Dave Murray

Murrayn äidillä oli useita osa-aikaisia siivoustöitä, ja hänen isänsä sai työkyvyttömyyseläkettä jouduttuaan nuorena eläkkeelle sairauden takia. Lisäksi perheeseen kuului kaksi vanhempaa tytärtä Pauline ja Janet.

Murrayn vanhemmat turhautuivat usein varattomuuteensa ja riitelivät keskenään paljon, minkä vuoksi David siskoineen joutui toisinaan paikallisen Pelastusarmeijan hoteisiin, missä he saattoivat viettää viikkokausia vanhempien selvitellessä riitojaan. Kunnanvaltuuston määräysten vuoksi perhe joutui muuttamaan useaan kertaan ympäri Lontoota, ja 14-vuotiaaksi vartuttuaan Murray oli ehtinyt opiskella jo kymmenessä Lontoon eri koulussa. Perheen tiuhan muuttovyyhdin seurauksena David oli aina uuden kotiseutunsa tulokas ja kiusanteon kohde ja hänen oli omien sanojensa mukaan karaistava itsensä nopeasti, jos hän halusi pärjätä. Hän alkoi isänsä rohkaisemana harrastamaan nyrkkeilyä ja pyrki pelaamaan paljon myös jalkapalloa ja krikettiä.^lähde?

15-vuotiaana Murray kiinnostui rockmusiikista kuultuaan radiosta Jimi Hendrixin kappaleen “Voodoo Child“. Hendrixin ja muun rockin ohella hän kiinnostui myös suuresti bluesista, ja keräiltyään sekä rock- että blues-levyjä hän hankki ensimmäisen kitaransa. 16-vuotiaana hän perusti ensimmäisen yhtyeensä, trion nimeltä Stone Free, jossa laulajana oli tuleva Iron Maidenin kitaristi Adrian Smith. Stone Freen ohella Murray seurasi ahkerasti Melody Makerissa esiintyneitä ilmoituksia avoimista kitaristinpaikoista. Melody Makerin ilmoitusten johdosta hän soitti myös soft rock -yhtyeessä Electric Gas ja punk -yhtyeessä The Secret, jonka kanssa hän myös äänitti vuonna 1975 julkaistun singlen “Café De Dance“.

 

Vuonna 1976 Murray pyrki kitaristiksi basisti Steve Harrisin perustamaan heavy metal -yhtye Iron Maideniin, joka edusti brittiläisen heavy metalin uutta aaltoa. Murrayn koe-esiintymisen aikana yhtyeessä kuitenkin soittivat jo kitaristit Dave Sullivan ja Terry Rance. He eivät halunneet Murrayn liittyvän yhtyeeseen, sillä heidän mielestään heidän soittotaitonsa valuisivat hukkaan Murrayn rinnalla. Steve Harris kuitenkin oli kiinnittänyt huomionsa Murrayn taitavaan kitaransoittoon, eikä epäröinyt tehdä valintaa kahden nykyisen kitaristinsa ja Murrayn välillä. Näin ollen Harris erotti Sullivanin ja Rancen yhtyeestä, ja Murraysta tuli Iron Maidenin kitaristi. Murray soitti Iron Maidenissa jo sen ensimmäisessä virallisessa live-esiintymisessä vuoden 1976 toukokuussa Lontoon St. Nicholas Hallissa, jolloin Iron Maidenin toisena kitaristina hänen ohellaan oli Bob Sawyer.

Vuoden 1976 syksyllä Iron Maidenin muut jäsenet päättivät erottaa yhtyeen laulaja Paul Dayn, ja hänen tilalleen liittyi Dennis Wilcock. Murray ajautui Wilcockin kanssa erimielisyyksiin, koska Wilcock ei pitänyt Murrayn silloisesta tyttöystävästä. Kaksikon alituiseen riitelyyn kyllästynyt Harris joutui vaikean tilanteen eteen valitessaan kumpi hänen yhtyetovereistaan saisi jatkaa tehtävässään: Murray oli taitavin hänen tuntemansa kitaristi, mutta Wilcockin veroisen lavaesiintyjän ja keulakuvan löytäminen ei osoittautuisi helpoksi. Lopulta Harris päätti, että Murray joutuisi lähtemään yhtyeestä.^[1] Hänen paikkansa Bob Sawyerin rinnalla yhtyeen toisena kitaristina täytti laulaja Wilcockin tuttava, Terry Wapram.

Murray liittyi vanhan ystävänsä Adrian Smithin Urchin -yhtyeeseen. Hän äänitti yhtyeen kanssa vuonna 1978 julkaistun singlen “She's a Roller“, jonka b-puolena oli kappale “Long Time No Woman“.

Murrayn lähdön jälkeen Iron Maiden oli kokenut lisää kokoonpanomuutoksia, ja myös laulaja Dennis Wilcock oli yllättäen eronnut yhtyeestä vuonna 1977. Hänen eronsa mahdollisti Murrayn paluun yhtyeen kitaristiksi, ja pian Harrisin ja Murrayn kaksin pyörittämä Iron Maiden täydentyi rumpali Doug Sampsonilla. Myöhemmin Harris on todennut, että Murrayn erottaminen yhtyeestä vuonna 1976 on hänen musiikillisen uransa typerin ratkaisu.

Lukuisien kokoonpanomuutosten myötä Iron Maiden oli Harrisin, Murrayn, laulaja Paul Di'Annon, rumpali Clive Burrin ja toisen kitaristi Dennis Strattonin voimin löytänyt vakituisen muotonsa. Yhtye oli saanut myös managerinsa Rod Smallwoodin avustuksella tehtyä levytyssopimuksen levy-yhtiö EMI:n kanssa. Yhtye äänitti tuottaja Will Malonen kanssa esikoisalbuminsa Iron Maiden Lontoossa, ja albumi julkaistiin vuoden 1980 huhtikuussa. Albumilla oli mukana Murrayn säveltämä ja sanoittama kappale “Charlotte the Harlot“, ja Yhdysvalloissa kesällä julkaistu painos albumista sisälsi myös Murrayn, Harrisin ja Di'Annon kappaleen “Sanctuary“, joka julkaistiin albumin toisena singlenä Britanniassa. Iron Maiden nousi heti julkaisunsa jälkeen Britannian albumilistan neljänneksi ja myi kuukauden aikana Britanniassa yli 60 000 kappaletta. “Charlotte the Harlot“ on yhä ainoa Iron Maidenin kappale, jonka Murray on tehnyt täysin itsenäisesti.

Euroopassa albumin julkaisun jälkeen Kissin ja Judas Priestin lämmittelijänä kiertänyt Iron Maiden alkoi herättää kiinnostusta ja huomiota myös Britannian ulkopuolella. Dennis Strattonin erottua yhtyeestä yhtyeen uudeksi kitaristiksi liittyi Murrayn lapsuudenystävä ja entinen yhtyetoveri Adrian Smith. Pian Smithin liittymisen jälkeen Iron Maiden äänitti ja julkaisi toisen studioalbuminsa Killers, jonka oli tuottanut muun muassa Deep Purplen kanssa työskennellyt Martin Birch. Vaikka Killers oli musiikillisesti hyvin samantapainen kuin yhtyeen esikoisalbumi, sen sijoitus Britanniassa oli 12, mikä oli ensilevyä heikompi tulos. Killersin alkuperäiselle brittipainokselle ei päätynyt Murrayn sävellyksiä, mutta albumin Yhdysvaltain-painos sisälsi hänen ja Harrisin kappaleen “Twilight Zone“, joka Britanniassa julkaistiin singlenä.

Killersiä seuranneen Killer World Tour -kiertueen lopulla laulaja Paul Di'Anno erotettiin yhtyeestä päihdeongelmien ja arvaamattoman käyttäytymisen vuoksi. Yhtyeen uudeksi laulajaksi tuli aiemmin Samson -yhtyeessä vaikuttanut Bruce Dickinson. Joulukuussa Iron Maiden aloitti kolmannen studioalbuminsa The Number of the Beast äänittämisen tuottaja Martin Birchin kanssa, ja albumi julkaistiin vuoden 1982 maaliskuussa. Albumi oli listaykkönen Britanniassa, ja siitä tuli yksi metallimusiikin klassikkoalbumeista muun muassa kappaleiden “The Number of the Beast“, “Run to the Hills“ ja “Hallowed Be Thy Name“ johdosta. Murrayn, Harrisin ja Burrin kirjoittama kappale “Total Eclipse“ julkaistiin aluksi singlen “Run to the Hills“ b-puolena, mutta vuonna 1998 se julkaistiin osana itse albumia.

The Beast on the Road -kiertueen päätyttyä rumpali Clive Burr erotettiin yhtyeestä, ja vuoden 1983 tammikuussa yhtyeen uudeksi rumpaliksi tuli Nicko McBrain. Tämän myötä Iron Maidenin kokoonpano muotoutui pitkälti nykyiseen muotoonsa. Seuraavan studioalbuminsa Piece of Mind yhtye äänitti Bahaman Nassaussa Compass Point Studios -äänitysstudiolla. Murray kirjoitti albumille Harrisin kanssa kappaleen “Still Life“. Albumia seurannut kiertue World Piece Tour vankisti Iron Maidenin asemaa metallimusiikin huipulla. Yhtyeen voittokulku jatkui läpi 1980-luvun studioalbumien Powerslave (1984), Somewhere in Time (1986), Seventh Son of a Seventh Son (1988), livealbumin Live After Death (1985) ja massiivisten maailmankiertueiden avulla.

Vuonna 1989 Iron Maiden vietti taukoa. Kun yhtye aloitti seuraavan studioalbuminsa No Prayer for the Dying työstämisen, kitaristi Adrian Smith erosi yhtyeestä. No Prayer for the Dyingin oli määrä palauttaa Iron Maiden musiikillisesti kahden ensimmäisen albumin tasolle, ja Smith oli tyytymätön ratkaisuun. Hänen erottuaan yhtyeestä Murray sai rinnalleen uudeksi kitaristiksi Janick Gersin, joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä laulaja Bruce Dickinsonin kanssa tämän sooloalbumilla.

 

No Prayer for the Dying ja seuraava albumi Fear of the Dark saavuttivat brittilistalla erinomaisia listasijoituksia, ja No Prayer for the Dying sisälsi myös Britannian singlelistan ykköseksi nousseen singlen “Bring Your Daughter... to the Slaughter“. Albumit olivat kuitenkin musiikillisesti varsin eroavia yhtyeen 1980-luvun klassikkoalbumeihin verrattuna, ja Iron Maidenin suosio musiikkilehdistön keskuudessa hiipui. Bruce Dickinson erosi yhtyeestä vuonna 1993 lähteäkseen soolouralle, ja Iron Maidenin uudeksi laulajaksi pestattiin aiemmin Wolfsbane -yhtyeessä laulanut Blaze Bayley.

Bayleyn kanssa Iron Maiden levytti vain kaksi albumia, vuoden 1995 The X Factorin ja vuoden 1998 Virtual XI:n. Kumpikin albumi oli kaupallinen epäonnistuminen, eivätkä yhtyeen fanit sulattaneet Bayleyn laulutapaa joka oli Dickinsoniin verrattuna hyvin erilainen. Lopulta vuonna 1999 muun yhtyeen ja Bayleyn tiet erkanivat, ja sekä Dickinson että kitaristi Adrian Smith palasivat yhtyeeseen. Tästä huolimatta Smithin korvannut Janick Gers jatkoi yhtyeessä, ja näin ollen Iron Maidenin kokoonpanossa vaikutti nyt kolme kitaristia.

Kuusihenkinen Iron Maiden on vaikuttanut vuodesta 1999. 2000-luvulla yhtye on julkaissut kuusi studioalbumia: Brave New World (2000), Dance of Death (2003), A Matter of Life and Death (2006), The Final Frontier (2010), The Book of Souls (2015) ja Senjutsu (2021).

• “Charlotte the Harlot“ (albumilta Iron Maiden, 1980)
• “Sanctuary“ (single, julkaistu myöhemmin albumin Iron Maiden uudelleenmasteroidussa painoksessa. Sävelletty Paul Di'Annon ja Steve Harrisin kanssa.)
• “Twilight Zone“ (single, julkaistu myöhemmin albumin Killers uudelleenmasteroidussa painoksessa. Sävelletty Steve Harrisin kanssa.)
• “Total Eclipse“ (alun perin singlen “Run to the Hills“ b-puoli, julkaistu myöhemmin albumin The Number of the Beast uudelleenmasteroidussa painoksessa. Sävelletty Steve Harrisin ja Clive Burrin kanssa.)
• “Still Life“ (albumilta Piece of Mind, 1983. Sävelletty Steve Harrisin kanssa.)
• “Deja-Vu“ (albumilta Somewhere in Time, 1986. Sävelletty Steve Harrisin kanssa.)
• “Sheriff of Huddersfield“ (singlen “Wasted Years“ b-puoli. Sävelletty Steve Harrisin, Bruce Dickinsonin, Adrian Smithin ja Nicko McBrainin kanssa.)
• “The Propechy“ (albumilta Seventh Son of a Seventh Son, 1988. Sävelletty Steve Harrisin kanssa.)
• “Public Enema Number One“ (albumilta No Prayer for the Dying, 1990. Sävelletty Bruce Dickinsonin kanssa.)
• “Fates Warning“ (albumilta No Prayer for the Dying, 1990. Sävelletty Steve Harrisin kanssa.)
• “Chains of Misery“ (albumilta Fear of the Dark, 1992. Sävelletty Bruce Dickinsonin kanssa.)
• “Judas Be My Guide“ (albumilta Fear of the Dark, 1992. Sävelletty Bruce Dickinsonin kanssa.)
• “Lightning Strikes Twice“ (albumilta Virtual XI, 1998. Sävelletty Steve Harrisin kanssa.)
• “When Two Worlds Collide“ (albumilta Virtual XI, 1998. Sävelletty Steve Harrisin ja Blaze Bayleyn kanssa.)
• “Brave New World“ (albumilta Brave New World, 2000. Sävelletty Steve Harrisin ja Bruce Dickinsonin kanssa.)
• “The Nomad“ (albumilta Brave New World, 2000. Sävelletty Steve Harrisin kanssa.)
• “The Thin Line Between Love and Hate“ (albumilta Brave New World, 2000. Sävelletty Steve Harrisin kanssa.)
• “Rainmaker“ (albumilta Dance of Death, 2003. Sävelletty Steve Harrisin ja Bruce Dickinsonin kanssa.)
• “Journeyman“ (albumilta Dance of Death, 2003. Sävelletty Adrian Smithin ja Bruce Dickinsonin kanssa.)
• “More Tea Vicar“ (julkaistu singlen “Rainmaker“ mukana. Sävelletty Steve Harrisin, Bruce Dickinsonin, Adrian Smithin, Janick Gersin ja Nicko McBrainin kanssa.)
• “The Reincarnation of Benjamin Breeg“ (albumilta A Matter of Life and Death, 2006. Sävelletty Steve Harrisin kanssa.)
• “The Man Who Would Be King“ (albumilta The Final Frontier, 2010. Sävelletty Steve Harrisin kanssa.)

Murray on lähes koko uransa käyttänyt englantilaisen Marshall Amplificationin valmistamia kitaravahvistimia. Iron Maidenin studioalbumeilla Somewhere in Time (1986) ja Seventh Son of a Seventh Son (1988) ja konserttikiertueilla Somewhere on Tour ja Seventh Tour of a Seventh Tour hän kuitenkin käytti amerikkalaisen Gallien-Kruegerin vahvistimia. Marshallien vahvistimien tapaisesti hän on lähes koko uransa soittanut Fenderin valmistaman Stratocaster-mallin kitaroilla. Hänen mustan Stratocaster-kitaransa runko on vuoden 1963 ja kaula vuoden 1957 Stratocasterista. Hän osti kitaran nähtyään sen myynti-ilmoituksen lehdessä, mutta ei enää käytä kitaraa levyttämisen tai konsertoinnin yhteydessä. Fender lanseerasi vuonna 2009 Murrayn nimikkokitaroiden sarjan, joka mukailee hänen alkuperäistä Stratocasteriaan.

Stratocasterin ohella Murray on satunnaisesti soittanut myös Dean Guitarsin, Gibsonin, Ibanezin, ESP:n ja Jackson Guitarsin valmistamia kitaroita. ESP:n ja Jacksonin valmistamia kitaroita hän käytti vuosina 1986-1993, kunnes hän palasi Fenderille vuonna 1995. Tämän jälkeen Fender on valmistanut hänelle lukuisia variaatioita Stratocaster-mallista.

Iron Maidenin Dance of Death World Tour -konserttikiertueella hän käytti akustista Gibson Chet Atkins -kitaraa kappaleessa “Journeyman“. The Final Frontier World Tour -kiertueesta lähtien hän on soittanut myös alun perin Adrian Smithin käyttöön hankittua Gibson Les Paul -mallin kitaraa, ja Maiden England World Tour -kiertueella hän on soittanut myös Gibson Flying V -mallin kitaralla. Konserteissa ja levytettäessä Murrayn pääasiallinen kitara kuitenkin on Fenderin Californian Series -valmistussarjan Stratocaster, jossa on kolme Seymour Duncanin valmistamaa kitaramikrofonia ja Floyd Rosen vibrakampi.

Kitaroissaan Murray käyttää Ernie Ballin valmistamia erityisen ohuita, paksuudeltaan 0,09–0,42 millimetrin vahvuisia kieliä, jotta hänen kitarasoolojensa legato-osuudet onnistuivat tarkimmin. Murray soittaa sekä rytmi- että soolo-osuuksia, ja hänet on äänestetty Ison-Britannian parhaaksi kitaristiksi yhdeksän kertaa.

Murraylla on avioliitostaan vaimonsa Tamarin kanssa vuonna 1991 syntynyt tytär Tasha. Iron Maidenin viettäessä taukoa kiertueesta ja levyttämisestä Murray asuu Mauin saarella Havaijilla.

Vapaa-ajallaan Murray tunnetaan innokkaana golfin harrastajana, ja Iron Maidenin kiertueiden aikana hän golfaa usein yhdessä yhtyeen rumpali Nicko McBrainin kanssa.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Dave Murray Wikimedia Commonsissa