Isma'il I

 

Isma'il syntyi 17. heinäkuuta 1487 Ardabilissa.^[1] Safavidit olivat Ardabilissa vaikuttanut turkkilaisista ratsumiehistä koostunut militantti veljeskunta, jollaisia oli alueella tuolloin useita. Turkkilaiset soturit tunnettiin puolestaan yhteisnimellä qizilbaš (suom. punapää) heidän käyttämiensä punaisten hattujen mukaan. Safavidien varhainen historia on epselvää. He olivat liittoutuneet valkolammasturkkilaisten eli Ak Kojunlun kanssa ja jossain vaiheessa he kääntyivät šiialaisiksi. Isma'ilin isoisä Uzun Hasan oli ak-kojunlupäällikkö, joka tunnettiin Isma'ilin sittemmin jäljittelemästä karismaattisesta ja messiaanisesta johtamistyylistään.^[2] Hänen isänsä oli qizilbašien päällikkö ja kuoli taistelussa sunnalaisia vastaan Isma'ilin ollessa vasta yksivuotias.^[1]

Isma'ilista tuli isänsä seuraaja qizilbašien johtajana 14-vuotiaana.^[1] Vuonna 1501 hän valtasi seuraajineen seldžukkien vanhan pääkaupungin Tabrizin, jossa hän julistautui šaahiksi. Näihin aikoihin hän myös julisiti 12-šiialaisuuden alueidensa uskonnoksi. Sunnimuslimeja loukaten hän vaati uskovia kiroamaan kolmen Alia edeltäneen kalifin muisto, jotka sunnalaiset käsittivät rašiduneina eli oikeamielisinä kalifeina. Julistuksellaan Isma'il pyrki takaamaan šiialaisten qizilbašien uskollisuuden. Tabrizin valtauksen jälkeen Isma'il levitti edelleen valtaansa Ak Kojunlun vielä jäljellä olleille alueille ja koko entisen sasanidivaltakunnan alueelle valloitaen myös abbasidien vanhan pääkaupungin Bagdadin. Kukistaessaan erään kapinan hän vangitsi kaksi kapinan johtajista vuonna 1504 ja paistatti nämä kebabeina Isfahanissa vaatien kumppaniensa syömään nämä uskollisuudenosoituksena.^[2] Vuonna 1510 hän voitti omia joukkojaan suuremman uzbekkiarmeijan lähellä Mervin kaupunkia. Uzbekkien surmatun päällikön pääkallosta Isma'il teetätti juomakupin.^[1]

Valtakaudellaan Isma'il pyrki juurruttamaan šiialaisuuden valtaamilleen alueilleen ja tukahduttmaan paikalliset suufilaiset veljeskunnat. Perinteisen näkemyksen mukaan nykyinen Iran šiialaistui hänen kaudellaan nopeasti etenkin ulkomailta tuotujen oppineiden avulla, mutta näkemys on sittemmin kyseenalaistettu. Iranin alueella oli ollut šiialaisia elementtejä jo ennen Isma'ilin valtakautta. Esimerkiksi Qom ja Mašhad olivat tärkeitä šiialaisten pyhiä paikkoja, mutta Iran oli ollut kuitenkin siihen asti pääasiassa sunnalainen ja šiialaisuuden keskus oli Etelä-Irakin kaupungeissa. Isma'il pyrki hyötymään turkkilaisheimojen šiialaisista suuntauksista etenemällä länteen, mutta vuonna 1514 hän kärsi tappion sunnalaisille osmaneille Čalderanin taistelussa Tabrizin luoteispuolella. Sodat osmaneja vastaan jatkuivat sittemmin vuosisatoja ja ne syvensivät šiialaisten ja sunnalaisten eripuraa. Chaldiranin taistelun jälkeen Isma'il alkoi surra ja juoda, jolloin hän alkoi myös menttää qizilbašien uskollisuuden.^[2] Isma'il kuoli Ardabilissa 24. toukokuuta 1524.^[1]

Isma'ilin seuraaja Tahmasp I oli alaikäinen ja heikko hallitsija, jonka kaudella Persia menetti alueita osmaneille lännessä ja uzbekeille idässä. Hänen kuolemaansa seurasi sisällissota ja valtakunna yhdisti uudestaan vasta Abbas I.^[2] Valtakuntaa heikensi qizilbašien militanttius, sekä jako suufilaismielisiin ja šiialaiseen ulamaan. Isma'ilin perustama safavidien dynastia kesti kuitenkin lopulta kaksi vuosisataa ja se hallitsi Persiaa aina vuoteen 1722 saakka.^[1]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Isma'il I Wikimedia Commonsissa