Konservatismi

Konservatismin sisällön määrittelylle annetaan yleisissä hakuteoksissa kaksi eri merkitystä. Konservatismia voidaan kuvata henkisenä ja sosiaalisena kokonaisnäkemyksenä, jolle on ominaista pyrkimys vanhan säilyttämiseen ja haluttomuus nopeisiin muutoksiin. Poliittisena käsitteenä konservatismi on oikeistoaate, jonka katsotaan korostavan perinnäisiä arvoja, vastustavan kumouksellisia pyrkimyksiä ja kannattavan uudistuksissa maltillisuutta. Konservatismi-sanaa ei juurikaan käytetty ennen Ranskan vallankumousta. Konservatismi ymmärrettiin ennen kaikkea säilyttämisenä, mutta myös pysyvyytenä. Käsite vakiintui 1800-luvun alussa, jolloin sen katsottiin merkitsevän oikeiston aatemaailmaa.^[5]

Negatiivisena yleisterminä konservatismin käsitteeseen on yhdistetty kuuluvuus äärivanhoillisuuteen. Negatiivissävytteisenä ilmaisuna käsitteen käyttö on heikentynyt poliittisena käsitteenä. Positiivisessa merkityksessä konservatismi on kuvattu esimerkiksi Mauno Koiviston yhteydessä dogmaattisen ja radikaalin vastakohtana. Koiviston konservatismia on kuvattu hänen omilla sanoillaan: ”Sellaista ei pidä ruveta korjaamaan, mikä toimii.”^[5]

Konservatismin perusta on sekä vanhaeurooppalaisessa antiikin perinteessä että juutalais-kristilisessä maailmankuvassa.^[6] Konservatismi korostaa historiallisen kehityksen tietä syntyneiden yhteiskuntamuotojen arvoa. Jatkuvuuden turvaajina ovat yhteiskunnassa sellaiset laitokset kuin perhe, uskonto ja armeija, jotka takaavat moraalisen järjestyksen.^[3][4] Klassisen konservatismin avainsanojaa ovat traditio, jatkuvuus, varovaisuus ja säilyttäminen.^[7]

Konservatiivisen aatteen ja poliittisen toiminnan ydintä on, että konservatismia aatteenaan pitävä on yleispuolue, joka kantaa vastuuta koko kansakunnasta. Konservatiivinen politiikka on eri intressiryhmien yläpuolella, tavoitteenaan kansakunnan yhteinen kehitys ja hyvinvointi. Konservatiivinen puolue edustaa kaikkia yhteiskuntaryhmiä, eikä alistu minkään yhteiskuntaryhmän etuja ajavaksi puolueeksi.^[8]

Talouskonservatismi tarkoittaa uskoa markkinoiden maksimaaliseen vapauteen ja sosiaalipoliittisesti verrattain heikkoon valtioon. Talouskonservatiivien ajatuksen pohjautuvat alun perin skotlantilaisen filosofi Adam Smithin (1723–1790) talousteorioihin. Tämä aatesuunta tunnetaan Yhdysvalloissa talouskonservatismina, kun taas Euroopassa aatteeseen viitataan uusliberalismina tai klassisena liberalismina. Tämän näkemyksen tiukimman linjan edustajia kutsutaan libertaristeiksi.^[7]

Yhdysvaltalaiseen kansalliskonservatismiin kuuluu vanhan oikeiston tavoittelema vapaan markkinatalouden puolustus sekä mahdollisimman heikon valtion tavoittelu. Kansalliskonservatiivista ulkopolitiikkaa kuvaa unilateralistinen omatoimisuus. Kylmän sodan päätyttyä kansalliskonservatismi oli yleismaailmallista toimeliaisuutta, joka samaisti Yhdysvaltain kansallisen edun koko maailman parhaaseen ja pyrki johtajuuteen ja oma-aloitteisuuteen. Yhdysvaltalaisen kansalliskonservatismin taustalla vaikuttaa amerikkalaisen erityisyyden ajatus sekä syvälle juurtunut missioajattelu.^[9]

Uuskonservatismi on erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla vaikuttanut konservatismin suuntaus, jonka tarkoituksena oli ajanmukaistaa vanhan oikeiston aaterakennelma ja ohjelma. Uuskonservatismia selitti paitsi yllättäen muuttunut maailmantilanne, myös se että monet sitä kehittäneistä olivat varsin uusia tulokkaita kommunistien ja sosialistien joukosta. Yhdysvallat joutui kylmän sodan alettua 1940-lopulla luopumaan nationalistisesta, isolationismiin taipuvaisesta suuntauksesta. Uuskonservatismi toimi lähtökohtasta, että Yhdysvallat oli nyt maailman vahvin ja vaikutusvaltaisin valtio, eikä se voinut vetäytyä kuoreensa, jos neuvostoliittolaisen kommunismin leviäminen haluttiin estää. Uuskonservatismi rakentui vuonna 1955 perustetun National Review-lehden ympärille, jonka johtava hahmo oli William F. Buckley, Jr. (1925–2008).^[10]

Arvokonservatismi on erityisesti 1960-luvulla noussut konservatiivinen suuntaus, joka tarkoittaa konservativiisuutta moraalikysymyksissä. Arvokonservatiiviseen konsensukseen kuuluivat kysymykset avioliiton määrityksestä, abortin saatavuudesta, pornografiasta, kouluopetuksen sisällöstä, päihteiden käytöstä sekä seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvistä kysymyksistä. Arvokonservatiivinen liike syntyi osana laajempaa konservatiivista vastareaktiota 1960- ja 1970-lukujen muutoksessa, johon kuului myös libertaristien ja talouskonservatiivien vastareaktio.^[11] Arvokonservatismi on Euroopassa ja Yhdysvalloissa esiintyvä konservatismin muoto, jota edustaa kristillinen oikeisto.^[7]

Kulttuurikonservatismi syntyi 1960-luvun radikaalissa kulttuurimuutoksessa, joka synnytti kulttuurisodan amerikkalaisuuden olemuksesta ja oikeudesta määrittää sitä. Kulttuurikonservatiivit olivat perinteisiin moraaliarvoihin ja markkinatalousjärjestelmään uskovia konservatiiveja. Heidän vastapuolensa olivat arvoliberaalit ja arvorelativistit, vapaan markkinatalouden kriitikot ja sosiaalpoliittisesti vahvan valtion kannattajat. Kulttuurisesti 1960-luvun kysymykset liittyivät seksuaaliseen vallankumoukseen, hippeihin ja avoimen huumeidenkäytön glorifioimisesta, vapaan kasvatuksen filosofian noususta sekä yleisestä nuoren sukupolven kapinasta. Kulttuurikonservatiivit etsivät paluuta heikon valtiovallan Amerikkaan, jossa elettiin uskontraditioiden ja sen mukaisen lainsäädännön mukaan.^[12]

Neokonservatismi on poliittisesta vasemmistosta lähtöisin oleva konservatismin muoto, joka sijoittuu liberaalien ja konservatiivien välimaastoon. Ryhmittymän polemiikki on sisältänyt sekä oikeistolaisia että vasemmistolaisia teemoja.^[7] Neokonservatiivit profiloituivat antikommunisteina ja uusvasemmistolaisen kulttuuriradikalismin kriitikoina. Yleisesti neokonservatismi toimi intellektuellin pohjavireen kautta toimivana pohjavireenä, jonka pyrkimyksenä oli republikaanisen puolueen ja amerikkalaisen konservatismin käännyttäminen uudenlaiseen konservatiiviseen politiikkaan. Liikkeen johtohahmona on tullut tunnetuksi New Yorkin yliopiston professori Irving Kristol.^[13]

Neokonservatismin synty liittyy kylmän sodan päättymiseen ja antikommunismin katoamiseen. Neokonservatiivit olivat vastikään liittyneet uusoikeistoon ja olivat eri linjoilla vapaasta markkinataloudesta, heikosta valtiosta ja New Deal-vastaisuudesta. Monet neokonservatiivit olivat entisiä liberaaleja, sosialisteja ja kommunisteja, eikä liikettä hyväksytty oikeaksi konservatismiksi.^[14] Neokonservatiivit saavuttivat 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa yhä vahvemman aseman republikaanisessa puolueessa.^[13]

Paleokonservatismin käsite syntyi 1990-luvun alussa ja sen katsantokanta liittyy perinteiseen Yhdysvaltalaiseen konservatismiin. Paleokonservatismin oli tarkoitus haastaa neokonservatismia, joka kritisoi neokonservatiiveja vasemmistolaisuudesta. Liikkeen synty yhdistetään vuoteen 1980, jolloin konservatiivien sisällä kiisteltiin humanististen tieteiden rahoitusorganisaation johtjauudesta. Paleokonservatismin pyrki palauttamaan maahanmuuttotematiikkaa kansalliseen keskusteluun, haastoi Yhdysvaltain globaalia roolia ja tehtäviä sekä vaati paluuta protektionistiseen kauppapolitiikkaan.^[15]

Libertaarikonservatismin aate syntyi Friedrich von Hayekin ja Ludwig von Misesin talousliberatristisesta aineksesta. Libertaristit olivat lähellä paleokonservatiivisia korostuksia, mutta olennainen ero oli vähäinen kiinnostus kristinuskoon ja perinteiseen moraaliin. Libertaaripuolue synnytettiin jo 1971 ja 1980-luvulla se oli vakiinnuttanut asemansa kolmanneksi suurimpana puolueena. Yhdysvaltalaisen libertarismin pääteoreetikkona tuli tunnetuksei Murray Rothbard (1925–1995).^[16]

Pääartikkeli: Edmund Burke

 

Konsevatismin perustajana ja innoittajana pidetään yleisesti Edmund Burkea (1729–1797), vaikka konservatiivisessa ajattelussa vedotaan usein myös Antiikin ajattelijoihin. Kirjoituksessaan Reflections on the Revolution in France, Burke jäsentelee brittiläisen konservatismin ajattelutavan ja periaatteet.^[17][3] Reflections perustuu Burken ystävälleen kirjoittamaan kirjeeseen, jossa Burke ottaa kantaa Ranskan vallankumouksen tapahtumiin. Kirjeestä muodostui julkaisunsa jälkeen huomattava menestys. Ensimmäisen kuukauden aikana kirjettä myytiin 19 000 kappaletta ja ensimmäisen vuoden aikana siitä otettiin 11 painosta. Teoksesta muodostui lopulta konservatiivisen yhteiskuntafilosofian perusteos.^[1]

Kirjeessä Burke ottaa voimakkaasti kantaa Ranskan vallankumouksen väkivaltaa vastaan. Burken mukaan vallankumoksen tarkoituksena oli syrjäyttää perinteiset yhteiskunnalliset instituutiot aatteella, jota hän piti utopistisena ja joka antoi kannattajilleen oikeutuksen vastustajiensa surmaamiseen.^[1]

Burken mielestä uudistus aiheutti enemmän tuhoa kuin hyötyä, eikä siitä ollut korvaamaan vanhaa ja koeteltua järjestystä. Burken mukaan perinteisten arvojen hylkääminen johtaa yhteiskunnassa sekasortoon.^[3] Tämä ajattelutapa selittää, miksi konservatiivit suhtautuvat nykyäänkin epäillen yhteiskunnan keskitettyyn ja suunnitelmalliseen kehittämiseen.^[1]

Konservatiiviset ajatukset levisivät Ranskan vallankumouksen vastavoimana nopeasti Englannista Ranskaan ja Saksaan. Aatteen kehitys eteni näissä maissa omia polkuja ja toisistaan joissain määrin poikkeavasti.^[18] Burke suositteli maltillista brittiläistä monarkiaa, kun taas ranskalainen kreivi Joseph de Maistre vaati palaamista rajattomaan monarkiaan. Napoleonin sotien jälkeen Ranskaan tuli restauraation aika.^[3] Englantilainen Benjamin Disraeli ja preussilainen Otto von Bismarck pyrkivät katkaisemaan liberalismin ja sosialismin kannatuksen kasvun huolehtimalla yhteiskunnallisista parannuksista. Kansallisuusaate kehittyi edistysmielis-liberaalisesta säilyttäväksi tekijäksi. Kansallismielisiin tunteisiin vedottiin poliittisia, uskonnollisia tai kansallisia vähemmistöjä vastaan. Näin tehtiin esimerkiksi Ranskassa Dreyfusin tapauksen aikana. Venäjän tunnetuin konservatiivinen vaikuttaja oli Konstantin Pobedonostsev, jolla oli suuri vaikutus Aleksanteri III:n politiikkaan.^[3]

Brittiläisessä yhteiskunnassa konservatismista muodostui yleisen epäilyn, skeptisyyden, laji ja käyttövoima. Konservatismi edustaa yhä brittiläisessä kulttuurissa varovaisuutta, itsepäisyyttä ja yrmeyttä, mutta myös käytännöllistä raitonaalisuutta ja asioiden huolellista, varovaista, kehittämistä. Englannissa konservatismista ei kehittynyt autoritaarista eikä kumouksellista voimaa.^[18]

Burkelaisen asenteen omaavat ihmiset arvostavat ajan ja kokemusten pätevöittämiä käytäntöjä ja instituutioita. Burkelaisuutta noudattavat ihmiset eivät ole ensimmäisten joukossa vaatimassa näiden käytäntöjen muuttamista, koska epäilevät tässä tarkoituksessa tehtyjen ehdotusta hyödyllisyyttä ja toimivuutta. Burkelaiselle konservatismille on ominaista muutoksista varoittaminen ja testaaminen, kunnes niistä on voitu karsia pois kaikki epäolennainen ja hyödytön ja niiden niiden hyödyllisin ydin on saatu esiin.^[18]

Burkelainen konservatismi ei ole muutosvastarintaa, mutta burkelainen ajattelu kieltäytyy vaistomaisesti uskomasta muutosten hyödyllisyyteen ja siunauksellisuuteen. Pelkkä väite muutoksen hyödyllisyydestä ei tee burkelaisen ajattelun mukaan yhdestäkään ehdotuksesta automaattisesti järkevästi toimivaa.^[18]

Saksassa konservatismiin vaikutti vahvasti Georg Hegel, jonka ajattelun myötä konservatismista kehittyi romanttinen ideologia, johon liitettiin myös monia autoritaarisia piirteitä.^[18] Saksalaisen konservatismin tausta on hajanaisen saksalais-roomalaisen valtakunnan heikkoudessa, jonka alistuminen ranskalaiselle kulttuurille aiheutti halun vahvalle kansalliselle yhtenäisyydelle. Vahvan vallan kaipuu syrjäytti vähitellen invidualistisen liberaalin ajattelutavan.^[19]

Saksalaiset konservatiivit tukivat lujaa, kansallista velvollisuusvaltiota, jonka piirteissä säilyi pitkään feodaalisia piirteitä. Saksalainen konservatismi ei muuttunut totalitaariseksi, mutta loi edellytyksiä sentyyppisen aatteen synnylle.^[19]

Saksalaisen konservatismin painopiste oli erityisesti vanhoillisessa Preussissa ja sen eteläinen katolinen haara nähtiin keskustaan lukeutuvana ryhmänä. Saksan partikularistisen perinteen vuoksi yhden suuren konservatiivipuolueen rakentaminen ei onnistunut.^[19]

Toisen maailmansodan jälkeen saksalaisen konservatismin keskus siirtyi katolisille alueille. Aatteen kristillinen ja kansallinen perusta näkyy edelleen Saksan oikeiston filosofiassa, mutta katkerien historiallisten kokemusten vuoksi ideologia on ollut lähinnä praktisia ja materialistisia arvoja korostavaa ja vanhaa traditiota välttelevää.^[19]

Ranskalaisessa yhteiskunnassa konservatiivisia ajatuksia käytettiin vastustamaan monarkiaa ja kirkkoa.^[18] Ranskassa vasemmisto ei ole historiansa aikana voinut vapautua täysin radikaalista vallankumousperinteestään, vaan on toiminut vahvasti liikkeen puolueena. Ranskalaisesta oikeistosta on muodostunut vastaavasti innokas antivallankumouksellinen järjestyksen ryhmittymä, joka korostaa legitimistisyyttä, katolisuutta, Ranskan traditiota ja kansallisuutta.^[20]

Ranskan konservatismi on kokenut erityisen raskaasti Saksalle kärsityt tappiot Preussin sodassa sekä toisessa maailmansodassa. Tämä nostatti osaltaan kansallista kiihkoa ja johti 1800-luvun lopulla ääriliikkeiden syntyyn, joiden konservatiivinen luonne oli jo kyseenalainen.^[19]

Gaullismin myötä ranskalainen konservatismi muotoutui liikkeen ja järjestyksen puolueeksi, jolloin katolisuus jäi taka-alalle ja voimakkaat kansalliset arvot nousivat etualalle. Nyky-Ranskassa kansalliset arvot ovat nousseet sekä oikeiston ja vasemmiston hyveeksi, joilla voidaan säilyttää johtava asema yhdentyvässä Euroopassa.^[19]

Ruotsalaisen konservatismin historia edustaa tyypillisimmillään kehitystä, joka konservatismille usein kuvitellaan tapahtuneen. Ruotsalainen konservatismi on modernisoitunut ja sen aatteellinen sisältö on liberalisoitunut. Alkujaan aatetta edustava oikeisto oli sääty-yhteiskunnan ylimpien luokkien etujen ajaja, mutta myöhemmin konservatismista on muodostunut porvarillinen liike, joka edustaa yrittäjyyttä ja hyvin koulutettua väestöä.^[19]

Konservatiivit ovat vastaavasti menettäneet suurvalta-ajoilta periytyvän traditiossaan maataloutta tukevan luonteensa, osin uskonnollisuuteen perustansa sekä ennen kaikkea kuninkuuteen rakentuvan valtansa. Samanaikaisesti ruotsalaisesta konservatismista on muodostunut liike, joka puolustaa ihmisen vapautta, erilaisuutta ja omistamisen oikeutta samanlaistavaan yhteiskuntaan pyrkivää enemmistövaltaa vastaan.^[19]

Vastaavasti vasemmiston hellimä ajatus Ruotsista kansainvälisen solidaarisuuden yleisenä toteuttajana on tämän myötä kärsinyt takaiskuja ja kansainvälisyys on muuttunut oikeiston korostamaksi eurooppalaisuudeksi.^[19]

Suomalainen konservatismin synty poikkeaa pohjaltaan huomattavasti kansainvälisistä aatetovereistaan. Suomalaisen konservatismin aatemaailma on perustaltaan talonpoikainen, voimakkaan luterilainen ja kansallinen. Suomalainen konservatismi on edustanut suomenkielistä syrjittyä väestöä, joka on pyrkinyt säätykierrossa ylöspäin.^[19]

Suomalainen konservatismi muodostui perityn vallan edustajaksi vasta maan itsenäistymisen jälkeen, joskaan tuolloinkaan sen asema ei ole ollut poliittisesti hallitseva. Konservatiivit säilyttivät omaksumansa linja kansallisena ja isänmaallisena ryhmänä, jonka merkitys Suomen itsenäisyyden toteuttajana ja puolustajana on ollut merkittävä. Suomalainen konservatismi on kansakokonaisuutta puolustava liike, mutta sen keskeisenä ongelmana on yhdistää keskenään yrittäjän ja palkansaajien erilaiset edut.^[19]

Yhdysvaltalaiselle konservatismille on tunnusomaista usko ihmisten omiin kykyihin, paikallisiin olosuhteisiin ja yhteisöihin sekä epäilevä asenne yhteiskunnallisen vallan keskittymistä kohtaan. Yhdysvaltalaisen konservatismin kehityksen taustalla vaikuttaa vahva irtautuminen eurooppalaisesta menneisyydestä: feodaalilaitoksesta, sääty-yhteiskunnasta, Englannin hovista, laitostuneesta kirkosta, verojen kerääjistä sekä byrokraateista.^[21]

Amerikkalaisen konservatismin synty liittyy federalistiseen puolueeseen, joka Burken tavoin vaati eri valtiomahtien valvontaa toisiaan kohtaan. Federalistien mielestä perinteisen aateliston puuttuessa parhaat hallitsemisen kyvyt oli ”luonnollisella” aatelistolla, jonka asema perustui varallisuuteen ja sivistykseen.^[3]

Yhdysvaltain poliittisessa historiassa konservatismi on vaikuttanut poliittisen tasapainon idean laajaan noudattamiseen keskusvallan, osavaltioiden ja kuntien välillä. George Washingtonin ja John Adamsin katsotaan olevan tässä keskeisiä konservatiivisia käytännönläheisiä vaikuttajia.^[21]

Toisen maailmansodan kokemukset saivat amerikkalaiset konservatiivit vastustamaan totalitaarisia aatteita ja vaatimaan paluuta maan alkuperäisiin ideoihin. Tämän liikehdinnän taustalla katsotaan oleva Peter Viereckin kirja Conservatism Revisited: The Revolt Against Revolt 1815–1949.^[22]

Viereckin ajattelua kuvaa keskitetyn vallan vastustaminen, sillä vallan haltija tekee kaikkensa vapautuakseen vallan rajoituksista saadakseen lisää valtaa itselleen. Viereck käytti Hitleriä ja Stalinia esimerkkinä vallankäyttäjistä, jotka tekevät ihmisiä mielensä mukaisesti ja käyttävät tunteettomasti kaikkia keinoja tähän tarkoitukseen.^[22]

Viereckin ajattelun mukaan ideologinen kamppailu vallasta ja hallinnasta on osoittautunut väistämättä kaikille tuhoisaksi. Tämän vuoksi konservatiivien tehtävänä on vastustaa tällaisia pyrkimyksiä, huolimatta niiden ilmaisemista inhimillisistä ja yleisen hyvän tavoitteista.^[22]

Pääartikkeli: Uuskonservatismi

Toisen maailmansodan jälkeen keskeiset konservatismin keskeiset teoreetikot ovat tulleet Yhdysvalloista. Valtaan saaneet kollektivistiset ja kommunistiset aatteet saivat amerikkalaiset konservatiivit kokoamaan voimiaan näiden aatteiden vastustamiseksi. Yhdysvalloille muodostui samalla dominoiva asema vapaan intellektuellisen mielipiteenvaihdon keskuksena. Yhdysvaltalainen konservatismi sisältää Suvannon mukaan vaikutteita ääriliberalismista, puolustaen samalla vanhoja vapausarvoja. Näillä arvoilla on vahva perintö yhdysvaltalaisessa traditiossa. Yhdysvaltalaisen konservatismin keskeisenä uhkana on eurooppalainen sosiaalinen liberalismi.^[20]

1960-luvulta lähtien monet vasemmistossa mukana olleet ja siihen pettyneet löysivät toisensa ja muodostivat vahvan aseman uuskonservatiivisena ryhmänä. Yhteiskuntafilosofian markkinoilla keskeisiä vaikuttajia olivat muun muassa Irving Kristol, Daniel Bell, Nathan Glazer, Norman Podhoretz ja Robert Nisbet.^[22]

Uuskonservatiiveille ominaista oli poliittisen vallan keskittymisen ja keynesiläisen talouspolitiikan, mutta myös täysin vapaan markkinatalouden vastustaminen. Uuskonservatismi hylkäsi moraalisin perustein sekä äärimmäisen hyvinvointifilosofian, että taloudellisen liberalismin. Uuskonservatismin mukaisesti kapitalismilta puuttuu kestävä moraalinen perusta, johon kulutuksesta ei ole. Uuskonservatismin mukaan kulutuksen korostaminen johtaa vääjäämättä kohti nihilismiä, joka kieltää kaiken eikä pidä mitään pätevänä ja jonka äärimmäiset pääpisteet ovat anarkia ja silmitön väkivalta.^[22]

Suvannon mukaan moraali on uuskonservatiiveille keino ylläpitää järjestystä kapitalistisessa yhteiskunnassa ja rajoittaa nihilistisen maailmankuvan etenemistä. Suvannon mukaan uuskonservatismi hyväksyy vapaan markkinatalouden ja ihmisten pyrkimykset rikastumiseen, mutta asettaa sen sisällölle, eettiselle laadulle, tiukat ehdot. Tämän pyrkimyksen kautta syntyy voima, joka uudistaa konservatiivista ajattelua.^[22]

Useissa maissa oikeistolaiset puolueet muodostavat konservatismin poliittisen perustan, vaikka monien oikeistolaisten puolueiden poliittinen ohjelmaa ei voi sanoa kokonaisuudessaan konservatiiviseksi. Tällaisia puolueita ovat olleet muun muassa kristillisdemokraattiset ja kristillissosiaaliset puolueet.^[3]

Euroopassa konservatiivisiin tai liberaalikonservatiivisiin puolueisiin on luettu muun muassa keskustaoikeistolaiset Britannian konservatiivipuolue, Ranskan tasavaltalaiset, Saksan kristillisdemokraattinen unioni, Forza Italia, Norjan konservatiivipuolue ja Ruotsin Maltillinen kokoomus.

Suomessa keskustaoikeistolainen Kansallinen kokoomus on saanut konservatiivien ja liberaalien ääniä. Suomen Kristillisdemokraatit edustaa kristillisdemokraattista ja Perussuomalaiset kristillissosiaalista arvokonservatismia.

Yhdysvalloissa konservatismi yhdistetään republikaaniseen puolueeseen, mutta maassa on myös useita pieniä konservatiivisia puolueita sekä konservatiivisia kansalaisjärjestöjä. Järjestäytyneen konservatiivisuuden sisällä on useita suuntauksia, jotka poikkeavat huomattavasti toisistaan. Toisesta maailmansodasta 1970- ja 1980-luvulle asti oikeiston vaikutusvaltaisin konservatiivinen suuntaus oli New Conservatism (suom. 'uuskonservatismi').^[23] Sen jälkeen maassa ovat vahvistuneet kristillinen oikeisto, neokonservatismi, jota myös uuskonservatismiksi kutsutaan, sekä paleokonservatismi.

• Taantumuksellisuus
• Uusoikeisto

• Harisalo, Risto & Rajaniemi, Jani: Liberaali valtio - toimiva yhteiskunta, s. 47-48. (Tutkimus valtiosta automaattisten sopeutusmekanismien edistäjänä) Tampere: Tampere University Press, 2013. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
• Lehtinen, Lasse J.: Kokoomus vai konservatismi. Kokkola: Kärppä-Julkaisut, 1996. ISBN 951-96655-3-6
• Ruotsila, Markku: Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu. Helsinki: Gaudeamus, 2018. ISBN 978-952-495-488-4
• Suvanto, Pekka: Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1994. ISBN 951-710-004-3

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Konservatismi Wikimedia Commonsissa

•   Sitaatteja aiheesta Konservatismi Wikisitaateissa
• Barber, Nigel: Conservatives Big on Fear, Brain Study Finds. Psychology Today, The Human Beast -blogi 19.4.2011. (englanniksi)