Jorma Limmonen
Jorma Limmonen (29. syyskuuta 1934 Helsinki – 27. marraskuuta 2012 Helsinki[1]) oli suomalainen nyrkkeilijä ja olympiamitalisti.
| Mitalit | |||
|---|---|---|---|
 Jorma Limmonen | |||
Maa:  Suomi
| |||
| Miesten nyrkkeily | |||
 Olympialaiset
| |||
 Pronssia |
Rooma 1960 | 57 kg | |
Limmonen edusti uransa alussa Järvenpään Iskua mutta siirtyi jo nuorena Arvi Lehterän valmennukseen Helsingin Tarmoon.[2] Kymmenellä Suomen mestaruudella hän oli kaikkien aikojen menestynein suomalainen nyrkkeilijä SM-tasolla.
Limmonen voitti ensimmäisen Suomen-mestaruutensa vuonna 1953 kärpässarjassa (alle 51 kg) kukistamalla muun muassa Risto Luukkosen. Limmonen pääsi maaottelumatkalle Ranskaan ja Italiaan ja voitti ensimmäisessä kansainvälisessä ottelussaan Jean Guerrardin. Vuoden 1953 EM-kilpailuissa Varsovassa hän hävisi heti ensimmäisen ottelunsa Neuvostoliiton Anatoli Bulakoville, joka sijoittui lopulta pronssille.[2] Vuonna 1954 Limmonen voitti Suomen-mestaruuden edelliskertaa helpommin Luukkosen vaihdettua sarjaa. TUL:n liittojuhlassa Limmonen voitti Neuvostoliiton Vladimir Stoljnikovin. Vuonna 1955 Limmonen voitti Suomen-mestaruuden ja Kööpenhaminassa Pohjoismaiden-mestaruuden mutta ei päässyt Berliinin EM-kilpailuihin liittojen yhteistoiminnan katkettua.[3] Hän pääsi ottelemaan itäeurooppalaisia nyrkkeilijöitä vastaan ja hävisi marraskuussa 1955 Helsingissä tulevalle olympiavoittajalle, Itä-Saksan Wolfgang Behrendtille pistein 2–1. Liittoriitojen takia Limmonen ei päässyt yrittämään neljättä Suomen-mestaruuttaan vuonna 1956,[4] ja myös Melbournen olympialaiset jäivät häneltä käymättä vaikka hän ottelikin 54-kiloisissa Risto Luukkosta vastaan katsastusottelun, joka päättyi ratkaisemattomaan.[5]
Helsingin Tarmon liityttyä Suomen Nyrkkeilyliittoon Limmonen pääsi jälleen maaottelutehtäviin.[5] Prahan EM-kilpailuissa 1957 hän hävisi tulevalle mestarille, Neuvostoliiton Oleg Grigorjeville.[6] Hän voitti kääpiösarjan Suomen-mestaruuden vuosina 1957–1958 ja siirtyi sitten höyhensarjaan (alle 57 kg).[7] Luzernin EM-kilpailuissa 1959 Limmonen hävisi pistein 3–2 ranskalaiselle André Junckerille, joka ylsi lopulta mitaleille.[8]
Vuodesta 1958 Limmosta valmensi seuratoiminnan ulkopuolella pysytellyt viipurilaislähtöinen Mauri Luukkonen, jonka oppeja Limmonen uransa jälkeenkin kertoi arvostavansa suuresti. Rooman olympialaisissa 1960 Limmonen saavutti uransa merkittävimmän palkinnon, olympiapronssia. Hän voitti ensimmäisessä olympiaottelussaan Tanskan Börje Kroghin 5–0, sitten Ison-Britannian Phil Lundgrenin 3–2 ja Rhodesian Abel Bekkerin 3–2. Välierässä hän hävisi kultaa lopulta voittaneelle Italian Franco Mussolle.[9]
Olympiavuoden jälkeen "Jomi" Limmonen harkitsi jo nyrkkeilyuransa lopettamista ja kirjoitteli lajista Kehä-lehteen, Suomen Sosialidemokraattiin ja myöhemmin Ilta-Sanomiin.[10] Paluunsa jälkeen hän nyrkkeili toisissa olympialaisissaan Tokiossa 1964 ja voitti Alankomaiden Jan de Rooijin ensimmäisessä erässä mutta hävisi sitten Romanian Constantin Crudulle pistein 3–2. Oman uransa jälkeen Limmonen valmensi muun muassa Jouko Lindberghiä.[11]
Lapsena Limmonen esiintyi asemiesilloissa ja myös elokuvassa yhtenä "Korpraali Möttösen kolmosista".[2][12]
Saavutuksia
muokkaa- Olympiapronssia Rooma 1960 (nyrkkeily, sarja 57 kg, oli mukana myös Tokiossa 1964)
- PM-kulta 1955 (51 kg)[13][14]
- SM-kultaa 1953, 1954 ja 1955 (51 kg), 1957 ja 1958 (54 kg), 1959, 1960, 1962, 1963 ja 1964 (57 kg)[15]
Lähteet
muokkaa- Lounasheimo, Ilmo: Kehän sankarit. WSOY, 1987. ISBN 951-0-13981-5
Viitteet
muokkaa- ↑ Iltasanomat.fi 29.11.2012 Suomalainen olympiasankari on kuollut (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b c Lounasheimo, s. 632
- ↑ Lounasheimo, s. 633
- ↑ Lounasheimo, s. 634
- ↑ a b Lounasheimo, s. 635
- ↑ Lounasheimo, s. 635–636
- ↑ Lounasheimo, s. 636, 779–780
- ↑ Lounasheimo, s. 636
- ↑ Lounasheimo, s. 636–637
- ↑ Lounasheimo, s. 638
- ↑ Lounasheimo, s. 639
- ↑ Möttösen kolmoset Elonet. Viitattu 19.12.2017.
- ↑ Pirhonen, Pentti: Mitä Missä Milloin 1956, s. 353. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1955.
- ↑ Lounasheimo, s. 777
- ↑ Lounasheimo, s. 779–780