Julkisuuden henkilö

Britannian lehdistössä julkaistiin juoruja yläluokan henkilöistä 1700-luvun puolivälistä alkaen.^[2] 1800-luvulla muusikot Niccolo Paganini ja Franz Liszt herättivät kuulijoissaan jopa hysteeristä ihailua. Lehdistön nousu ja valokuvien yleistyminen toivat oopperalaulajia, taiteilijoita ja urheilijoita yleiseen tietoisuuteen.^[3] Vuonna 1881 brittiläinen Lillie Langtry aiheutti sensaation ryhtymällä seurapiirien kaunottaresta teatterinäyttelijäksi.^[4] Langtry oli tiettävästi ensimmäinen julkisuuden henkilö, jota hyödynnettiin mainonnassa. Vuonna 1893 alettiin myydä hänen kuvallaan varustettuja saippuapakkauksia.^[5] Vuosisadan vaihteen belle époquen aikana ihailtiin ja paheksuttiin epäsovinnaista elämää viettäneitä seikkailijattaria eli kokotteja.^[6]

Yhdysvaltalainen Daniel Boorstin määritteli 1960-luvulla julkisuuden henkilön ja sankarin eron siten, että julkisuuden henkilö on tunnettu vain siitä, että on tunnettu. Sankarin asema piti sitä vastoin ansaita. Matti Markkola arvioi Ylioppilaslehdessä 2009, että julkisuuden henkilöt ovat kauempana sankareista kuin koskaan ja koko julkkiskulttuuri on alennustilassa. Julkisuudessa ovat näkyvästi esillä Big Brotherin kaltaisissa viihdeohjelmissa esiintyneet henkilöt, joilla ei ole mitään muita ansioita. Turhasta julkisuudesta on tullut stigma, joten tunnetut ihmiset, jotka pitävät itseään kertakäyttöjulkkiksia merkittävämpinä, ovat alkaneet vältellä sitä.^[7]

Eräät aikakauslehdet ilmoittavat keskittyvänsä julkkisviihteeseen, vaikka jotkut saattavat pitää lehtien sisältöä raatelujournalismina tai lööppisaastana. Julkkisviihde on siis luotu peitteleväksi ja kaunistelevaksi kiertoilmaukseksi markkinoinnin avuksi.^[8]

Hyvämaineisia ja suosittuja kuuluisuuksia, kuten filmitähtiä tai laulajia, on käytetty markkinoinnissa tuotteiden ”kasvoina” kautta mainonnan yli satavuotisen historian. Tällaisissa mainoksissa tuotteen tai tuotemerkin imagoon sopiva tunnettu henkilö kehuu ja suosittelee tuotetta kuluttajille tai esiintyy tuotteen ympärille keksityssä tarinassa. Mainoksissa luodaan vaikutelma spontaanista kehusta, mutta useimmiten julkkiksen rooli on sovittu ja käsikirjoitettu ilman, että hänellä olisi välttämättä mitään aiempaa käyttökokemusta tuotteesta. Julkkiksen käyttö mainonnassa voi muuttua mainostajalle haitalliseksi, jos kuuluisuus esimerkiksi syyllistyy rikokseen tai aiheuttaa muun skandaalin tosielämässä.^[9]

2000-luvulla kansainväliset luksusmerkit ovat alkaneet yhdistää brändiään sen kohderyhmän suosimaan julkkishahmoon jopa niin, että muotihuoneiden taiteellisiksi johtajiksi nimetään muotisuunnittelijoiden sijaan aivan muiden alojen kuuluisuuksia. Vuonna 2023 Louis Vuitton nimitti miestenmallistonsa luovaksi johtajaksi muusikkona paremmin tunnetun Pharrell Williamsin. Muutkin muotitalot ovat alkaneet käyttää etenkin rap-kulttuuriin yhdistettyjä nimiä, koska sen harrastajat ovat erityisen mieltyneitä luksustuotteilla kerskailuun.^[10]

Suomessa monet julkisuuden henkilöt ovat käyttäneet mainettaan hyväksi ryhtymällä yrittäjiksi, viihdealan hahmot usein ravintoloitsijoiksi^[11].

1900-luvun loppuvuosista alkaen vaatimus julkisuuden ja oman persoonan hyödyntämisestä on laajentunut viihteen ammattilaisista muun muassa kirjailijoihin, joiden on yhä enemmän osallistuttava kasvoillaan ja äänellään omien uutuuskirjojensa markkinointiin. Tätä kritisoi jo 1980-luvulla kirjailija Annika Idström todeten, miten naistenlehden avatessaan usein kokee itsensä ”riisutuksi, riistetyksi, nolatuksi ja liatuksi” voimatta itse vaikuttaa juttujen kuvavalintaan, otsikointiin tai myyntilööppien sanamuotoihin^[12].

Julkkiksista kirjoittelu tuli Suomeen vasta 1950-luvulla, kun se alkoi Yhdysvalloissa jo 1920-luvulla ja monissa Euroopan maissakin jo 1930-luvulla^[13]. Viikkosanomat alkoi 1950-luvulla järjestää Suosituin suomalainen -lukijaäänestystä, jossa näkyvimmät julkisuuden henkilöt pantiin vuosittain suosituimmuusjärjestykseen^[14]. Vastaavia äänestyksiä ovat sittemmin järjestäneet monet muutkin viihdemediat^[15].

Suomessa ensimmäisiä suurta mediajulkisuutta kohdanneita henkilöitä olivat missit ja mallit, joiden työstä ja vielä enemmän yksityiselämästä olivat kiinnostuneita etenkin viihteelliset aikakauslehdet ja iltapäivälehdet. Miss Suomi -kilpailussa 1955 menestynyt ja Italiassa oudon maastakarkotusjupakan kohteeksi joutunut Mirva Arvinen tuotti parin vuoden aikana kymmeniä juttuja suomalaisiin, brittiläisiin ja italialaisiin lehtiin ja julkaisi myös yhden ensimmäisistä ”julkkismuistelmista” 1956^[16][17][18]. Kova kilpailu lehtien välillä käytiin Anne Pohtamon yksityisasioista 1970-luvun puolivälissä,^[19] ja 1990-luvulta 2000-luvulle otsikoissa esiintyi ministeriksikin edennyt Tanja Karpela^[20]. Playboy-kuvistaan 1980-luvulla tunnetuksi tullut Katariina Souri on kirjoittanut kantavansa keltaisen lehdistön ansiosta vielä 2020-luvulla roolia ”valtakunnan lutkana”^[21].

1960-luvun taitteessa jutunmetsästyksen kohteeksi Suomessa alkoivat joutua myös televisioesiintyjät, poliitikot ja urheilusankarit, etenkin jos heillä oli havaittu vilkasta yksityiselämää^[19].

1960-luvulla aikakauslehdet alkoivat maksaa juttujen kohteilleen rahapalkkioita varmistaakseen uutisvoitot julkkiksen tuoreimmista vaiheista ja saadakseen yksinoikeuden heidän häihinsä ja muihin tulevaisuuden juttuaiheisiin. Esimerkiksi Seura-lehti teki 1980-luvulla mäkihyppääjä Matti Nykäsestä satakunta lehtijuttua, joista maksettiin hänelle satoja tuhansia markkoja^[22]. Ensimmäisenä ”shekkivihkojournalismin” tapauksena Suomessa pidetään seurapiirihahmo Tabe Slioorin tarinaa, jonka Mauri Lintera osti Jallu-miestenlehdelleen 1960-luvun alussa.^[19] 1970-luvulla viihdelehtien seuratuimpia ja varmimmin myyviä jutunaiheita olivat entinen missi Armi Kuusela, tuore missi Anne Pohtamo sekä olympiasankari Lasse Viren.

Pahimmat ylilyönnit julkisuuden henkilöiden käsittelyssä lehdistössä pantiin kuriin vuoden 1975 alusta rikoslakiin otetulla intimiteettisuojapykälällä, jota valmisteluvaiheessa kutsuttiin aikakauden rohkeimman skandaalilehden mukaan ”Lex Hymyksi”^[23]. Kuitenkin Julkisen sanan neuvoston periaatelausuman mukaan julkisuuden henkilön yksityisyyden suoja on Suomessa yhä suppeampi kuin tavallisen kansalaisen.^[24]

1970-luvulla Suomeenkin syntyi oma juorutoimittajien ammattikunta, johon kuuluivat muun muassa Annan ”hovireportteri” Teuvo Joki, monissa naistenlehdissä työskennellyt Anu Seppälä,^[25] Ilta-Sanomien Rita Tainola ja 1980-luvulta alkaen naistenlehtiin ja pisimpään Iltalehteen kirjoittanut Tuula Nieminen^[26].

Julkkisten ja lehdistön suhde perustuu yhä niinsanottujen luottotoimittajien käyttöön. Tietystä toimittajasta tulee jopa kohteensa ystävä, joka kuulee asioista ensimmäisenä ja julkaisee niistä uutisen mediassaan^[27]. Esimerkiksi Seiska-lehden Kari Merilä pääsi 1990-luvulla muun muassa Matti Nykäsen ja monen muun julkkiksen luottotoimittajaksi niin, ettei hänen tarvinnut metsästää jutunaiheita vaan hänen julkkistuttavansa soittivat hänelle ja kertoivat.^[28] Nykäsen aiempi luottotoimittaja oli Seura-lehden Isto Lysmä^[29]. Presidentti Urho Kekkosen viimeisten virkavuosien luottotoimittaja ja rakastettu ystävä oli Maarit Tyrkkö^[30].

Juorulehtien ja julkisuuden henkilöiden yhteispeli hyödyttää molempia osapuolia. Esimerkiksi usein kohuotsikoihin nostettu laulaja Tauski Peltonen tunnusti haastattelussa tehneensä 25 vuotta tuottavaa yhteistyötä Seiskan kanssa ja totesi, etteivät ihmiset tule hänen keikalleen niinkään musiikin kuin hänen värikkään julkisen maineensa takia.^[31][32]

2000-luvulla esiintymiskykyisiä julkisuuden henkilöitä on alettu käyttää erilaisten televisio-ohjelmien, etenkin tositelevisioformaattien, koomisten paneeliohjelmien ja muiden leikkimielisten tieto- ja taitokilpailujen vakioesiintyjinä ja vierailijoina sekä erilaisten kykykilpailujen tuomareina. Hyöty on tässäkin molemminpuolinen: kiinnostavat esiintyjät nostavat katsojamääriä, ja julkisuuden henkilöt saavat esiintymisistään tavallisia ihmisiä suuremman palkkion lisäksi ilmaista lisäjulkisuutta varsinaisen uransa edistämiseen.^[33][34]

• Mediapersoona

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Julkisuuden henkilö Wikimedia Commonsissa