Bill Evans

Bill Evans syntyi Plainfieldin kaupungissa New Jerseyssä keskiluokkaiseen perheeseen, johon kuuluivat hänen lisäkseen venäläissukuinen äiti, walesilaissukuinen isä ja kaksi vuotta vanhempi veli Harry. Evansin äiti oli harrastelijapianisti, ja hän innosti molemmat poikansa jo varhaisella iällä musiikin pariin. Bill aloitti pianonsoiton kuusivuotiaana, mutta koska hänen vanhempansa halusivat hänen opiskelevan muitakin soittimia, hän aloitti myös viulunsoiton seitsemänvuotiaana ja huilunsoiton 13-vuotiaana.^[2] Bill ja Harry opiskelivat saman pianonsoitonopettajan kanssa opetellen soittotekniikkaa ja nuottien lukemista. Tähän aikaan hän harjoitteli laajalti länsimaista klassista musiikkia kuten Bachia, Beethovenia, Haydnia ja Dvořákia – omien sanojensa mukaan kolme tuntia päivässä.^lähde? Hänen loistava nuotinlukutaitonsa, soittimenhallintansa sekä pianisminsa juontaa juurensa näiltä ajoilta. Evans soitti varhaisessa teini-iässään myös erilaisissa tanssi- ja viihdeorkestereissa ja kiinnostui näihin aikoihin myös improvisoidusta musiikista, joka lopulta johdatti hänet jazzin pariin. Kiinnostus klassiseen musiikkiin säilyi kuitenkin hänellä koko elämän ajan. Vuonna 1951 asepalvelus, jonka Evans suoritti huilistina sotilassoittokunnassa, katkaisi hänen jo hienoisessa nousussa olleen uransa pianistina rhythm and blues -saksofonisti Herbie Fieldsin yhtyeessä. Kotiuduttuaan kolme vuotta kestäneestä palveluksesta hän muutti New Yorkiin vuonna 1954 ja aloitti uransa freelancemuusikkona.^[2]

New York, joka oli jazzin kehityksen keskeisin tapahtumapaikka 1950-luvulla, tarjosi Evansille paljon mahdollisuuksia. Hän aloitti opinnot Mannesin musiikkiyliopistossa ja yritti saada töitä jazzyhtyeissä vanhojen kontaktiensa avulla. Hän otti vastaan lähes kaikki saamansa pestit ja alkoi vähitellen tulla paikallisten muusikkojen tietoisuuteen kyvykkäänä säestäjänä ja mielikuvituksekkaana solistina. Hänen soitossaan yhdistyivät vaikutteet Bud Powellin, Nat King Colen ja Lennie Tristanon pianotyyleistä. Musiikkiteoreetikko ja säveltäjä George Russell, johon Evans tutustui vuonna 1955, vaikutti suuresti tämän soittotyylin kehitykseen. Russellin teoria modaalisuudesta – joka oli julkaistu kirjana nimeltään The Lydian Chromatic Concept Of Tonal Organization – sai Evansin ajattelemaan improvisaatiota skaalojen kautta, poiketen monista sen ajan bebop-tyyliä edustavista jazzpianisteista. Tämä sai myös modaalisesta musiikista innostuneen Miles Davisin palkkaamaan hänet osaksi sekstettiään. Evans oli Davisin leivissä vain vajaan vuoden; hän uupui sen tiukasta kiertueaikataulusta ja koki paineita, koska oli ainoa valkoinen muusikko yhtyeessä. Hän aloitti heroiinin käytön samoihin aikoihin Davisin varoituksista huolimatta ja erosi yhtyeestä lopulta vuoden 1958 lopulla. Aika yhtyeessä oli kuitenkin musiikillisesti antoisaa Evansille, ja sen suosio nosti myös hänen julkisuusarvoaan. Yhteistyö Davisin kanssa kulminoitui vuonna 1959 tehtyyn pitkäsoittoon Kind of Blue, josta tuli yksi tunnetuimmista ja parhaiten myyneistä levyistä koko jazzin historiassa. Davis rakensi levyn Evansin musiikillisten ideoiden ympärille ja tämä vastasikin soittonsa lisäksi suureksi osaksi albumilla olevista sävellyksistä.^lähde?

Vuoden 1959 puoleenväliin mennessä Evans oli tehnyt lukuisia levyjä pianistina eri yhtyeissä. Lisäksi kaksi hänen omalla nimellä tekemäänsä pianotriolevyä, New Jazz Conceptions (1956) ja Everybody Digs Bill Evans (1959), oli julkaistu. Näissä olevat muusikot olivat äänityssessioihin erikseen palkattuja, mutta Evansilla oli palava tarve löytää vakituiset soittajat omaan trioonsa. Sellaiset tulivat olemaan basisti Scott LaFaro ja rumpali Paul Motian. Ensimmäisen vakituisen Bill Evans Trion toiminta alkoi vuonna 1959 ja päättyi yllättäen, kun LaFaro kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1961. Tämä oli Evansille suuri menetys, sekä henkilökohtaisesti että musiikillisesti; hän koki, että yhtye oli ainutlaatuinen ja LaFaro vertaansa vailla. Kesti lähes kaksi vuosikymmentä ennen kuin hän löysi soittajat joiden kanssa koki vastaavanlaista musiikillista yhteenkuuluvuutta ja yhtyesoitannollista ”kemiaa”. Toimintansa aikana yhtye ehti nauhoittaa kaksi studiolevyä: Portrait In Jazz (1959) ja Explorations (1960). Vain paria viikkoa ennen LaFaron onnettomuutta nauhoitetut esiintymiset Village Vanguard -klubilta julkaistiin myöhemmin levyillä Waltz For Debby (1961) ja Sunday At The Village Vanguard (1962). Evansin idea kollektiivisesta yhtyesoitosta tulee hyvin esiin näillä levyillä: pianon rooli on solistisesti samanvertainen basson ja rumpujen kanssa, jotka perinteisesti jazzpianotrioissa olivat aiemmin toimineet enimmäkseen vain pianosolistia säestävässä roolissa.^lähde?

 

Bill Evans Trio kärsi LaFaron kuolemasta ja muusikot vaihtuivat yhtyeessä suhteellisen tiuhaan; kesti kuusi vuotta ennen kuin Evans löysi musiikillisesti tyydyttävät ja pitkäaikaiset soittokumppanit. Basisti Chuck Israels tuli yhtyeeseen LaFaron kuoleman jälkeen, mutta hänen soittotaitonsa ja innovatiivisuutensa eivät yltäneet tämän tasolle. 1960-luku tarjosi kaikesta huolimatta Evansille paljon töitä: hän oli vakiinnuttanut asemansa jazzpiireissä sekä päässyt suuren yleisön tietoisuuteen ja suosioon. Hänen arvostuksensa kasvoi vuosikymmenen edetessä erityisesti Euroopassa, jonne hän tekikin lukuisia menestyksekkäitä kiertueita. Evansin manageriksi tuli vuonna 1962 Helen Keane. Tämä ammatillinen suhde kesti koko Evansin eliniän ja auttoi pitämään hänen uransa nousujohteisena pianistin vakavasta huumeriippuvuudesta huolimatta. Evans levytti kyseisellä vuosikymmenellä myös pianotrioformaatin ulkopuolella, osittain kaupallisista syistä – heroiinin käyttö oli pohjaton rahakaivo. Tällaisista ideoista oli usein vastuussa levy-yhtiö ja manageri-Keane, mutta Evans oli myös tietoinen taiteellisista tavoitteistaan, eikä suostunut projekteihin jotka olisivat sotineet niitä vastaan. Osa kokeiluista osoittautui kuitenkin myös taiteellisesti toimiviksi. Vuonna 1963 julkaistiin Conversations With Myself -nimeä kantava levy, johon on äänitetty päällekkäin kolme pianoraitaa ilman muiden instrumenttien säestystä. Tämä ennenkuulumattomalla tekniikalla toteutettu uraauurtava levy, joka oli myös musiikillisesti paikoin erittäin onnistunut, toi Evansille hänen ensimmäisen Grammy-palkintonsa. Myös vuonna 1962 ilmestynyt kvintettilevy Interplay oli onnistunut. Levyllä olivat mukana nuori trumpetisti Freddie Hubbard, kitaristi Jim Hall, basisti Percy Heath ja pianistin pitkäaikainen ystävä ja soittokumppani rumpali Philly Joe Jones. Muista Evansin levytyksistä eri instrumentaatioilla mainittakoon trio vahvistettuna sinfoniettalla -levytys Bill Evans Trio With Symphony Orchestra (1965), Jim Hallin kanssa tehdyt duolevyt Undercurrent (1962) ja Intermodulation (1966) sekä soolopianolevy Alone (1967). Näistä viimeinen voitti vuoden 1970 parhaan jazzpienyhtyeen / -solistin Grammy-palkinnon.^lähde?

Evans vieraili trioineen useasti Suomessa, ensi kertaa vuonna 1964.^[3]

1960-luvun lopulla Evans löysi trioonsa uudet soittajat, basisti Eddie Gomezin ja rumpali Marty Morellin, joiden kanssa yhteistyö jatkui lähes vuosikymmenen. Yhtye oli ensimmäinen pitkäaikainen ja Evansia musiikillisesti tyydyttävä kokoonpano – etenkin Gomezissa hän löysi arvoisensa ja asialleen omistautuneen soittokumppanin. Yhtye esiintyi aktiivisesti lähinnä Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta teki myös kiertuita muun muassa Argentiinaan ja Japaniin. Tämän Bill Evans Trion soittoa on kattavasti dokumentoitu konserttinauhoituksista tehtyjen levytysten muodossa, joista parhaimmistoa edustaa vuonna 1974 LP:nä ilmestynyt Since We Met. Yhtyeen studiolevytyksistä mainittakoon The Bill Evans Album (1970), joka ensimmäistä kertaa Evansin uran aikana sisälsi ainoastaan hänen omia sävellyksiään. Levy voitti vuonna 1971 kaksinkertaisen Grammy-palkinnon parhaasta jazzpienyhtye-esityksestä ja parhaasta jazz-instrumentaalisoolosta. Evans soittaa levyn muutamilla raidoilla myös Rhodes-sähköpianoa, usein säestäen itseään samanaikaisesti vasemmalla kädellä akustisella pianolla. Evans ei erityisemmin välittänyt käyttää sähköisiä soittimia, mutta suostui kuitenkin käyttämään Rhodesia – omien sanojensa mukaan – tuomaan lisäväriä. Hän ei kuitenkaan vienyt soittoaan 1970-luvun musiikillisen trendin mukaisesti jazzfuusion suuntaan, vaan käsitteli instrumenttia aivan kuten oli tottunut käsittelemään akustista pianoa. Jatkettuaan kuusi vuotta Bill Evans Trion vakituisena jäsenenä rumpali Marty Morell koki, että halusi jättää kiertue-elämän ja asettua perheensä kanssa aloilleen. Morrell erosi yhtyeestä vuonna 1975 ja Eliot Zigmund otti avoimena olevan rumpalin paikan vuosien 1975–1977 ajaksi. Vuonna 1977 julkaistulla levyllä You Must Believe In Spring voi kuulla tämän suhteellisen lyhytkestoisen triokokoonpanon soittoa parhaimmillaan. Saman vuoden lopulla Gomez päätti 11 vuotta kestäneen yhteistyönsä Evansin kanssa ja erosi, koska halusi siirtyä musiikillisesti eteenpäin. Myös Zigmund jätti yhtyeen vain vähän aikaa Gomezin jälkeen samasta syystä.^lähde?

Vuonna 1978 Evans löysi trioonsa nuoren basistilahjakkuuden Marc Johnsonin. Kokeiltuaan muutamaa eri rumpalia hän vakiinnutti Joe LaBarberan osaksi yhtyettä saman vuoden lopulla. Evans oli uudesta triostaan todella innoissaan, hän koki että se kasvoi musiikillisesti yhdessä samalla tavalla kuin kokoonpano LaFaron ja Motianin kanssa. Koska Evansin suosio jatkoi kasvuaan etenkin Euroopassa ja muualla Yhdysvaltain ulkopuolella, myös uusi trio oli ympärivuotisesti kiertueella ja lukuisia sen konserttitaltiointeja on jäänyt jälkipolville sekä äänitteiden ja videoiden muodossa. Yksi yhtyeen parhaista julkaistuista konserttiäänityksistä lienee kahdella LP:llä ilmestynyt tallenne Pariisin konsertista vuodelta 1979. Levyt kantavat nimiä Paris Concert Edition One ja Paris Concert Edition Two. Evans sanoo The Keyboard Magazinen kesäkuussa 1980 tekemässä haastattelussa malttavansa tuskin odottaa päästä tekemään studiolevyn uuden trionsa kanssa heti kun kiertueaikataulut antaisivat myöten ja aika olisi sopiva. Suunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta, sillä Evansin lähes koko aikuisiän jatkunut huumeidenkäyttö oli rasittanut hänen ruumistaan siinä määrin, että hän kuoli 15. syyskuuta 1980 vietettyään viikon sairaalassa, jonne hän oli joutunut vakavien vatsakipujen takia. Kuolinsyyksi diagnosoitiin vatsahaava, maksavaurio ja keuhkoputkentulehdus.^lähde?

Evansin pianotyyli, jossa yhdistyivät hienostunut kosketus, rikas harmonian käyttö soinnutuksissa, minimalistinen balladien tulkinta ja interaktiivinen jazztriosoitto, on inspiroinut monia aikamme moderneja jazzpianisteja kuten Keith Jarrettia, Herbie Hancockia ja Chick Coreaa. Hänen musiikkinsa, jolla oli Evansin omien sanojen mukaan pyrkimys kauneuteen ja helpostilähestyttävyyteen, on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen myös jazzyleisöön ympäri maailman. Hänen levynsä myyvät edelleen ja jatkavat tuon sanoman levittämistä.^lähde?

• New Jazz Conceptions (1956)
• Everybody Digs Bill Evans (1959)
• Portrait in Jazz (1959)
• Explorations (1960)
• Waltz for Debby (1961)
• Sunday at the Village Vanguard (1962)
• Conversations With Myself (1963)
• Bill Evans Trio With Symphony Orchestra (1965)
• At Town Hall (1966)
• Alone (1967)
• The Bill Evans Album (1970)
• Since We Met (1974)
• You Must Believe In Spring (1977)
• Paris Concert Edition One (1979)
• Paris Concert Edition Two (1979)

• Pettinger, Peter: Bill Evans: How My Heart Sings. Yale University Press, 1999. ISBN 0-300-09727-1
• Shadwick, Keith: Bill Evans: Everything Happens To Me. A Musical Biography. Backbeat Books, 2002. ISBN 0-87930-708-0
• Verchomin, Laurie: The Big Love: Life and Death with Bill Evans. CreateSpace, 2010. ISBN 978-1-4565-6309-7

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bill Evans Wikimedia Commonsissa

• Jazzlegenda Bill Evans vierasti musiikkinsa liikaa pohtimista. Ylen Elävä arkisto.