Kielioppi

Kielioppi on kielen järjestelmää kuvaileva sääntöjen joukko, joka voidaan kerätä kielen säännönmukaisuuksien pohjalta. Jokaisella kielellä on oma kielioppinsa. Keskeiset osa-alueet ovat kielen äänteistöä koskeva äänneoppi eli fonologia, sanojen taivutusta koskeva muoto-oppi eli morfologia ja lauseiden rakentumista koskeva lauseoppi eli syntaksi. Perinteinen kielioppi ei ota kantaa semantiikkaan eli sanojen merkityksiin, vaan ainoastaan niiden keskinäisiin suhteisiin.^lähde? Kielioppia tutkii kielitiede.

Kieliopin kuvaus voi olla deskriptiivinen, jolloin se pyrkii neutraalisti kuvaamaan kieltä sellaisena kuin sitä yleisesti käytetään, tai normatiivinen, jolloin se pyrkii ohjailemaan ja neuvomaan, mikä on hyvää kieltä. Normatiivisen kieliopin piiriin kuuluvat kielenhuolto ja oikeinkirjoitus.^[1]

Kieliopin kuvauksen historia alkaa antiikin filosofien kielen rakenteeseen liittyvistä pohdiskeluista. Platon katsoi, että sana on idean aineellinen muoto.^[2] Noam Chomskyn mukaan kieliopin pitää ensinnäkin kuvailla kielen rakennetta, eli sen pitää eristää kielitieteen "perusyksiköt", ja varsinkin erotella ja luonnehtia lausumat, jotka tietolähteen mukaan käsitetään "kieliopillisiksi" tai "mahdollisiksi". Toiseksi kieliopin pitää täyttää kieliopin luomisessa asetetut vaatimukset, tai jos sellaisia ei ole, olla yksinkertainen ja kompakti.^[3]

Suomen kielioppia ja sanojen merkityksiä tutkii muun muassa Kotimaisten kielten keskus (Kotus), joka on valtion kielitieteellinen tutkimuslaitos. Kotuksessa toimiva Kielitoimisto on erikoistunut kielenhuoltoon.