Jalokiurunkannus
Jalokiurunkannus (Corydalis nobilis) on aikaisin keväällä kukkiva, kellertäväkukkainen kasvi. Laji on myrkyllinen.[1]
| Jalokiurunkannus | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Ranunculales |
| Heimo: | (aiemmin Emäkkikasvit Fumariaceae) |
| Suku: | Kiurunkannukset Corydalis |
| Laji: | nobilis |
| Kaksiosainen nimi | |
| Katso myös | |
|
|
|
Ulkonäkö ja koko
muokkaaMonivuotinen jalokiurunkannus kasvaa 40–60 cm korkeaksi. Kasvi on juurakollinen, roteva ja monivartinen. Kierteisesti varressa olevia lehtiä on lukuisia ja ne ovat toistamiseen parilehdykkäisiä. Pikkulehdykät ovat kapeita ja väriltään sinivihreitä. Laji kukkii edellisenä kesänä keräämänsä vararavinnon turvin. Kukinto on tiivis ja runsaskukkainen terttu. Kukkien tukilehdet ovat lähes kukan kokoisia ja väriltään vihreitä. Verhiö on kaksilehtinen. Kannuksellinen teriö on noin 20 mm pitkä ja väriltään keltaisen tai valkoisen kirjava. Suomessa jalokiurunkannus kukkii touko-kesäkuussa. Kasvi lakastuu nopeasti kukkimisen ja siementen kehittymisen jälkeen. Hedelmä on litteä, suikeahko kota.[1]
Levinneisyys
muokkaaJalokiurunkannus on alun perin kotoisin Keski-Aasiasta Siperiasta.[2] Lajia on jo pitkään viljelty koristekasvina muun muassa Ruotsissa ja Suomessa, missä se on paikoitellen myös villiintynyt luontoon.[3] Suomessa jalokiurunkannusta tavataan paikoitellen villiintyneenä Pori–Tampere-linjan eteläpuolella. Pohjoisempaa lajista tunnetaan vain muutamia esiintymiä, muun muassa Oulusta.[1][4]
Suomeen ja Ruotsiin jalokiurunkannus päätyi vahingon kautta. Luonnontutkija Carl von Linné oli pyytänyt savonlinnalaissyntyistä tutkimusmatkailija Eric Laxmannia toimittamaan Siperiasta särkyneensydämen siemeniä Ruotsiin. Laxmann lähetti Linnélle kuitenkin erehdyksessä jalokiurunkannuksen siemeniä, joita Linné kasvatti puutarhassaan ensimmäisen kerran vuonna 1765. Suurin osa Ruotsin ja Suomen vanhoista jalokiurunkannuskasvustoista on peräisin Linnén kasvattamista yksilöistä.[3]
Elinympäristö
muokkaaSuomessa jalokiurunkannusta tavataan villiintyneenä lähinnä pihoilla ja puistopensastoissa.[1] Laji on tyypillinen erityisesti vanhoissa kartanopuistoissa ja huvilayhdyskunnissa.[3][5]
Käyttö
muokkaaJalokiurunkannusta viljellään puutarhojen koristekasvina.[2]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998., s. 94–95.
- ↑ a b Den virtuella floran: Sibirisk nunneört (ruotsiksi) Viitattu 12.2.2012.
- ↑ a b c Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Helsinki 1998. s. 124.
- ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Jalokiurunkannuksen levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 12.2.2012.
- ↑ Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. 2005. s. 450.