Potsdamin konferenssi

Odotettavissa olevia vaikeuksia aavistaen Winston Churchill oli kesäkuussa 1945 kirjoittanut Josif Stalinille: ”Minusta näyttää siltä, että Neuvostoliiton vaikutusvallan laajentaminen linjalle Lyypekki–Eisenach–Trieste saakka ja vielä kauemmas Albaniaan asti on asia, josta on vielä tarpeen puhua perusteellisesti joskin sulassa sovussa.” Jo konferenssin avajaisissa syntyi ongelmia, koska Neuvostoliitto oli luovuttanut Puolalle Oder- ja Neisse-jokien itäpuoliset alueet, joita sen oli pitänyt itse hallita. Vedoten läntisten liittoutuneiden vaikutusvaltaan Italiassa ja Kreikassa Stalin torjui kaikki Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltain yritykset puuttua Puolan, Unkarin, Romanian ja Bulgarian asioihin sekä esti niiden mukaantulon perustettavaan Tonava-komissioon. Stalinin asenne aiheutti konferenssissa pahoja konflikteja.^[3]

Neuvottelut olivat useaan kertaan vaarassa keskeytyä, kunnes päästiin Yhdysvaltain ulkoministerin James F. Byrnesin ehdottamaan kompromissiin. Sen mukaan Neuvostoliitto luopui vaatimistaan mandaatista Libyassa, pääsystä Mustaltamereltä Välimerelle johtaviin Turkin salmiin ja Ruhrin alueen kansainvälistämisestä. Läntiset liittoutuneet puolestaan eivät saaneet sananvaltaa Neuvostoliiton valta-alueilla. Koillis-Preussi, mukaan lukien Königsberg, annettiin Neuvostoliitolle, ja Oder- ja Neisse-jokien itäpuoliset alueet jäivät Puolan hallintaan ”siihen saakka kunnes Puolan länsirajasta on päätetty lopullisesti”. Tämä alue luettiin niihin alueisiin, joilta Puola, Tšekkoslovakia ja Unkari saivat karkottaa saksalaisväestön ”järjestyneellä ja humaanilla tavalla”. Näin Saksan pinta-ala supistui vuoden 1937 471 067 neliökilometristä 356 678 neliökilometriin.^[3]

Saksan osalta päätettiin, että liittoutuneiden Berliinissä oleva valvontakomissio huolehtisi toistaiseksi maan hallinnosta ja että maa oli demilitarisoitava.^[1] Saksalta vaadittavien sotakorvausten määrä jätettiin avoimeksi, ja päätettiin, että aluksi kukin miehitysvalta sai kattaa tarpeitaan omalta miehitysvyöhykkeeltään. Virallisesti Saksaa pidettiin taloudellisena kokonaisuutena, jonka poliittinen rakenne tosin oli hajautettu. Vaikka Saksan kansalle oli tarkoitus jättää riittävästi mahdollisuuksia ”elää ilman ulkopuolista apua” ja vaikka demokraattiset puolueet sallittiin, Saksaan ei suunniteltu keskushallitusta ”toistaiseksi”. Saksan kansalaisten oli sanouduttava irti militarismista ja kansallissosialismista, ja kiinni saadut saksalaiset sotarikolliset tultaisiin saattamaan liittoutuneiden asettaman oikeuden eteen vastaamaan teoistaan.^[3]

Konferenssin ollessa päättymässä Harry S. Truman kertoi Josif Stalinille, että yhdysvaltalaiset tiedemiehet olivat kehittäneet "tavattoman voimakkaan pommin", siis atomipommin. Stalin tekeytyi tietämättömäksi, mutta tosiasiassa hän oli Yhdysvaltoihin solutettujen neuvostovakoojien välittämien tietojen ansiosta täysin perillä asiasta ja käsitti sen käänteentekevän merkityksen suurvaltapolitiikassa.^[4]

Potsdamissa avoimiksi jääneistä kysymyksistä sovittiin keskusteltavan Lontoossa syyskuussa 1945 pidettävässä viiden suurvallan ulkoministerien kokouksessa, jossa oli tarkoitus valmistella myös Saksan entisten eurooppalaisten liittolaismaiden kanssa tehtäviä rauhansopimuksia.^[3] Kokous alkoi 11. syyskuuta. Neuvostoliiton ulkoministerin Vjatšeslav Molotovin mielestä Unkarin, Romanian ja Bulgarian kanssa olisi solmittava rauhansopimukset, jotka vakiinnuttaisivat niiden sotien jälkeisen tilanteen. Yhdysvaltain ulkoministeri James F. Byrnes puolestaan vaati vapaita vaaleja ja demokraattisia hallituksia. Näin asiasta ei päästy yksimielisyyteen, ja kireää ilmapiiriä kuvasi Byrnesin ärtynyt kysymys: ”Mitä herra Molotov oikeastaan ymmärtää demokratialla?” Kun Molotov vaati Yhdysvaltain ja Kiinan sulkemista pois Itä-Euroopan kysymyksiä koskeneista neuvotteluista, kokous päättyi tuloksettomana.^[5]

Konferenssin jälkeen Josif Stalin päätti vakiinnuttaa kommunistien vallan Itä-Euroopassa, joka oli puna-armeijan miehityksen alaisuudessa. Puna-armeija oli täyttänyt Itä-Euroopassa sen voimatyhjiön, jonka Saksan armeijan vetäytyminen oli aiheuttanut. Jaltan sopimuksen mukaan demokratia oli palautettava niihin Itä-Euroopan maihin, jotka suhtautuivat myötämielisesti Neuvostoliittoon. Pian kuitenkin havaittiin, että neuvostojohtajat ymmärsivät demokratialla aivan jotain muuta kuin läntiset kollegansa.

Tauno Kuosan mukaan länsivallat olisivat halutessaan voineet estää itäisen Euroopan joutumisen kommunistisen Neuvostoliiton määräysvaltaan, jos ne olisivat ajoissa ymmärtäneet Stalinin tarkoitukset ja toimineet sen mukaan. Stalin oli jo Teheranin konferenssissa marraskuussa 1943 tehnyt Franklin Rooseveltille ja Winston Churchillille selviksi todelliset tavoitteensa. Tuolloin Stalin oli vastustanut jyrkästi Normandian maihinnousun tukemiseksi Pohjois-Italiasta tai Turkin salmista Balkanin niemimaalle suuntautuvia operaatioita, joita Churchill oli esittänyt, sillä hän halusi pitää läntiset liittoutuneet mahdollisimman kaukana Balkanilta. Jaltan konferenssissa puolestaan Stalin oli korostanut Neuvostoliiton turvallisuuden riippuvan hyvin suuressa määrin Puolasta, minkä seurauksena läntiset liittoutuneet taipuivat jättämään Puolan Neuvostoliiton armoille.^[6]

Länsivallat olivat valmiita ymmärtämään Neuvostoliiton vaatimia turvallisuustakuita lännessä, mutta samalla ne alkoivat suhtautua entistä kriittisemmin Neuvostoliittoon, jonka toimintaa alettiin pitää imperialistisena laajentumispolitiikkana. Venäläisten tulkinnan mukaan Stalinin tarkoituksena ei alun perin ollut bolševisoida Itä-Eurooppaa, mutta "läntiset hegemoniapyrkimykset, erityisesti Yhdysvaltain" pakottivat siihen.^[7]

Itä-Preussissa sekä muilla Puolalle, Tšekkoslovakialle ja Unkarille annetuilla alueilla asunut saksalaisväestö – noin 12,5 miljoonaa ihmistä – karkotettiin erittäin väkivaltaisesti. Myös Jugoslavia karkotti saksalaisväestön alueeltaan.^[8][9] Lisäksi juutalaisiin kohdistuneen joukkotuhonnan paljastuminen voimisti tuntuvasti jo ennestään saksalaisvastaista mielialaa Yhdysvalloissa, mikä näkyi tavassa, jolla yhdysvaltalaiset kohtelivat saksalaisia sotavankeja ja Saksassa miehittämiensä alueiden väestöä.^[10]

1945–1946 järjestetyt vaalit olivat suhteellisen vapaita Neuvostoliiton miehittämillä alueilla, mutta jo vuoteen 1947 mennessä oli Unkarissa, Puolassa, Bulgariassa ja Romaniassa neuvostomieliset hallitukset, Tšekkoslovakiassa vuonna 1948, jonka jälkeen Yhdysvallat aloitti jyrkkälinjaisen patoamispoitiikaan suhteessa Neuvostoliittoon. Tätä ennen oli Puolassa syrjäytetty kansallismielinen kommunistijohtaja Wladyslaw Gomulka Neuvostoliiton ehdottoman vallan varmistamiseksi ja yritys liittää saarrolla Länsi-Berliinin miehitysvyöhyke Neuvostoliiton hallintaan. Jugoslavia säilytti jonkinlaisen itsenäisyyden Neuvostoliiton aiheuttaman paineen alla Keski-Euroopassa.^[11] Ainoana itäisen Euroopan maana Kreikasta ei tullut kansandemokraattista valtiota. Päin vastoin Stalin ei missään vaiheessa merkittävästi tukenut Kreikan kommunistikapinallisia, vaan jätti nämä lopulta käytännössä oman onnensa nojaan. Vuosina 1946–1949 käyty Kreikan sisällissota päättyikin kommunistien tappioon.^[12]