Goottilainen romaani

Goottilaisen romaanin nimi syntyi analogiana goottilaisesta arkkitehtuurista, joka 1700-luvun mielikuvissa liitettiin keskiaikaan ja taikauskoon.^[3] Tuolloisen kauhukirjallisuuden miljöönä toimivat usein juuri goottilaiset rauniot.^[1][4]

Suomessa lajityyppiä on vanhastaan kutsuttu kauhuromantiikaksi^[5], mutta tämä on sittemmin harvinaistunut. Jyväskylän yliopiston verkkosivujen mukaan gotiikka ei jaa romantiikan moraalista optimismia. ”Gotiikka ei siis ole romantiikkaa vaan se voidaan nähdä sekä valistuksen että romantiikan varjona.”^[6]

 

Gotiikalla tarkoitettiin alun perin 1700-luvun jälkipuoliskon englanninkielisiä kauhuromaaneja, joiden estetiikka ammensi keskiajasta. Ytimekkäimmillään goottilainen romaani sijoittui goottilaistyyliseen rappeutuneeseen sukulinnaan. Muita tyypillisiä tapahtumapaikkoja olivat raunioituneet kirkot ja luostarit, vankityrmät ja synkät, lumotut metsät.^[1][4] Rakennukset kuvattiin pimeiksi ja sokkeloisiksi, ja ne olivat täynnä kierreportaikkoja, salakäytäviä, maanalaisia tunneleita ja ansaluukkuja.^[1][8] Romaaneissa oli myös yliluonnollisia tapahtumia ja olentoja, kuten haamuja ja muita hirviöitä.^[1] Tyypillisessä juonikuviossa menneiden sukupolvien synnit ja vielä elävien salaisuudet tulivat yliluonnollisen kautta vääjäämättä julki, mikä johti kohtalonomaisena toteutuvaan kostoon.^[4][9]

Goottilaisen romaanin syntyyn vaikutti 1700-luvun mittaan elpynyt kiinnostus keskiajan historiaa ja taidetta kohtaan ja laajempi uusgoottilainen suuntaus.^[10] Keskiaika oli aiemmin nähty barbaarisena ajanjaksona, mutta 1700-luvun puoliväliin mennessä oli syntynyt nostalgia ihannoitua, enemmän tai vähemmän kuvitteellista keskiaikaa kohtaa.^[11] Kiinnostus menneisyyttä kohtaan oli vastareaktio valistukselle ja järkeisajattelulle. Samalla lajityyppi kapinoi aikansa esteettisiä ja moraalisia ihanteita vastaan.^[1] Gotiikka luopui aiemmin vallinneesta käsityksestä, jonka mukaan taiteen keskeisin päämäärä on kauneus.^[10] Tarinoissa käsiteltiin kiellettyjä tai salattuja teemoja, kuten voimakkaita tunteita, hulluutta, raakaa väkivaltaa ja seksuaalisuutta.^[1] Usein nämä yhdistyivät toisiinsa sadistiseksi, seksuaaliseksi väkivallaksi ja insestiksi. Raakuuksien kuvauksissa goottilainen romaani meni pitemmälle kuin yksikään toinen kaunokirjallinen suuntaus sitä ennen.^[4]

Ensimmäisenä goottilaisena romaanina pidetään Tobias Smollettin The Adventures of Ferdinand Count Fathomia vuodelta 1753. Lajityypin suurimmaksi klassikoksi nousi kuitenkin Horace Walpolen vuonna 1765 julkaistu romaani Otranton linna, jonka alaotsikkona oli ”Goottilainen kertomus”.^[1] Otranton linnan jälkeen goottilaisten romaanien kirjoittamisesta ja lukemisesta tuli Britanniassa suoranainen villitys.^[8][12] Vuosisadan vaihteen suosituin goottilainen kirjailija oli Ann Radcliffe, jonka suosituin teos Udolpho (1794) sai monia jäljittelijöitä. Radcliffen tuotannon ominaispiirre oli, että näennäisen yliluonnoliset tapahtumat saivat kertomuksen lopussa luonnollisen selityksen.^[3] Muita varhaisgotiikan klassikoita olivat William Godwinin Things as They Are: or, The Adventures of Caleb Williams (1794)^[1] sekä Matthew Lewisin Munkki (1796).^[13] Jälkimmäisessä kummitukset ja demonit olivat todellisia, ja niiden läsnäolo linkittyi kuvauksiin sadismista.^[3]

Goottilainen romaani oli muunnelma ja jatkokehitelmä varhaisemmasta romanssikirjallisuudesta.^[14] Lajin teokset ottivat vaikutteita myös saduista, ja jotkin gotiikaksi perinteisesti määritellyt tekstit muistuttavatkin enemmän fantasiakirjallisuutta;^[12] tällainen teos on esimerkiksi William Beckfordin itämainen romanssi Hirmuvaltias (1786).^[8][12] Toisaalta fantastisen palauttaminen kirjallisuuteen oli eräs goottilaisen romaanin keskeisistä tavoitteista. Otranton linnan esipuheessa Walpole kummasteli, miksei edes aikakauden romansseissa ollut yliluonnollisia tapahtumia. Ratkaisuksi Walpole tarjosi keskiaikaista kirjallisuutta, josta hän väitti kääntäneensä oman kirjansa.^[15]

Perinteinen goottilainen romaani kukoisti noin vuosina 1760–1820^[1] ja oli suosituimmillaan 1790-luvulla.^[8] Lajin tekstejä kirjoittivat niin miehet kuin naisetkin, ja molemmat sukupuolet olivat päähenkilöiden joukossa edustettuina.^[4] Enemmistö alan edustajista oli kuitenkin halvalla tehtyä ja heikkolaatuista kirjallisuutta, jota pinnalla ollutta aihetta hyödyntäneet kustantajat suoltivat nopeasti ulos suuria määriä.^[1]

 

Goottilainen romaani oli ennen kaikkea englantilainen genre.^[1][12] Traditiota hyödynnettiin kuitenkin myös Manner-Euroopassa.^[1]

Saksassa kehittyi oma goottilaista romaania muistuttanut suuntauksensa, jota kutsutaan nimellä Schauerroman (suom. ”puistatusromaani”).^[16] Lajityypin varhaisiin klassikoihin lukeutuvat erityisesti E. T. A. Hoffmannin (1776–1822) kauhuromaanit ja -novellit.^[1] Muita saksalaisen kauhuromantiikan suuria nimiä olivat Johann Friedrich von Schiller (1759–1805) ja Lawrence Flammenburg (1765–1813), joiden tuotannossa oli viitteitä gotiikan painostavasta tunnelmasta.^[9] Saksalainen kauhukirjallisuus vaikutti myös englantilaiseen gotiikkaan, kuten edellä mainittuun Matthew Lewisin teokseen.^[13]

Ranskassa yliluonnollista kauhua (roman noir, ”musta romaani”^[17]) kirjoittivat muun muassa Honoré de Balzac (1799–1850), Gérard de Nerval (1808–1855), Prosper Mérimée (1803–1870)^[1] ja Eugène Sue (1803–1857). Englantilaisen gotiikan suurista nimistä roman noiriin vaikutti voimakkaimmin William Beckford,^[9] jonka kuvaamaan seksuaaliseen rappioon erikoistui varsinkin Markiisi de Sade (1740–1814).^[9][18]

Myös Venäjällä syntyi 1800-luvulla oma goottilaisvaikutteinen kauhukirjallisuuden traditionsa. Linnojen, lepakoiden, hämähäkinseittien ja haamujen kaltaista kuvastoa sisälsivät esimerkiksi Aleksander Puškinin Patarouva (1834) ja Fjodor Dostojevskin Emäntä (1847). Nikolai Gogolin (1809–1852) tuotannossa puolestaan näkyivät vahvana saksalaisen fantasian ja erityisesti Hoffmannin tuotannon vaikutus. Venäläisen kauhukirjallisuuden riippuvuus englantilaisesta goottilaisesta romaanista on toisaalta myös kyseenalaistettu.^[19]

 

Gotiikka-sanaa on käytetty kuvaamaan myös myöhempiä kauhukirjallisuuden suuntauksia, vaikka ne eivät suoraan kytkeytyisikään keskiaikaiseen tai goottilaiseen estetiikkaan. 1800-luvulla lajin vaikutus näkyi levisi valtavirran kirjallisuuteen: aihetta hyödynsi esimerkiksi Charles Dickens teoksissaan Kolea talo (1852–1853) ja Loistava tulevaisuus (1860–1861). Vuosisadan mittaan suoraviivainen gotiikka menetti kuitenkin suosionsa, mihin vaikutti lajityypille ominaisen liioittelun sortuminen tahattomaan komediaan.^[1][8] Toisaalta goottilainen kuvasto oli tullut ihmisille niin tutuksi, että se oli menettänyt kykynsä sokeerata.^[20]

Liioittelu ja tuttuus tekivät goottilaisesta romaanista houkuttelevan satiirin kohteen.^[8][20] Goottilaisen romaanin kulta-ajan lopulla lajin edustajat olivat yleensä parodisia.^[9][20] Komediallisen gotiikan tunnetuimpiin edustajiin kuuluu Jane Austenin Neito vanhassa linnassa (1818).^[1][9] Humoristinen kummitusjuttu oli myös Dickensin Joulukertomus (1843). Toisessa ääripäässä gotiikasta riisuttiin kauhuelementit kerronnan keskittyessä keskittyi groteskeilla yksityiskohdilla mässäilyyn.^[20]

1800-luvun mittaan goottilainen kuvasto korvautui psykologisemmalla kerronnalla, jonka keskiössä oli tuhoon tuomittu sankari. Tämän suuntauksen edelläkävijä oli Mary Shelleyn Frankenstein (1818), joka säilytti gotiikan traagisen estetiikan mutta luopui lajityypin aiemmin osoittamasta mielenkiinnosta arkkitehtuuria ja suljettuja tiloja kohtaan. Charlotte ja Emily Brontë puolestaan riisuivat lajityypistä sensaationhakuisuuden romaaneissaan Jane Eyre ja Humiseva harju (molemmat 1847).^[9] Yhdysvalloissa goottilaisen romaanin traditiota hyödynsivät Nathaniel Hawthorne (1804–1864) sekä varsinkin Edgar Allan Poe (1809–1849).^[1][20] Poeta kiehtoneita aiheita olivat mielisairaus, rotu, seksuaalisuus, insesti ja nekrofilia. Hänen novellinsa Usherin talon häviö (1839) on amerikkalaisen gotiikan perusteos.^[21] Perinteinen goottilainen ja keskiaikainen kuvasto ei kuitenkaan sopetunut Amerikan mantereelle erityisen hyvin. Myös yliluonnollinen oli amerikkalaisessa gotiikassa verrattain harvinaista, ja painopiste oli sen sijaan groteskissa.^[20][21]

Suosionsa laskusta huolimatta goottilainen romaani vaikutti 1800-luvun yliluonnolliseen kirjallisuuteen. Monet dekadentit kirjailijat ottivat vaikutteita gotiikasta;^[9] heistä mainittakoon Richard Garnett (1835–1906) ja Violet Paget (”Vernon Lee”, 1856–1935).^[20] Kauhun ja dekadenssin yhdistelmä näkyy vahvana myös Bram Stokerin Draculassa (1897),^[9] joka lienee goottilaisen romaanin myöhäisistä edustajista tunnetuin.^[1] Vuosisadan lopulla Robert Louis Stevenson yhdisteli gotiikan ja tieteiskirjallisuuden elementtejä. Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886) oli symbolinen kuvaus kunniallisen ulkokuoren ja raakalaismaisen alitajunnan kamppailusta; vastaava asetelma oli tyypillinen myös 1700-luvun gotiikassa. Muita goottilaisen romaanin perintöä hyödyntäneitä 1800-luvun lopun kirjailijoita olivat Bulwer Lytton (1803–1873), Ambrose Bierce (1842 – noin 1914) ja Arthur Machen (1863–1947).^[11] Goottilaisuudelle ominainen vääjäämättä etenevän yliluonnollisen tuomion uhka oli kuitenkin jo kauan sitten menettänyt muodikkuutensa.^[9]

 

Rakkauskirjallisuus omaksui 1900-luvun alussa goottilaisen romaanin piirteitä. Daphne du Maurierin Rebekka (1938) muodostui modernin gotiikan tärkeimmäksi edeltäjäksi. Sen seuraajissa yhdistyivät romanttiset ihmissuhteet sekä ajoittaiset yliluonnollisuudet.^[9] Tyypillinen rakkausgotiikka on suunnattu naisyleisölle ja kertoo vaaraan joutuneesta sankarittaresta.^[3] Varsinainen kauhukirjallisuus oli 1900-luvun alussa marginaalinen ja epämuodikas laji.^[22] Keskeinen gotiikan julkaisukanava oli yhdysvaltalainen pulp-lehti Weird Tales (1923–1954). Sen tunnetuin avustaja oli H. P. Lovecraft (1890–1937), jonka tyyli oli 1900-luvun kirjailijoista kaikkein lähimpänä goottilaista romaania.^[11]

Amerikkalaisen gotiikan traditio kehittyi 1900-luvulla niin sanotuksi ”etelävaltiogotiikaksi” (Southern Gothic). Siinä vastakkain asettuivat Pohjois-Yhdysvaltojen teknologinen edistys sekä Etelä-Yhdysvaltojen vanhanaikaisuus ja alkukantaisuus.^[20] Yhdysvalloissa ei ollut keskiaikaisia linnoja, joten lajityypin novellit sijoitettiin lahoaville plantaaseille ja niiden juonet käsittelivät usein valkoisten ja mustien sekä orjien ja orjanomistajien välisiä konflikteja. Lajin tärkeä temaattinen edeltäjä oli Edgar Allan Poe, joka ei tosin sijoittanut goottilaisia kertomuksiaan etelävaltioihin.^[21] Kauhut eivät useinkaan olleet yliluonnollisia, mutta poikkeuksiakin esiintyi esimerkiksi Mary Elizabeth Counselmanin (1911–1995) ja Joyce Carol Oatesin (s. 1938) tuotannossa.^[20]

Gotiikka palasi valtavirran kauhuun Robert Blochin Psykon (1959) ja Alfred Hitchcockin siitä tekemän elokuvaversion (1960) myötä. Seuraavina vuosikymmeninä goottilaiset elementit alkoivat jälleen yleistyä yliluonnollisessa kirjallisuudessa. Modernia gotiikkaa kirjoittivat esimerkiksi Mary Stewart, Tanith Lee, Angela Carter ja Thomas Ligotti.^[9] 1900-luvun jälkipuoliskolla goottilaisella kauhulla alettiin viitata viihteelliseen kauhukirjallisuuteen, joka hyödynsi varhaisemman goottilaisen romaanin tunnetuksi tekemiä teemoja ja kuvia.^[8] Merkittäviä uusgoottilaisia kauhuromaaneja ovat esimerkiksi Iris Murdochin Yksisarvinen ja David Storeyn Radcliffe (molemmat 1963).^[1] Löyhempiä ja epäsuorempia vaikutteita gotiikasta on lähes kaikilla nykyisillä kauhukirjailijoilla.^[11]

1900-luvulla goottilaisen romaanin perintöä alettiin hyödyntää myös elokuvissa.^[1] Erityisesti kauhu- ja tieteiselokuvien saralla erilaiset hirviöaiheet ovat olleet suosittuja.^[11] Sekä Frankensteinista että Draculasta on sittemmin tehty kymmenittäin filmiversioita, joiden uskollisuus alkuteksteille vaihtelee.

Goottilainen romaani vaikutti suomenkieliseen kirjallisuuteen sen varhaisimmista edustajista alkaen. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1870) Aapo kertoo gotiikasta ammentavia kauhutarinoita. Ruotsinkielisistä kirjailijoista Zacharias Topelius kirjoitti Englannin ja Saksan kauhukirjallisuuden innoittamia kauhunovelleja sekä romaanin Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859). Fredrika Runebergin Manalan neidossa (Manala Jungfrun, 1861) päähenkilönä on manalan ruhtinaan tytär Kalmatar.^[23]

Kirjallisuudentutkija Eino Railo julkaisi vuonna 1925 goottilaista romaania käsitelleen väitöskirjansa Haamulinna. Samoihin aikoihin alettiin suomentaa ensimmäisiä Edgar Allan Poen teoksia.^[23]

1700-luvulla goottilainen romaani kohtasi voimakasta kritiikkiä, koska se ei vastannut aikakauden taideihannetta vaan oli rumaa ja epäsäännöllistä. Richard Hurd esitti ratkaisuksi goottilaisen ja kreikkalaisen estetiikan erottamista toisistaan: kyseessä oli kaksi erillistä ja toisistaan riippumatonta taidekäsitystä, jotka noudattivat omia lainalaisuuksiaan. Ann Radcliffe puolestaan erotti toisistaan pelon (terror) ja kauhun (horror). Näistä ensin mainittu syntyy kosketuksessa subliimin kanssa ja on jopa innoittava voima. Pelkoon kuuluu Radcliffen mukaan myös epävarmuus. Kauhu taas halvaannuttaa eikä tuota uutta.^[4]

Markiisi de Sade esitti goottilaisen romaanin suosion olevan merkki levottomista ajoista. Mullistusten seurauksena ihmisten olot olivat niin huonot, ettei niitä voinut taiteessa kuvata ilman helvetin voimia. Sade toisaalta myös arvosteli goottilaisen romaanin hämäräperäisyyttä ja yliluonnollisuutta.^[4]

• Conte cruel
• Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa
• Weird fiction

• Ikonen, Teemu: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia, eli Don Quijoten perilliset. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-080-0
• Stableford, Brian: The A to Z of Fantasy Literature. Lanham: Toronto: Plymouth, UK: Scarecrow Press, 2009. ISBN 978-0-810-86345-3 (englanniksi)

• Railo, Eino: Haamulinna. Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta. (Väitöskirja) Omakustanne, 1925.