahdestoista ekumeeninen eli yleinen, koko ”yhdeksi, pyhäksi, katoliseksi ja apostoliseksi” itsensä tunnustaman kirkon piispojen kirkolliskokous pidettiin vuonna 1215 Rooman Lateraanikirkossa. Sitä kutsutaan myös nimellä Neljäs lateraanikonsiili.
Paavi Innocentius III:n aikana pidetyssä kirkolliskokouksessa läsnä olivat paavin lisäksi Konstantinopolin ja Jerusalemin latinalaiset patriarkat, 71 arkkipiispaa, 412 piispaa, 800 apottia, maroniittikatolilaisten priimas sekä pyhä Dominicus. Aleksandrian ja Antiokian latinalaiset patriarkat eivät olleet saapuvilla, mutta lähettivät edustajansa.
4. Lateraanikonsiili on monessa suhteessa merkittävin keskiajan kirkolliskokouksista. Konsiilin tavoitteina oli investituurariidan heikentämän kirkon opillisen yhtenäisyyden tukeminen, taistelu harhaoppeja vastaan sekä Palestiinaan syntyneiden kristillisten kuningaskuntien tukeminen.
Kirkolliskokous hyväksyi ensimmäisen koko katolista kirkkoa sitovan uskontunnustuksen ja julisti siitä poikkeavat uskonkäsitykset harhaoppisiksi. Harhaoppiset tuli kirkon mielestä erottaa kirkon sakramenttiyhteydestä eli heidät tuli julistaa pannaan. Se myös kehotti maallisia vallanpitäjiä taisteluun harhaoppeja vastaan ja vaati heitä tuomitsemaan katumattomat harhaoppiset kuolemaan sekä takavarikoimaan näiden omaisuuden. Kirkolliskokous päätti myös, että juutalaisten ja muslimien tuli käyttää erityistä hattua ja ommella vaatteisiinsa keltainen merkki, jotta heidät olisi helpompi tunnistaa.
Kirkolliskokouksesa annettiin sinunaus Liivinmaalle suuntautuneeseen ristiretkeen ja Riikaan rakennetulle tuomiokirkolle.[1]
Opillisesti 4. Lateraanikonsiili vahvisti transsubstantiaation eli opin siitä, että ehtoollisen leipä ja viini muuttuvat todellisesti Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi. Se myös vaati kirkon jäseniä ripittäytymään vähintään kerran vuodessa sekä ottamaan samoin ehtoollisen vastaan vähintään kerran vuodessa[2]. Tämä lujitti kirkkoa ja antoi samalla kirkon viranhaltijoille tilaisuuden kontrolloida uskovia. Konsiili myös vahvisti paavin valtaa. Samoin se antoi lukuisia papistoa koskevia määräyksiä, esim. papiston oikeudesta harjoittaa papinviran ohella muita ammatteja. 4. Lateraanikonsiilissa määriteltiin myös ensimmäistä kertaa virallisesti paholaisen rooli kristinuskossa.[3]
Ortodoksinen kirkko ei tunnusta tätä kirkolliskokousta todelliseksi ekumeeniseksi kirkolliskokoukseksi.
Lähteet
muokkaa- Katajala-Peltomaa, Sari: Paholainen, demonit ja riivatut raukat – keskiaikaisia käsityksiä sielunvihollisesta. (Toim. Sari Katajala-Peltomaa & Raisa Marisa Toivo) Paholainen, noituus ja magia – kristinuskon kääntöpuoli. Pahuuden kuvasto vanhassa maailmassa. Tietolipas 203, 2004, s. 78–115. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. ISBN 951-746-590-4
Viitteet
muokkaa- ↑ Hannunen, Antti: ”1.5 Pohjolan miekkalähetyksen tärkeimmät tapahtumat”, Miekkalähetys ja pakanoiden oikeudet. Kirkon ideologiset muutokset ja niiden vaikutukset aikalaisten asenteissa pakanoihin Pohjolan ristiretkikronikoiden perusteella 1220–1320-luvuilla. s. 19. (Historian pro gradu-tutkielma) Tampere: Tampereen yliopisto, 2011. Teoksen verkkoversio (viitattu 2.7.2015). (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Mariella Asikanius: ”1.5. Eukaristia – Jumalan läsnäolon ateria”, Tuomas Akvinolaisen käsitys sakramenttien jakamisesta hulluudesta kärsiville, s. 19. (Uskonnon filosofian pro gradu) Helsingin yliopisto, 2014. Teoksen verkkoversio (viitattu 2.7.2015).
- ↑ Katajala-Peltomaa 2004, s. 79.