Lyydiläiset

Lyydiläisten varhaishistoria, samoin kuin karjalaistenkin, on jäänyt niukasti tutkituksi. On mahdollista, että lyydiläiset on mainittu ensimmäistä kertaa kirjallisessa lähteessä jo eräässä 900-luvun arabialaisessa tekstissä.^[1] Miikul Pahomov esittää, että lyydiläisten esi-isiä olisivat sekä myyttiset bjarmit että tšuudit.^[13][7] Keskiajan venäläisissä lähteissä lyydiläisistä on verratten usein mainintoja, mutta niissä heitä ei samaisteta karjalaisiin.^[1] Yleiseksi on muodostunut näkemys siitä, että lyydiläiset ovat muodostuneet keskiaikaisten karjalaisten kohdatessa vepsäläisiä ja samassa syntyprosessissa sulauttaneet itseensä paikalliset saamelaiset (lappalaiset). Nämä tapahtumat ovat viime kädessä luoneet omaperäisen kielen ja kulttuurin. Lyydinmaan paikannimistön vanhin kerrostuma sisältää saamelaisperäistä nimistöä. Näin ollen voidaan olettaa kantalappalaisten asuneen Aunuksen kannaksella vielä ennen 1000-lukua. Tällaisia nimiä ovat muun muassa Vaaseninjoen seudun vuaž-alkuiset paikannimet. Ne juontuvat saamen sanasta vaadž ’vaadin', eli naarasporo. Esimerkkejä on useita: Vuažoja, Vuažlambid, Vuažeselge, Vuažesuo, Vuažand’ogi, Vuažammägi, Vuažampadonkoski. Tämä viittaa siihen, että lyydiläisten alkukoti on etelämpänä, todennäköisesti Novgorodin alueella.^[7]

Keskiaikaisissa venäläisissä lähteissä lyydiläiset mainitaan usein nimellä людины / ljudiny eikä heitä samaisteta karjalaisiin. Mutta jo huomattavasti aiemmin yksi Novgorodin kaupunginosista oli nimeltään Людин / Людинов eli Ljudin / Ljudinov.

Kansan omakielinen nimi on lüüdikuo ’lyydikko’ tai lüüdilaine 'lyydiläinen'.^[7] Se juontuu todennäköisesti venäjän sanasta ljudi, 'ihmiset'. Huomattavaa on, että myös osa vepsäläisistä on kutsunut itseään lyydiläisiksi.

Kun Neuvostoliitossa siirryttiin vuonna 1930 yksityistaloudesta kollektiivitalouteen, lyydiläisten talonpoikien elinkeinoelämän vaikeutui merkittävästi. Kolhooseissa työskentelystä ei maksettu palkkaa, mutta 1960-luvulla perustetuissa sovhooseissa, joissa Kuujärvellä, Kontupohjassa ja Pyhäjärvellä kasvatettiin turkiseläimiä, palkka oli verrattaen hyvä. Tämä nosti työläisten elintasoa. Myös infrastruktuuri koheni, ja valtio lahjoitti pieniä määriä metsää työläisille rakennustarpeiksi.^[9]

Lyydiläisten asema kuitenkin huononi voimakkaasti, kun väestöä pakkosiirrettiin syrjäkylistä sovhoosiasuntoloihin. Lyydiläisten perinteiset asuma-alueet tyhjennettiin, ja kylät autioituivat. Osa taloista siirrettiin, osa käytettiin polttopuiksi, osa paloi tulipaloissa, koska autioissa kylissä ei ollut ketään huolehtimassa sammutuksesta. Asukkaiden täytyi myös luopua karjastaan, koska sovhooseilla ei ollut navettoja. Vielä 2000-luvullakin monien karttoihin merkittyjen lyydiläiskylien yhteydessä saatetaan mainita, että ne ovat asumattomia.^[9] Toisaalta asutuissa kylissä on neuvostotalouden romahtamisen seurauksena työttömyyttä, joka on johtanut paikoitellen passivoitumiseen ja esimerkiksi alkoholismiin.^[14]

Ennen vuotta 1938 lyydiläiset saivat kouluopetusta suomeksi ja venäjäksi. Kun tuona vuonna koko Neuvostoliiton puoleisessa Karjalassa suomenkielinen opetus lopetettiin, lyydiläisten äidinkielen häviäminen kiihtyi, kuten muillakin Neuvostoliiton itämerensuomalaisilla kansoilla. Nykyisin monet lyydin taitajat ovatkin vanhuksia. Tilanne ei ole parantunut 1990-luvun lopulta 2000-luvulle siirryttäessäkään, vaan Karjalan hallinto- ja lainsäädäntöelimissä on vain vähän paikallisten itämerensuomalaisten kansojen edustajia.^[9]

Metsästys, kalastus, sienestys ja marjastus ovat olleet lyydiläisille tärkeitä sivuelinkeinoja. Niiden harjoittaminen on hankaloitunut Neuvostoliitossa toteutetun kestämättömän metsätalouden seurauksena. Metsät eivät ole elpyneet ennalleen, ja vesistöt ovat saastuneet. Tämän seurauksena saalismäärät ovat pienentyneet, mutta esimerkiksi marjasatojen kokojen supistumisesta huolimatta moni saa alueella edelleen sivutuloja marjojen myymisestä yksityiskauppiaille.^[9] Moni harjoittaa Lyydinmaalla kotimajoitusta, matkailuelinkeinoja erilaisine teemoineen, kotitarveviljelyä ja sienestystäkin. Sen sijaan pellavanviljelyn suosio ei ole palannut ennalleen.^[14]

Vanhin tunnettu lyydinkielinen kirjallinen katkelma on 1600-luvun alkuun ajoitettu käsikirjoitus, joka koostuu 11 loitsusta. Tekstien kirjoittajina pidetään Jallahden kuuluisia kansanparantajia Grigori Merkuljevia ja Kuzma Feodorovia, mutta nämä tiedot ovat jääneet vaille täydellistä tieteellistä vahvistusta. Perimätiedon mukaan nämä lyydiläiset shamaanit ovat onnistuneesti parantaneet Venäjän tsaareja. Palkkioksi he saivat jälkeläisineen vapautuksen maavaerosta. Erään perimätiedon mukaan kansanparantajat ovat hoitaneet Boris Godunovin jalkahaavoja. On mahdollista, että tämä kansantaru voi liittyä heidän kotikylänsä nimeen D’allaht’, 'Jalkalahti'. Kun näitä loitsuja tarkastellaan kielitieteellisesti, voidaan nähdä, että vepsän pohjalta muodostunut lyydin kieli on saanut vaikutteita eteläkarjalan kielestä. Yksittäisiä lyydiläisiä paikan- ja henkilönimiä löytyy myös vanhoista venäläisistä asiakirjoista.^[15]

Varsinaisesti lyydin kielen tutkimuksen katsotaan alkaneen vuonna 1845, jolloin D. E. D. Europaeus tutustui runon- ja sanastonkeruumatkallaan Päljärven ja Prääsän lyydiläisiin. Prääsässä hän tallensi Seppoi Ilmorin starinan, sadun, jonka hän julkaisi Suomettaressa vuonna 1847. Pertti Virtaranta pitää sitä varhaisimpana julkaistuna lyydinkielisenä näytteenä.^[15] 1850-luvulla August Ahlqvist teki tutkimusmatkan Karjalaan muun muassa lyydiläisen perinnemusiikin tallentamiseksi. Vieraillessaan Soutjärvellä hän ei kuitenkaan onnistunut tallentamaan lyydiläislauluja, koska niitä ei hänen mukaansa ollut. Laulelmat olivat venäjänkielisiä, mutta laulajat eivät ymmärtäneet niiden sisältöä täydellisesti. Tästä huolimatta Ahlqvist esitti, ettei venäläistäminen ollut edennyt Soutjärvellä vielä niin pitkälle kuin pohjoisemmilla alueilla elävillä muilla itämerensuomalaisilla kansoilla, ennen kaikkea karjalaisilla. Ahlqvist itse kirjoitti vuonna 1859: "Lüüdiköillä oma-kielistä laulua ei ole ollut koskaan, ja kielen rakennuskin on senkaltainen, että sitä ei voi eikä ole voitu käyttää runoksi".^[16] Täytyy kuitenkin huomata, että erityisesti lyydiläisillä ja vepsäläisillä oman kansan ja kielen käsitteet vaihtelevat ristikkäin riippuen siitä, millä kielellä näistä asioista puhutaan.^[7] Ahlqvist on siis luultavasti erehtynyt.^[16] Lyydiläisten perinnemusiikkia on sittemmin tallennettu, ja lyydiläismusiikkia esittävä kuoro on esiintynyt Suomessakin 1990-luvulla.^[17]

Vuosina 1872–1873 Kielettäressä julkaistiin ensimmäinen tutkielma lyydiläismurteista, Wepsän pohjoiset etujoukot. Tähänkin tutkielmaan liittyi kielinäytteitä, ja sen oli laatinut Arvid Genetz. Aineiston hän keräsi vuonna 1871 Pyhäjärveltä, Viitanalta, Munjärveltä ja Sununsuusta. Aluetta tutkittiin myöhemmin lisää, kun vuonna 1909 Juho Kujola teki perusteellisen tutkimusmatkan lyydiläisiin kyliin. Hänen tutkimuksiaan lyydiläisistä ja lyydin kielestä julkaistiin muun muassa Karjalan kirja- sekä Suomen suku -julkaisuissa.^[15]

Ensimmäinen lyydin kielen sanakirja painettiin vuonna 1908 Pietarissa. Teoksen laati opettaja Mihail Georgijevski keskilyydin Pyhäjärven murteen pohjalta. Sanakirjan toimittajana toimi akateemikko Filipp Fortunatov, joka laati myös teoksen alkusanat. Fortunatov oli tunnettu venäläinen kielentutkija, ja häntä pidetään Venäjän indoeurooppalaisen vertailevan kielentutkimuksen perustajana. Hänet on haudattu Lyydinmaalle Kossalmen kylään. Georgijevskin sanakirjan osana oleva rippikysymysten käännös on ollut samalla ensimmäinen hengellisen tekstin lyydinnös.^[15]

Vuonna 1934 julkaistiin Lyydiläisiä kielennäytteitä -kokoelma, jonka laativat Heikki Ojansuu, Juho Kujola, Jalo Kalima ja Lauri Kettunen.^[18] Kujola toimitti myös verrattaen laajan Lyydiläismurteiden sanakirjan, ja se julkaistiin vuonna 1944. Vuosina 1946 ja 1950 julkaistiin kahdessa osassa Aimo Turusen laatima Lyydiläismurteiden äännehistoria. Aineiston Turunen keräsi jatkosodan aikana vuosina 1942–1944. Sodan aikana lyydiläisalueella tutkimusta tekivät muiden muassa paikannimitutkija Viljo Nissilä ja kansanrunouden tutkija Lauri Simonsuuri (ent. Laiho).^[15]

Myös lukuisat petroskoilaiset tutkijat tekivät tutkimusmatkoja Kuujärvelle. Heidän joukossaan esimerkiksi kansanrunouden tallentajat Maija Pahomova ja inkeriläinen Unelma Konkka vuonna 1964. Neuvostoliiton tiedeakatemian Karjalan filiaalissa Petroskoissa (tunnettu suomeksi myös nimellä Äänislinna) lyydiä on tutkinut muun muassa Nikolai Bogdanov. Hän suunnitelmansa Kuujärven lyydiläismurteen monografiasta eivät koskaan toteutuneet, mutta hän keräsi kattavan aineiston seudun murteesta, esimerkiksi sanastoa ja muita kielennäytteitä. Vuosina 1963–1984 julkaistiin Pertti Virtarannan laaja sarja Lyydiläisiä tekstejä ja vuonna 1986 Haljärven lyydiläismurteen muoto-oppia. Virtaranta tallensi niiden aineiston ruotsinlyydiläiseltä Stefan Huotariselta. Feodor Pahomovilta eli Obraman Fedjuulta vuonna 1958 Petroskoissa äänitettyjä ensimmäisiä Kuujärven kielennäytteitä Virtaranta julkaisi vuonna 1967 Lähisukukielten lukemistossa.^[15] Virtaranta tallensi muutenkin ruotsinlyydiläistä aineistoa tutkimuksiinsa.^[19]

Karjalan filiaalissa lyydiä tutki myös Aleksandr Barantsev. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat lyydin äänneoppia käsittelevä Fonologitšeskije sredstva ljudikovskoi retši vuodelta 1975 sekä Peltoisen tekstikokoelma Obraztsy ljudikovskoi retši vuodelta 1978. Jälkimmäisen tutkimuksen aineiston Barantsev nauhoitti äidiltään Annalta. Barantsevin keräämät Kuujärven ja Tiudian kielennäytteet julkaistiin vuonna 1994 Karjalan tiedekeskuksen ja Joensuun yliopiston yhteisessä kokoelmassa, jonka nimi on Näytteitä karjalan kielestä.^[15] Lyydiläiset ovat tallentaneet kieltään myös itse. Prääsäläinen Anna Samsonova on tallentanut ja lähettänyt lähes tuhat lyydiläistä sananlaskua ja sanontaa Karjalan filiaalin kokoelmiin. Vuonna 1971 tutkija Grigori Makarov julkaisi Samsonovan keräämiä sananlaskuja Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirjassa.^[15]

 

Kuten monilla muillakin itämerensuomalaisilla kansoilla ja kielillä, myös lyydiläisten oman kulttuurin asema on huono, eikä se ole juurikaan periytynyt nuorille.^[20] Tällä hetkellä lyydin kieli ei kuulu Petroskoin yliopiston, opettajakorkeakoulun eikä lyydiläisten perinteisillä asuma-aloilla toimivien peruskoulujen opetusohjelmiin.^[21] Lyydiläisten kansanperinteen ja kielen tutkimuksessa oli pitkä tauko Karjalan tutkimuslaitoksissa, mutta 2010-luvulla tutkimus on jälleen käynnistynyt.^[21][6] Lyydin kielellä ei ole saatavilla mitään oppikirjoja.^[21] Kieltä ei enää käytetä Karjalan kansallisessa lehdistössä, radiossa eikä televisiossa.^[21][22]

Pyrkimyksiä oman kulttuurin tunnetuksi tekemiseksi ja siirtämiseksi nuorille on kuitenkin tehty. Vuonna 1993 julkaistiin Petroskoissa ensimmäinen lyydinkielinen kaunokirjallinen teos, Miikul Pahomovin Tuohuz ikkunas (Tuohus ikkunalla).^[21] Myös muita kirjoja on painettu. Vuonna 1995 valmistui ensimmäinen Lidja Potašovan ja Pahomovin yhteistyönä laatima aapinen, mutta julkaisuvaikeuksien tähden se julkaistiin vasta vuonna 2003.^[15][23][24] Teos pohjautuu vuonna 1991 julkaistuun vepsän kielen aapiseen, ja sen nimi on ABC-kird’.^[15][21] Sen ja muidenkin harvojen olemassa olevien suppeiden oppimateriaalien käyttöönotto kangertelee. Lyydin kielestä on lisäksi olemassa tutkimuksia ja kielinäytteitä, mutta niitä ei ole saatu julkaistua. Pienessä Kuujärven koulussa on opetettu lyydin kieltä vapaaehtoisena oppiaineena.^[21]

Kuujärven Joensuun kylässä syntynyt Obraman Fedjuu on kirjoittanut muistelmia ja tallentanut paikallisia sananlaskuja, joita on julkaistu Karjalan Heimo -lehdessä vuonna 1993. Obraman Fedjuun tytär kemian insinööri Lilja Pahomova laati Kuujärven sanakirjaa (A–K-kirjaimet) vuosina 1961–1964, mutta käsikirjoitus katosi tekijän kuoleman jälkeen. Myös aapisen kääntäjä Potašova on kerännyt kansanrunoutta.^[15]

Vuonna 1999 julkaistiin ensimmäinen hengellinen kirja lyydin kielellä, Miikul Pahomovin D’umalan Poig (Jumalan Poika). Tämä lukemisto sisältää Raamatun kertomuksia, rukouksia, jumalankäskyjä ja hengellisiä runoja. Teoksessa on pyritty yhdistämään lyydin kolme päämurretta yhtenäisen kirjakielen luomiseksi.^[15] Pahomovin julkaisut saivat jatkoa vuonna 2000, kun häneltä julkaistiin runoteos Lüüdiland – runokird' lüüdin heimon kolmes mujus ja vuonna 2005 hengellinen teos, Ehtsluužb.^[25] Hänen muita teoksiaan ovat Tervheks! Lugendkird’ Kujärven lüüdin kielel (2007, Lidja Potašovan kanssa), Ukon bembel – Runod lüüdin kielel (2010), Kuujärven lyydiläistekstejä (2011) ja Kondan Kalndan – Kujärven lüüdin rahvhansana (2012).^[18][26][25]

Tällä hetkellä Karjalan tiedekeskuksessa Petroskoissa toimii kolme lyydiläisyyden tutkijaa. Natalia Čhikina tutkii kirjallisuutta, Aleksandra Rodinova ja Svetlana Kovaleva lyydin kieltä. Rodinova ja Kovaleva ovat myös mukana vuonna 2013 käynnistyneessä hankkeessa, jonka päämääränä on luoda lyydin kielen verkkosanakirja lyydi–suomi–venäjä. Hanketta johtaa Miikul Pahomov, ja se toteutetaan yhteistyössä Lyydiläisen Seuran, Helsingin yliopiston ja Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen kanssa. Kolmevuotista hanketta rahoittaa Koneen säätiö, ja sen ensimmäinen vaihe on valmistunut. Keskeneräinen sanakirja on avattu verkkoon osoitteeseen https://sanat.csc.fi/wiki/Etusivu.^[6]

1. joulukuuta 1998 perustettu Lyydiläinen Seura ry (Lüüdilaine Siebr) on yrittänyt tehdä lyydiläisyyttä ja lyydin kielen asemaa tunnetuksi. Seuraan kuuluu noin sata jäsentä, jotka ovat lyydiläisalueen ulkopuolella asuvia lyydiläisiä, heidän ystäviään ja tukijoitaan.^[2][27] Seuran toimintamuotoja ovat lyydiläisten ja suomalaisten kulttuurivaihdon järjestäminen, lyydin kielen opetuksen tukeminen ja kehittäminen, lyydiläisen kulttuurin säilyttäminen ja kehittäminen, julkaistoiminta ja kulttuurimatkat lyydiläisalueelle.^[19] Seura pyrkii tavoittamaan myös ruotsinlyydiläisiä kulttuurinsa eheyttämiseksi muun muassa Suomen kulttuurirahaston tukemana.^[28][6]

Lisäksi Karjalassa toimii lyydiläisyhdistyksiä. Niiden toiminta keskittyy Kuujärvelle, Pyhäjärvelle, Petroskoihin ja Kentjärvelle. Muuten lyydiläisten kulttuuria on pitänyt yllä Pitk Randaane -perinneryhmä, josta on käytetty myös kirjoitusasuja Pit´k randaane ja Pitk’randaaset.^[21][29][30] Vuonna 2003 Lyydiläinen Seura järjesti yhdessä Maailman musiikin keskuksen kanssa lyydiläisen musiikin tallennusmatkan Joensuun kylään, jossa tarkoituksena oli tallentaa yhtyeen musiikkia. Tallenteen pohjalta julkaistiin myöhemmin CD ja laulukirja, Pajod.^[31] Alun perin 16-jäseninen kuoro koostui tuolloin 12 naisjäsenestä, joista valtaosa oli syntynyt 1920-luvulla.^[29][32] Perinteinen lyydiläisten musiikki käsittää kuorolaulun ohella myös haitarimusiikkia.^[32]

Suomessa on 2000-luvulla järjestetty säännöllisesti lyydin kielen kursseja.^[33] Vuonna 2008 suomalainen Lyydiläinen Seura ja karjalainen Trias-nuorisojärjestö perustivat Lyydilaine-sanomalehden, jossa on artikkeleita lyydin ja venäjän kielillä. Lehti ilmestyy Petroskoissa.^[34] Seuran vuosijulkaisun nimi on puolestaan Lüüdilaine, ja se on ilmestynyt kerran vuodessa vuodesta 2005 lähtien.^[35][2] Lehden artikkelit ovat lyydiksi (pääosin latinalaisilla kirjaimilla, joilla lyydin kirjakieltä kirjoitetaan, mutta myös kyrillisillä aakkosilla), suomeksi ja venäjäksi.^[28] Kansalaisjärjestöt ovat yhteistyössä järjestäneet muun muassa kielileirejä nuorille sekä kudontapiirejä.^[2] Leirien osanottajat ovat olleet 7–16-vuotiaita lyydiläislapsia ja -nuoria eri lyydiläispaikkakunnilta. Leirien yksi päämäärä on luoda verkosto lyydiläislasten välille kielen oppimisen ohella. 2010-luvulla lyydiläiset ovat vastanneet itse leirien järjestämisestä.^[6]

Kun suomalaisjoukot jatkosodan aikana miehittivät muun muassa lyydiläisten asuma-aloja, osa lyydiläisistä oppi suomen kielen alueella järjestetyn opetuksen johdosta.^[8] Alueelle matkusti suomenkielisiä opettajia, ja tuolloin järjestettiin myös jumalanpalveluksia, uskonnonopetusta kouluissa sekä pidettiin rippikouluja.^[9][22] Sen lisäksi, että Aunuksen radio alkoi lähettää vepsän- ja karjalankielisiä ohjelmia, oli ohjelmistossa myös lyydin kielellä tuotettua ohjelmaa. Lapsikuolleisuus puolittui.^[22] Kun alue jäi toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle, alkoi pitkä ateismin kausi.^[9] Tuolloin Kalevalasta tuli tärkeä henkisyyden lähde Karjalan alueen ihmisille.^[10] Vuonna 1992 Inkerin evankelisluterilaisen kirkon työntekijät saapuivat Lyydinmaalle ja alkoivat kehittää hengellistä elämää.^[9] 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä esimerkiksi Kuujärvellä järjestettiin säännöllisesti uskonnollisia tilaisuuksia, mutta niissä jaetut Raamatut ovat olleet venäjänkielisiä.^[9]

Lyydinmaalle avattiin vuonna 2010 Lyydiläinen keskus (Lüüdikodi), jonka toimintaa Lyydiläinen seura tukee. Karjalan tasavallan etnokeskusten verkostoon kuuluvaa keskusta johtaa Kuujärven asutuksen itsehallinnon entinen johtaja Raisa Koponeva. Toiminnan tarkoituksena on tehdä lyydiläisyyttä tunnetuksi paikallisten asukkaiden ja kutsuvieraiden keskuudessa, opettaa lyydin kieltä ja palvelella matkailijoita sekä tutkijoita. Keskus myös järjestää joka kesä lyydiläisnuorille Ilmori-leiriä.^[36][6] Keskuksessa on usean vuoden ajan opetettu lyydin kieltä kerran viikossa noin kymmenelle nuorelle, mutta heillä on ollut hyvin vähän edellyksiä käyttää kieltä arjen tilanteissa.^[6]

Syksyllä 2014 Lüüdikodi-keskuksessa aloitettiin kielikerhon järjestäminen, joka on tarkoitettu kokonaisille perheille.^[6] Kerhon tarkoituksena on saada kokonaiset perheet käyttämään kieltä myös arjessaan kotona, jotta kielen oppiminen ja välittyminen nuorille tehostuisi.^[6] Muita kielen oppimisen keinoja ovat olleet kaikenikäisille suunnattu säännöllisesti kokoontuva lyydinkielinen kudontakerho sekä lyydinkielinen keskustelupiiri, jossa tallennetaan myös Karjalan Sivistysseuran kanssa kansanperinnettä ja tarinoita.^[6] Keskusteluita myös julkaistaan kirjallisesti ja äänitteinä.^[6] 2010-luvulla Pyhäjärven lyydiläisyhteisössä on toimintansa aloittanut lyydinkielinen teatteriryhmä.^[6]

Vuonna 2013 Karjalan opetusministeriö myönsi luvan opettaa lyydiä vapaavalintaisena oppiaineena, joka johti 13 opettajan kouluttamiseen Suomessa Miikul Pahomovin toimesta. Vuodesta 2014 alkaen lyydiä on opetettu vapaaehtoisena oppiaineena Kentjärven koulussa noin 40 oppilaalle.^[2][6] Ohessa on pidetty lyydiläistä kulttuurikerhoa.^[6] Tämän jälkeen opetus on aloitettu myös Pyhäjärven koulussa noin kymmenelle oppilaalle.^[6] Opetus on aloitettu myös päiväkodissa.^[6] Lisäksi Petroskoissa on toiminut aika ajoin kielikerho.^[6]

Vuonna 2019 Lyydiläinen seura kaavaili kielipesätoiminnan aloittamista 18 lapselle tavoitteenaan laajentaa toimintaa kokonaisiin perheisiin.^[37] Nykyisin kieltä opetetaan myös Petroskoissa.^[37]

• Mikael Kriisin^[38], Helsingin Uspenskin katedraalin ylidiakoni ja oopperalaulaja
• Miikul Pahomov, kirjailija, lyydin kielen kehittäjä, tutkija, opettaja, runoilija, lehtimies, kääntäjä ja kieliaktivisti
• Miha(i)l Perhin (Perhina Mihal), (1860–1903), Fabergén johtava mestari vuosina 1886–1903^[39]

• Lyydiläinen seura (Arkistoitu – Internet Archive).
• Lyydiläisen seuran puheenjohtajan dosentti Herman Hakalan haastattelu karjalan kielellä Oma Mua -lehdessä (Arkistoitu – Internet Archive)
• Lyydinkielinen verkkosanakirja lyydi–suomi–venäjä