Lavrenti Berija

Lavrenti Pavlovitš Berija syntyi 29. maaliskuuta 1899 Merheulin kylässä Georgiassa. Hän oli kansallisuudeltaan mingreli. Berija oli yksi Marta Ivanovna Jakelin ja tämän toisen aviomiehen Pavel Khukhajevitš Berijan kolmesta yhteisestä lapsesta. Isä kuoli kun Berija oli kouluikäinen. Valmistuttuaan koulusta Suhumissa Berija muutti vuonna 1915 Azerbaidžanin pääkaupunkiin Bakuun opiskelemaan rakentamista teknillisessä yliopistossa. Hän osallistui jo samana vuonna laittomaan marxilaiseen lukupiiriin.^[1]

Berija liittyi bolševikeihin vallankumousvuoden 1917 maaliskuussa.^[2] Hän joutui armeijaan kesäkuussa 1917 ja palveli Romanian rintamalla. Hän palasi lukemaan rakennusalan tutkintonsa loppuun Bakussa ja valmistui vuonna 1919. Sen jälkeen hän toimi bolševikkien vakoojana hallitsevassa Müsavat-puolueessa.^[3] Myöhemmin Berijan vastustajat väittivät toistuvasti hänen työskennelleenkin Müsavatin puolesta.^[4]

Vuonna 1920 Berija värvättiin keräämään tiedustelutietoa bolševikkien 11. armeijalle Georgiassa. Jäätyään kiinni häntä pyydettiin häipymään maasta. Hän jäi maahan kuitenkin salanimen suojissa ja työskenteli Venäjän lähetystössä, joka pyrki syrjäyttämään Georgiassa vallassa olleet menševikit. Jäätyään uudelleen kiinni hän joutui lähtemään Georgiasta.^[5]

Berija siirtyi takaisin Bakuun ja jatkoi opintojaan, kunnes puolue nimitti hänet Azerbaidžanin poliittiseen poliisiin Tšekaan, jota ohjattiin Moskovasta. Tšekan tehtävä oli murskata vastavallankumoukselliset ryhmät väkivaltaisesti. Berija yleni Tšekassa nopeasti. Hän meni myös naimisiin vuonna 1921. Berija siirrettiin Georgian Tšekaan vuonna 1922, jolloin Georgiasta oli tulossa kokonaan Moskovan alainen.^[6]

 

Berijan häikäilemättömyys kiinnitti hänen georgialaisten maanmiestensä Josif Stalinin ja Grigori Ordžonikidzen huomion. Heidän avullaan Berija nousi Tšekan seuraajan GPU:n johtoon vuonna 1926. Vuonna 1934 Berijasta tuli Georgian puoluejohtaja. Tässä toimessaan Berija tukahdutti opposition verisesti ja pönkitti Stalinin henkilökulttia.^[2]

Berijasta tuli Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n johtaja marraskuussa 1938. Hän toimi NKVD:n virallisena johtajana aluksi helmikuuhun 1941 asti ja sen jälkeen heinäkuusta 1941 vuoteen 1943 ja viimeisen kerran keväällä 1953. Näiden jaksojen välillä Berija toimi muissa johtoasemissa Neuvostoliiton turvallisuus- ja tiedustelupalveluissa.^[2]

Maaliskuussa 1939 Berija nostettiin politbyroon ehdokasjäseneksi. Tämän myötä Berijan suhde Staliniin läheni, ja hänestä tuli Stalinin ykköskätyri.^[2]

Vuonna 1939 Berija käytännössä hallitsi valtion turvallisuustiedustelukoneistoa, NKGB:tä ja puna-armeijan tiedusteludirektoraattia RU:ta. Vaikka Berija ei viimeiseen saakka uskonutkaan Saksan hyökkäävän Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, hänet otettiin silti jäseneksi korkea-arvoiseen valtion puolustuskomiteaan GKO:hon. Tässä virassaan Berija valvoi Neuvostoliiton tehtaiden siirtoa Uralille sodan ajaksi. Berija myös organisoi kokonaisten vähemmistökansojen pakkosiirrot valtion sisällä.^[2]

Berija johti myös tiedustelupalvelu Smeršiä, joka pidätti, kidutti, teloitti ja vangitsi miljoonia neuvostoliittolaisia sotilashenkilöitä. Neuvostoliiton Gulag-vankileirien vankiluku saavutti huippunsa juuri sota-aikana, koska Berija oli päättänyt tehdä leireistä Neuvostoliiton sotatalouden perustan. Saadakseen leirien pakkotyöstä tuottavaa Berija pyrki toisaalta uudistuksilla parantamaan vankien työkykyä.^[2]

Sodan jälkeen Berijan NKVD pidätti, vangitsi ja teloitti ”vastavallankumouksellisia”, ”fasisteja” ja muita ei-toivottuja henkilöitä. Berija perusti Itä-Eurooppaan oman Gulag-vankileirijärjestelmänsä poliittisille vangeille, usein natsien keskitysleirien paikoille. Berija vaikutti suuresti Stalinin ulkopolitiikkaan kylmän sodan alussa ja osallistui turvallisuus- ja tiedustelupäällikön ominaisuudessa Teheranin, Jaltan ja Potsdamin konferensseihin. Berija oli tärkeässä osassa Itä-Euroopan tuomisessa Neuvostoliiton hallintaan rautaesiripun taakse, ja hän perusti Itä-Euroopan maihin neuvostotyyliset turvallisuus- ja tiedusteluorganisaatiot, joita hallittiin Moskovasta käsin.^[2] Tämän ansiosta Berija otettiin politbyroon täysjäseneksi vuonna 1946, ja vuonna 1949 hänelle myönnettiin Leninin kunniamerkki. Samana vuonna Berija perusti Andrei Ždanovin kanssa Kominformin, yhteistyöjärjestö Kominternin seuraajan, koordinoimaan Neuvostoliiton propagandaa ja ulkopolitiikkaa itäblokin maissa.^[2]

Stalin ylensi Berijan heinäkuussa 1945 Neuvostoliiton marsalkaksi ja antoi tälle tehtäväksi rakentaa Neuvostoliitolle atomipommi. Neuvostoliiton ydinaseohjelman autoritaarisen johtamisen lisäksi Berija haali sodan jälkeen Neuvostoliittoon useita saksalaisia tiedemiehiä ja saksalaista teknologiaa, kuten ohjus- ja sukellusveneteknologiaa. Gulagin työvoimaa Berija käytti muun muassa uraanin louhintaan Keski-Aasiassa. Berija myös johti Georgi Malenkovin kanssa Neuvostoliiton sotateollisuuskompleksin rakentamista ohjus- ja ilmapuolustusjärjestelmille.^[2]

Stalinin on arveltu kääntyneen Berijaa vastaan vähän ennen kuolemaansa maaliskuussa 1953. Stalinin kuoltua Berija oli yksi ensimmäisistä, joka tuomitsi Stalinin rikokset. Hän myös paljasti ja tuomitsi juutalaisiin lääkäreihin kohdistuneet syytteet, joiden uskotaan olleen Stalinin juutalaisvastaisen kampanjan ensimmäinen vaihe. Hän puolsi aloitteellisesti useita suuria poliittisia muutoksia ja uudistuksia, kuten miljoonien Gulag-vankien vapauttamista, Baltian ja Länsi-Ukrainan venäläistämisen peruuttamista, kansallismielisten itäeurooppalaisten puolueiden tukemista sekä sovinnollisempaa ulkopolitiikkaa Korean, Jugoslavian, Israelin, Turkin, Iranin ja Itävallan suhteen. Jotkut uskovat Berijan tarkoituksena olleen jopa Neuvostoliiton poliisivaltion uudistus sekä poliittisen ja taloudellisen järjestelmän vapauttaminen. Tämän teorian mukaan juuri nämä pyrkimykset saivat Nikita Hruštšovin liittolaisineen syrjäyttämään Berijan. On myös mahdollista, että juuri Hruštšov olisikin ollut näiden uudistussuunnitelmien takana ja pyrkinyt saamaan myös Berijan niiden tukijaksi.^[2]

Stalinin kuoleman jälkeen Berija myös yhdisti entisen NKVD:n (maaliskuusta 1948 MVD) ja NKGB:n yhdeksi MVD:ksi, jonka johdossa hän oli. Tämä antoi hänelle lisää valtaa.^[2]

Politbyroo syrjäytti Berijan kesällä 1953, kun hän oli pyrkinyt politbyroon näkemyksen mukaan hylkäämään Itä-Saksan neuvostoliittolaistamisen ja perustamaan ”porvarillisen” Itä-Saksan. Berija pidätettiin kesäkuussa 1953 vähän sen jälkeen, kun Itä-Saksassa oli puhjennut kansannousu.^[2]

Berijan oikeudenkäynti alkoi 18. joulukuuta 1953. Sitä ennen hänen maineensa mustattiin mediassa.^[7] Berijaa syytettiin maanpetoksellisesta salaliitosta MVD:n käyttämiseksi vallan anastamiseen ja Neuvostoliiton työläis-talonpoikaisjärjestelmän eliminoimiseen kapitalismin ja porvariston vallan palauttamiseksi.^[8] Häntä syytettiin lisäksi muun muassa maatalouden kollektivisoinnin vastustamisesta, ruokapulan aiheuttamisesta, toisinajattelun nostattamisesta, Musavatin puolesta vakoilemisesta, menševikeille työskentelemisestä, yhteistyöstä ulkomaisten tiedustelupalvelujen kanssa, yhteyksistä georgialaisiin toisinajattelijoihin ulkomaille sekä vastavallankumouksellisille työskentelystä sisällissodassa. Berija tuomittiin kuolemaan 23. joulukuuta 1953 ja teloitettiin ampumalla samana päivänä sellissään.^[9]

Berijan oikeudenkäyntiprosessi oli menettelytavoiltaan epätarkka ja outo, ja siitä myöhemmin julkaistut dokumentit joidenkin mielestä epäluotettavia. Sen vuoksi on usein väitetty, että Berija olisi surmattu jo ennen oikeudenkäyntiään. Esimerkiksi Hruštšov väitti näin ainakin kahdesti ulkomaisille delegaatioille vuonna 1956, ja myös Stalinin tytär Svetlana Allilujeva ja Berijan poika Sergo uskoivat, että Berija teloitettiin jo kesäkuussa 1953 heti pidätyksensä jälkeen.^[10]

Berija oli vastuussa miljoonien ihmisten kuolemasta. Hänet on usein rinnastettu natsi-Saksan häikäilemättömään SS-johtajaan Heinrich Himmleriin, joskaan Berija ei ollut samanlainen ideologi kuin Himmler. Berijaa on myös luonnehdittu Neuvostoliiton totalitaristisen valtion arkkitehtien Stalinin ja Leninin päämuurariksi.^[2] Esimerkiksi Stephen F. Cohen on nimittänyt Berijaa pahuuden ruumiillistumaksi.^[11]

Berijasta kerrottiin, että hänellä oli paljon avioliiton ulkopuolisia suhteita, ja että hänellä oli tapana raiskata joukoittain nuoria naisia, joita hänen turvamiehensä pyydystivät hänelle Moskovan kaduilta. Nämä huhut olivat Moskovassa yleisiä, ja niihin viitattiin myös Berijan oikeudenkäynnissä, mutta jotkut Berijan tunteneet kiistivät ne.^[12]

• Knight, Amy: Beria: Stalin's First Lieutenant. Princeton University Press, 1993. ISBN 0-691-03257-2
• Sangster, Andrew: The Times, Life and Moral Dilemma of Beria. Cambridge Scholars Publishing, 2019. ISBN 978-1-5275-2805-5

•   Sitaatteja aiheesta Lavrenti Berija Wikisitaateissa

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lavrenti Berija Wikimedia Commonsissa