Ludvig XI

Ludvig oli kuningas Kaarle VII:n ja Marie d'Anjoun vanhin poika ja yksi Ranskan menestyksekkäimmistä kuninkaista. Ludvig XI:n poliittisen juonittelutaipumuksen — joidenkin mukaan myös ruman ulkonäkönsä vuoksi — hänestä käytetään lisänimeä Hämähäkki.^[1] Ludvig XI nousi kapinaan isäänsä vastaan jo 16-vuotiaana, mutta sai kruunun lopulta vasta tämän kuoltua. Ludvig XI kuului kapetingien dynastian Valois-haaraan.

 

Jo kruununprinssinä Ludvig vehkeili isäänsä vastaan ja tämä karkotti hänet Dauphinén herttuakuntaan. He sopivat riitansa, mutta viimeisinä vuosinaan Kaarle VII epäili aina poikaansa ja pelkäsi, että tämä aikoi myrkyttää hänet.^[2]

Kuninkaaksi päästyään vuonna 1461 Ludvig erotti heti kaikki isänsä ministerit ja neuvonantajat ja kokosi ympärilleen uskollisen joukon alempisäätyisiä henkilöitä pienaatelistosta ja porvaristosta,^[1] joiden seurassa hän parhaiten viihtyi. Hänen pukeutumisessaan ja elintavoissaan näkyi myös tämä taipumus. Hän käytti karkeasta kankaasta ommeltua tunikaa ja vanhaa lierihattua, jonka reunoista riippui pieniä pyhäinkuvia. Ylipyöveli Tristan oli tarinan mukaan hänen uskollisin ystävänsä. Ludvig noudatti tarkoin uskonnollisia menoja, antoi runsaita lahjoituksia kirkolle ja luostareille ja osoitti pyhimyksille suurta kunnioitusta. Hän rukoili jo ennaltakäsin raakuuksiaan anteeksi Neitsyt Marialta, jolle hän teki lahjoituksia mikäli hankkeet onnistuivat.^[2]

Jo hallintokautensa alussa Ludvig IX alkoi rajoittaa prinssien ja vaikutusvaltaisten vasallien etuoikeuksia. Nämä yhdistivät voimansa Ludvigia vastaan muodostamalla vuonna 1465 liittoutuman, jota kutsuttiin "yhteisen hyvän liigaksi".^[1] He tulivat suurella sotajoukolla Île-de-Franceen ja aloittivat taistelun kuninkaan joukkoja vastaan, voitto jäi kuitenkin ratkaisematta. Liittolaiset eivät olleet pitäneet huolta suuren sotajoukkonsa muonituksesta, minkä vuoksi he saivat kärsiä nälkää.^[2]

Ludvig pysyi hyvinvarustetussa pääkaupungissaan eikä poistunut sieltä ja antanut nälkäisille vihollisilleen uutta tilaisuutta taisteluun. Liittolaiset alkoivat hieroa sovintoa ja saivat kuninkaalta merkittäviä myönnytyksiä, joten he olivat taipuvaisia rauhaan. Mutta pian heidän lähdettyään Ludvig kutsui kokoon säädyt ja julistutti useimmat lupauksensa laittomiksi.^[2]

 

Liittoutuman etevimpiä jäseniä oli Burgundin herttua Kaarle Rohkea, jonka omistuksiin kuuluivat myös Alankomaat. Hän oli ritarillinen, ylpeä ja komeutta rakastava ruhtinas, jonka loistavaa hovia ihmeteltiin koko Euroopassa ja jonka yksi kunnianhimoinen aikomus oli itsenäisen kuningaskunnan perustaminen niistä maista, jotka hänellä oli omistuksissaan. Monien erimielisyyksien ratkaisemiseksi Ludvig ehdotti Kaarlelle ystävällismielistä tapaamista Péronnen herttuakunnan alueella. Samanaikaisesti kuningas kuitenkin yllytti alankomaalaisen Liègen kaupungin kapinaan herttuaa vastaan.

Ludvig saapui Péronneen pienen seurueen kanssa ja Kaarle otti hänet vieraanvaraisesti vastaan. Heidän istuessa neuvottelupöydässä, tuotiin ilmoitus Liègen kapinasta ja Ranskan lähettilään osuudesta kapinan lietsontaan. Herttua raivostui ja vangitutti kuninkaan linnan torniin. Ludvigin oli pakko seurata Kaarlea Liègeen näkemään omin silmin, miten ankarasti herttua hävitti kaupunkia ja jossa satoja ihmisiä teurastettiin. Vasta tämän jälkeen Ludvig pääsi vapaaksi tehtyään lupauksia suurista myönnytyksistä, jotka hän jätti täyttämättä.^[1][2]

Kaarle Rohkea jatkoi taistelua Ludvigia vastaan, mutta ryhtyi samalla myös muihin laajoihin hankkeisiin. Hän neuvotteli Saksan keisarin kanssa Trierissä ja esiintyi siellä paljon komeammin kun itse keisari. Hänen tarkoituksensa oli saada keisari korottamaan Burgundin herttuakunta kuningaskunnaksi. Ludvigin onnistui muuttaa keisarin mieli niin, että tämä lähti Trieristä täyttämättä herttuan toivetta. Kaarle ryhtyi sotaan myös Ludvigin sveitsiläisiä liittolaisia sekä Lothringenin herttuaa vastaan. Sota päättyi onnettomasti: Kaarle Rohkea tuli joukkoineen perin pohjin lyödyksi Nancyn luona ja kaatui itsekin taistelussa vuonna 1477. Ludvig liitti heti Burgundin herttuakunnan Ranskan kruunun omistuksiin. Hänen onnistui liittää myös Provence Ranskaan.^[2]

 

Ludvig avioitui vuonna 1436 Skotlannin 12-vuotiaan prinsessan, Jaakko I:n ja Joan Beaufortin tyttären Margaret Stuartin kanssa (1424–1445). Pelkästään poliittisista syistä solmittu liitto ei ollut onnistunut eikä heillä ollut jälkeläisiä. Hän avioitui toisen kerran vuonna 1451 Savoijin 10-vuotiaan prinsessa Charlotten (1441–1483) kanssa.^[1] Heillä oli kahdeksan lasta, joista kolme eli aikuisikään asti:

• Louis (18. lokakuuta 1458–1460), kuoli alle 3-vuotiaana
• Joachim (15. heinäkuuta 1459 – 29. marraskuuta 1459), kuoli alle puolivuotiaana
• Louise (heinäkuu 1460 – 1460), kuoli alle vuoden ikäisenä
• Anne de Beaujeu (3. huhtikuuta 1461 – 14. marraskuuta 1522), avioitui Bourbonin herttua Pierre II:n (1438–1503) kanssa. Toimi puolisonsa kanssa veljensä Kaarle VIII:n sijaishallitsijsna tämän alaikäisyyden aikana.^[3] Ludvig sanoi tytärtään Ranskan vähiten typeräksi naiseksi.
• Jeanne (23. huhtikuuta 1464 – 4. helmikuuta 1505), avioitui 1476 Ludvig XII:n kanssa. Lapseton liitto mitätöitiin vuonna 1498.
• François/Louis (4. joulukuuta 1466 – 4. joulukuuta 1466), kuoli vastasyntyneenä
• Kaarle VIII (30. kesäkuuta 1470 – 7./8. huhtikuuta 1498)
• François (3. syyskuuta 1472 - marras/heinäkuuta 1473) Berryn herttua, kuoli alle vuoden ikäisenä

Ludvig XI:n merkittävin saavutus oli feodaaliherrojen vallan kukistaminen ja sitä kautta voimakkaan ja yhtenäisen kuningaskunnan luominen.^[4] Ludvig XI:n toimista suuttuneet feodaaliherrat yrittivät Burgundin herttua Kaarle Rohkean johdolla vedota kansaan ja alempiin aatelisiin ”yhteisen hyvän” nimissä, mutta Ludvig XI kukisti kapinayritykset poliittisella juonittelulla ja toisinaan sotilaallisilla operaatioilla. Hänen hallintokautensa lopussa Ranska oli yhtenäisempi kuin koskaan aiemmin. Hän järkiperäisti ja tehosti hallintoa monin tavoin, tuki taiteita ja sivistystä ja sekaantui myös ruusujen sotaan auttaen Englannin Henrik VI:n lyhytaikaiselle uudelle kaudelleen. Ludvig XI:tä seurasi valtaistuimelle hänen poikansa Kaarle VIII.

 

Viimeisinä ikävuosinaan Ludvigia kiusasi kalvava levottomuus ja kuolemanpelko. Hän sulkeutui Plessisin linnaan La Richen luona, Loiren laaksossa, joka oli ympäröity kolminkertaisilla muureilla ja vallihaudoilla ja johon oli vain yksi portti, sekin turvattu laskettavalla ristikkoseinällä (portcullis) ja nostosillalla. Kuninkaan luvatta ei kukaan, eivät edes hänen omat lapsensa, uskaltanut käydä linnassa. Vartijat oli määrätty surmaamaan kaikki pimeän aikaan alueella liikkuvat. Luostareille ja kirkolle annettiin suuria lahjoituksia, jotta niissä pidettäisiin esirukouksia kuninkaan hengen puolesta. Vanha kuningas kuoli muusta maailmasta eristyneenä kallonsisäiseen arterioskleroosiin vuonna 1483.^[1] Pojalleen hänen kerrotaan lausuneen kuolinvuoteellaan: "Ken ei kykene teeskentelemään, hänestä ei ole hallitsijaksi."^[2]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ludvig XI Wikimedia Commonsissa