Mike Hailwood

Hailwood debytoi moottoripyöräkilpailuissa jo 17-vuotiaana, vuonna 1957. Hän lähti samana talvena Etelä-Afrikkaan harjoittelemaan ja kehittämään kykyjään. Seuraavana vuonna hän taisteli kaikkien ratamoottoripyöräilyn senhetkisten luokkien (500-, 350-, 250- ja 125-kuutioisten) Britannian-mestaruuksista ja voitti niistä peräti kolme. Samana vuonna hänet palkittiin Pinhard Prize -palkinnolla saavutuksistaan sarjassa alle 21-vuotiaana. Hän osallistui myös ensimmäiseen maailmanmestaruustason kilpailuunsa, Mansaaren TT-ajojen 250-kuutioisten luokkaan. Vuotta myöhemmin hän sai alleen paremman pyörän, jolla hän voitti kaikki neljä luokkaa Britannian mestaruussarjassa.^[2][4][5][6]

 

Vuonna 1961 Hailwood kilpaili pääasiassa yksityisellä Hondallaan. Saman vuoden Mansaaren TT-ajoihin hän lähti tavoitteenaan voittaa 500-, 350-, 250- ja 125-luokkien kilpailut. Hän voitti niistä kolme, mutta joutui keskeyttämään 350-kuutioisissa, joissa Phil Read otti ensimmäisen MM-voittonsa. Kauden jälkeen Hailwood voitti 250-kuutioisten maailmanmestaruuden, hopeaa 500-kuutioisissa ja oli 125-kuutioisissa kuudes. Kauden jälkeen hän siirtyi MV Agustan tehdastiimiin.^[2][4][5][7]

Kaudella 1962 Hailwood ajoi jälleen neljässä suurimmassa luokassa (50cc oli tullut mukaan MM-sarjaan). Maailmanmestaruus tuli tällä kertaa 500-kuutioisissa ja pronssia 350-kuutioisissa, jotka molemmat hän ajoi tehtaan Agustalla. Kahden muun luokan sijoitukset jäivät heikommiksi – hän ajoi ne yksityispyörillä. 250-kuutioisten 11. tila tuli MZ:llä ja 125-kuutioisten viides tila EMC:llä. Seuraavalla kaudella hän uusi mestaruutensa 500-kuutioisissa. Tällä kertaa 350-kuutioisissa tuli hopeaa. 250-kuutioisissa hän tuli kahdeksanneksi. 1964 Hailwood voitti 500-kuutioisten mestaruuden kolmannen kerran peräkkäin. 350-kuutioisissa tuli neljäs sija.^[2][4][5]

Kaudeksi 1965, Hailwood sai tallikaverikseen nuoren ja nopean italialaisen Giacomo Agostinin. ”Ago” ajoi hopealle sekä 500- että 350-kuutioisissa. Hailwood voitti 500-kuutioisten mestaruuden neljännen kerran, ja otti pronssia 350-kuutioisissa. Kauden jälkeen Hailwood kuitenkin jätti MV Agustan ja siirtyi Hondan tehdastalliin.^[2][4][5]

Hailwoodin vuodet Hondalla alkoivat hyvin. Hän voitti 350- ja 250-kuutioisten maailmanmestaruudet ja otti hopeaa 500-kuutioisissa, jonka mestaruuden vei ex-tallikaveri Agostini. Kauden aikana Hailwood voitti kaikki luokat mukaan lukien yhteensä 19 MM-osakilpailua, mikä on, ja pysyy lajin ennätyksenä kenties ikuisesti. Seuraava kausi oli kuin uusinta edelliskaudesta – mestaruus 350- ja 250-kuutioisissa ja hopeaa 500-kuutioisissa. Kun Honda kauden jälkeen vetäytyi tehdastallina MM-sarjasta, Hailwood päätti lopettaa uransa. Honda kuitenkin lupasi Hailwoodille 50 000 punnan rahoituksen, jottei tämä kilpailisi muissa talleissa. ^[2][4][5]

 

Lopetettuaan 10 vuotta kestäneen moottoripyöräuransa vasta 27-vuotiaana, Hailwood oli kaikkien aikojen menestynein ratamoottoripyöräilijä. Hänellä oli yhdeksän maailmanmestarutta, 76 MM-osakilpailuvoittoa ja 14 ykkössijaa Mansaaren TT-ajoissa, sekä useita Britannian mestaruuksia. Hailwoodin lopetettua uransa, hänen entinen tallitoverinsa Agostini nousi lajin yksinvaltiaaksi ja nousi muutamaa vuotta myöhemmin kaikkien aikojen menestyneimmäksi ratamoottoripyöräilijäksi.^[2][4][5][8]

Hailwood kilpaili Formula 1 -sarjassa ensimmäistä kertaa 1960-luvun puolivälissä Lolan ja Lotuksen autoilla heikohkoin tuloksin. Hän ajoi myös sarjan ulkopuolisissa kilpailuissa. Vuonna 1971 hän teki paluun sarjaan Surteesin tallissa ja saavutti kauden parhaan tuloksensa Italian GP:ssä sijoittumalla neljänneksi. Hän jatkoi tallissa seuraavalla kaudella ajaen samalla Euroopan Formula 2 -sarjassa, jossa hän voitti mestaruuden vuonna 1972. Formula 1:sten osalta kauteen sisältyi monta keskeytystä, mutta hän sijoittui kilpailuissa neljästi kuuden parhaan joukkoon.^{[9][1][2][10]}

 

Vuosi 1973 sisälsi edellisen kauden tavoin tekniikkamurheita. Kauden aikana Hailwood tuli kuuluisaksi siitä, kun hän pelasti Clay Regazzonin palavasta autosta Etelä-Afrikan GP:ssä. Sankariteosta hänet palkittiin Yrjön ristillä (engl. George Medal). Kaudeksi 1974 hän siirtyi ajamaan McLarenia, jolla saavutti parhaimmillaan 3. sijan Etelä-Afrikan GP:ssä. Hailwood loukkaantui Saksan GP:ssä ja murtuneiden jalkojen vuoksi hän joutui lopettamaan kilpa-ajamisen.^{[1][2][11][12]}

Hailwood ajoi Le Mansin 24 tunnin ajoja vuosina 1969-1970 sekä 1973-74, joissa sijoittui parhaimmillaan toiseksi vuonna 1969. Hän oli kolmen parhaan joukossa Britannian Formula 5000 -sarjassa vuosina 1969 ja 1971 sekä Tasman -sarjassa vuonna 1972. Hän palasi kilpailemaan moottoripyöräkisoihin 38-vuotiaana vuonna 1978 ja lopetti muutamaa vuotta myöhemmin. Hän voitti Isle of Man -kisan kumpanakin vuonna.^[1][2][4][5]

Hailwood menehtyi vuonna 1981 ajaessaan ravintolaillallisen jälkeen kotiin, kun edessä ajanut kuorma-auto teki äkkikäännöksen ja Hailwoodin auto osui siihen. Myös Hailwoodin 9-vuotias tytär menehtyi onnettomuudessa. Tuhansia ihmisiä kerääntyi hänelle järjestettyihin hautajaisiin ja häntä kuvailtiin seuraavan ilmauksen mukaisesti: "Hän oli vaatimaton ja ujo persoona, jolla oli ymmärrystä hauskanpidosta. Hän vihasi hälinää ja ansaitsematonta huomiota, mutta tuhannet fanit ympäri maailmaa kunnioittivat häntä sankarina."^[2][4][5]