Israelin puolustusvoimat

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

 

Israelin ja palestiinalaisten konfliktin vuoksi IDF on omaksunut niin sanotun matalan intensiteetin sodankäynnin strategian palestiinalaistaistelijoita vastaan, jotka usein toimivat tiheästi asutuilla alueilla. Hamas, palestiinalainen terroristijärjestö, on tiettävästi lisäksi käyttänyt tukikohtinaan sekä ohjusiskujensa laukaisualustoina jopa siviilirakennuksia, kuten sairaaloita. Terroristien ja israelilaissotilaiden yhteydenotoissa on siksi ajoittain kuollut lähistöllä olleita siviilejä. Israel on toisaalta omaksunut taktiikan ilmoittaa ennalta iskuistaan. IDF on käyttänyt myös kiistanalaisia ennalta ehkäiseviä täsmäiskuja (hepr. ‏סיכול מוקד‎, sikul memukad) estääkseen tulevia väkivallantekoja tappamalla mahdolliseen tulevaan iskuun liittyviä, esimerkiksi terroristeiksi arvioimiaan, henkilöitä, jotka ovat suunnittelemassa terroristi-iskua.

IDF on myös tuhonnut itsemurhaterroristien perheiden taloja, todeten sen olevan tehokas taktiikka itsemurhaiskujen vähentämiseksi. Kriitikkojen mielestä taktiikan tehokkuus ei kuitenkaan oikeuta liiallisen voiman käyttöä, ja siviilikohteiden tuhoaminen kostona on kansainvälisen oikeuden vastaista.

 

Israelin puolustusvoimat saivat alkunsa toisen maailmansodan aikana Ison-Britannian kuninkaallisessa armeijassa palvelleista juutalaisista upseereista ja sotilaista, jotka ostivat aseita ja perustivat maanalaisia puolisotilaallisia ryhmittymiä, jotka tunnettiin nimellä Haganah. Israelin puolustusvoimat perustettiin 26. toukokuuta 1948 julistamalla Haganahin sotilaallinen siipi Palmah juutalaisvaltion armeijaksi.^[4] Alkuaikojen kaluston puutteiden ja vähäisyyden vuoksi IDF panosti koulutukseen ja erityisesti tiedusteluun ja vakoiluun. Israelin puolustusvoimia pidetään Lähi-idän vahvimpina. Israelin puolustusmenot ovat Lähi-idän kriisin vuoksi hyvin korkeat: esimerkiksi vuonna 1996 ne olivat 10,6 prosenttia maan bruttokansantuotteesta ja 21,1 prosenttia valtion budjetista. Yhdysvallat on antanut Israelille vuosittain noin kolme miljardia dollaria kehitysapua, josta esimerkiksi vuonna 2001 oli kaksi miljardia sotilasapua.^[5]

Israelin puolustusvoimien sotilaita

 

Sotilaat valmistautuvat taistelutilanteeseen.

 

Naamiointikoulutusta jalkaväen kouluttajien kurssilla.

 

Tuleva jalkaväen kouluttaja.

Kaikki IDF:n alaiset joukot ovat suoraan pääesikunnan alaisia. Israelin hallitus nimittää pääesikunnan päällikön (רמטכ"ל, Ramatkal), joka on Israelin puolustusministeriön alainen. ^[6] Israelissa ei parlamentaarisena maana ole selvää presidentin ylipäällikkyyttä. Pääesikunnan päällikkö vastaa sotilasarvoltaan kenraaliluutnanttia. Israelissa usein myös puolustusministerillä ja pääministerillä on sotilaallista kokemusta.

• Pohjoinen maanpuolustusalue
  • 36. divisioona, vakinaisen armeijan panssaridivisioona
  • 85. divisioona, panssaridivisioona
  • 91. divisioona "Galilean divisioona"
    • 7. prikaati
    • 300. prikaati
    • Golanin prikaati
    • Pohjoisen maanpuolustusalueen tykistödivisioona
    • Laskuvarjoprikaati

• • 474. prikaati

• • Barak-panssariprikaati
• Keskinen maanpuolustusalue
  • Länsirannan divisioona
  • 162. divisioona, reservin divisioona
  • Nahal-prikaati
  • 900-prikaati
  • Ikvot Habarzel -prikaati
• Eteläinen maanpuolustusalue
  • Gaza-divisioona
  • Givati-prikaati
• Kotirintaman maanpuolustusalue

Israelin asevoimia tukevan Sar-El-organisaation työhön osallistuu runsaasti muualta maailmasta tulevia vapaaehtoisia, lähinnä juutalaisia. Heidät sijoitetaan Israelin armeijan tukikohtien varastoihin, joissa he huoltavat kalustoa, esimerkiksi viestintävälineitä. Täten israelilaista ihmisvoimaa vapautuu sotilaallisluonteisempiin tehtäviin. Sar-Elin riveihin on lähtenyt Suomestakin jo satoja innokkaita.^[7]

Katso myös: Luettelo Israelin maavoimien kalustosta

Israelilla on itsenäinen kyky laukaista tiedustelusatelliitteja Venäjän, Yhdysvaltojen, Ison-Britannian, Ranskan, Kiinan, Intian ja Japanin ohella. Israelin puolustusvoimat ovat kehittäneet sekä satelliitit (Ofeq) että laukaisijat (Shavit). Israel on esimerkiksi Venäjän ja Yhdysvaltojen ohella yksi harvoista maista, jotka eivät ole allekirjoittaneet maamiinat kieltävää Ottawan sopimusta.^[8]

Tunnettuja israelilaisia aseita ovat muun muassa Uzi-konepistooli, Galil- ja TAR-21-rynnäkkökiväärit, Desert Eagle -pistooli ja Merkava-panssarivaunu: ensin mainittu on merkittävä vientituote.

 

Israelin ilmavoimilla (IAF) on yhteensä 875 taistelukonetta, joista 520 on käytössä erilaisissa palvelustehtävissä.^[9] Tämänhetkiset ilmaherruus- ja torjuntahävittäjät:

Lisäksi Israelin ilmavoimilla on useita vanhempia varastoituja hävittäjälentokoneita, joita ei enää käytetä aktiivisesti taistelutehtävissä. Suluissa kokonaismäärä, käytössä olevien määrä.

• A-4 Skyhawk (174, 39) – IAF:n hävittäjälentäjien koulutuskone
• F-4E Phantom 2000 (140, 0) – ei enää taistelukäytössä
• Kfir C-2/TC-2/C-7/TC-7 (140, 0) – satunnaisesti taistelukäytössä, myynnissä.^[10]

 

Israelin puolustusvoimilla on Global Security.org sivuston (2010) mukaan 2 957 panssarivaunua, joista:

• Merkava Mk 1:iä 400 kappaletta
• Merkava Mk 2:ia 550 kappaletta
• Merkava Mk 3:ia 550 kappaletta
• Merkava Mk 4:iä 300 kappaletta

Loput panssarivaunuista ovat vanhoja Magach-7:iä (M-60):iä, M-48:ia sekä vanhoja pääasiassa Syyrian ja Egyptin käyttämiä. Muut vaunutyypit jakautuvat seuraavasti:

• M-60 ”Magah” (900)
• Tiran 4/5 (T-54/T-55 Mod) (261)

Katso myös: Israelin ydinaseohjelma

Tiedusteluaineiston ja muun muassa Dimonan-ydintutkimuslaitoksessa työskennelleen israelilaisen ydinteknikon Mordechai Vanunun kertoman mukaan Israel on ainoa Lähi-idän maa, jolla on ydinase.^[11][12] Israel, Intia, Pakistan ja Pohjois-Korea ovat ydinsulkusopimuksen ulkopuolella.^[13] Maalla uskotaan olevan noin 75–400 ydinkärkeä.^[14] Israelin hallitus ei ole myöntänyt eikä kieltänyt ydinaseiden olemassaoloa, mutta on ilmoittanut, ettei se ensimmäisenä ”tuo ydinasetta Lähi-itään”. 11. joulukuuta 2006 pääministeri Ehud Olmert myönsi saksalaisen televisiokanavan haastattelussa epäsuorasti Israelin hallussa olevan ydinaseita, kun häneltä kysyttiin Israelin oletetun ydinaseen vaikutuksesta länsimaiden mahdollisuuksiin puuttua Iranin ydinohjelmaan. Olmert luokitteli puheessaan Yhdysvaltojen, Ranskan ja Venäjän lisäksi Israelin ydinasevaltojen joukkoon:

»Iran uhkaa avoimesti pyyhkiä Israelin maailmankartalta. He haluavat ydinasevaltioksi, kuten Yhdysvallat, Ranska, Israel ja Venäjä.»
(Ehud Olmert)

^[15]

Olmertin avustaja Miri Eisin toisti pian Olmertin lausunnon jälkeen Israelin perinteisesti esittämän näkemyksen, jonka mukaan ”Israel [ei] tule olemaan alueen ensimmäinen valtio, joka esittelee ydinasearsenaaliaan”.^{[16]milloin?lähde?}

Tiedustelutietojen perusteella tiedetään Israelin tehneen ydinaseyhteistyötä Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa 1960- ja Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon kanssa 1980-luvulla. Yhdysvaltojen viranomaisten mukaan Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelulla CIA:lla on todisteet Israelin ja Etelä-Afrikan laajasta yhteistyöstä ohjus- ja rakettiteknologian alalla. CIA:n tietojen mukaan kesäkuussa vuonna 1980 Israel ja Etelä-Afrikka toteuttivat myös yhteisen ydinkokeen. Ennen koetta Etelä-Afrikassa oli vieraillut suuri joukko israelilaisia ydinfyysikoita, insinöörejä ja sotilasvirkailijoita. Sekä Israel että Etelä-Afrikka kieltävät väitteet.^[17][18]

Vuonna 1975 Pieter Willem Botha allekirjoitti Israelin puolustusministerin Shimon Peresin kanssa salaisen sotilasyhteistyösopimuksen. Israel vei Etelä-Afrikkaan aseita vuosien 1974–1993 välisenä aikana vuosittain 600 miljoonan dollarin arvosta, mikä teki Etelä-Afrikasta Israelin toiseksi tai kolmanneksi suurimman kauppakumppanin. Sasha Polakow-Suranskyn mukaan asekaupan kokonaisarvo ajanjakson aikana oli yli 10 miljardia dollaria. Etelä-Afrikka toimitti Israeliin 500 tonnia uraania sen ydinaseohjelmaa varten ja vastavuoroisesti Israel myi Etelä-Afrikalle 30 grammaa tritiumia neutronipommin rakentamiseksi. Syyskuussa 1979 maat suorittivat yhteistyössä ydinkokeen Etelä-Atlantilla.^[19]

Israelilla on kolme saksalaisvalmisteista Delfiini-luokan sukellusvenettä, jotka saattavat olla yhteensopivia 1 500 km kantavien muunneltujen Popeye Turbo -risteilyohjusten kanssa.^lähde?

Israel on ydinsulkusopimuksen ulkopuolella.^[13] Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA antoi 2009 päätöslauselman Israelin ydinaseiden tarkastamisesta. Israel kieltäytyi yhteistyöstä IAEA:n kanssa; Israelin edustaja antoi lausunnon, ettei ”Israel tule miltään osin toimimaan päätöksen mukaan, jonka ainoa tarkoitus on vahvistaa poliittisia vihamielisyyksiä ja jakoa Lähi-idässä”.^[20]

Vuonna 2006 Israelin puolustusvoimat rekrytoi asepalvelukseen 75 prosenttia asevelvollisista.^[21] Aseistakieltäytyjiä nimitetään nimellä refusenik. Refusenik-liike kasvoi merkittävästi vuoden 2000 toisen intifadan alkaessa, kun osa reserviläisistä kieltäytyi operoimasta palestiinalaisalueilla.^[22] Israelissa aseistakieltäytyjät saavat yleensä kieltäytymisestä 2 viikon vankeusrangaistuksen per kieltäytymiskerta. Käytännössä rangaistukset ketjuuntuvat ja lähes jokainen kieltäytyjä joutuu kieltäytymisestään istumaan vankilassa puolisen vuotta yhteensä, 2 viikon jaksoissa.

• Semy Kahan: Ikkuna Jerusalemiin, Kulttuuria, katuja, kulkijoita, Kirjapaja 2004, ISBN 951-625-992-8

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Israelin puolustusvoimat Wikimedia Commonsissa