Viljo Vesterinen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Viljo Vesterinen
Vili Vesterinen vuonna 1932
Vili Vesterinen vuonna 1932
Henkilötiedot
Syntynyt26. maaliskuuta 1907
Terijoki, Suomi
Kuollut18. toukokuuta 1961 (54 vuotta)
Helsinki
Ammatti muusikko
Muusikko
Aktiivisena 1921–1960
Tyylilajit viihdemusiikki
Soittimet harmonikka
Levy-yhtiöt Homocord/PSO, His Masters Voice/Fazer, Fenno, Parlophone, Odeon/PSO, Sonora, Bellacord-Electro, Sointu/Saaristokauppa Oy, Columbia/Levytukku, Kristall/Fazer, Mirva, Rytmi, Elektro/Decca/Fazer, Triola/Levytukku, Finlandia/PSO, Cupol[1]

Viljo ”Vili” Vesterinen (26. maaliskuuta 1907 Terijoki, Kivennapa – 18. toukokuuta 1961 Helsinki)[1] oli suomalainen harmonikansoittaja ja säveltäjä.[2]

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viljo Vesterinen syntyi Joonas ja Aino (o.s. Hyttinen) Vesterisen perheeseen Terijoella Ollilan kylässä. Joonas Vesterinen oli ammatiltaan metsätyönjohtaja ja ”Vilkka”, jolla nimellä hänetselvennä tunnettiin lapsuus- ja nuoruusaikanaan, oli kolmilapsisen perheen kuopus. Vanhin veli Emil oli seitsemän ja keskimmäinen veli Rudolf viisi vuotta vanhempi. Joonas Vesterinen työskenteli puutavaran ostajana ja metsätöiden johtajana valtion hakkuualueilla. Perhe muutti Terijoelta Uudenkirkon pitäjään, Kuuterselän kylään Viljon ollessa neljä- tai viisivuotias.[1]

Viljo Vesterinen kävi aluksi muutaman viikon kiertokoulua ja pääsi kahdeksanvuotiaana nelivuotiseen kansakouluun Kuuterselässä vuonna 1915. Ensimmäisen kosketuksensa harmonikkaan Vilkka sai läheisessä Kokin talossa, jossa oli Pietarista hankittu kaksirivinen harmonikka. Vilkka ja Kokin perheen poika soittivat instrumenttia vuorotellen, Vilkan saadessa ajan myötä soittimesta myös säveliä irti. Joonas Vesterinen hankki perheeseen ensimmäisen kaksirivisen harmonikan vaihtamalla sen venäläiseltä upseerilta peräisin olleeseen Nagant-revolveriin Hermanni Kirjavaiselta. Aluksi harmonikkaa yritti soittaa keskimmäinen veli Rudolf, joka kuitenkin kyllästyi soittimen hankaluuteen pian. Pistoolivaihtokaupan esilletulo johti myös ikävyyksiin sisällissodan aikana ja jälkiselvittelyissä, joista Joonas Vesterinen lopulta kuitenkin selviytyi vahingoittumattomana. Kaksirivisestä tuli nyt Viljo Vesterisen ensimmäinen soitin, jolla hän jo seuraavana kesänä soitti paikallisia piirileikki- ja kansanlauluja. Hänen kerrotaan oppineen soittamaan poikkeuksellisen nopeasti, ja niin pojasta tuli pian kylän juhliin ja nurkkatansseihin kysytty soittaja.[1]

Kaksitoistavuotiaana Vilkalla oli kokemusta jo useista soittopaikoista, myös häistä. Isä ja opettaja pitivät kuitenkin pelimannin ammattia epämääräisenä. Joonas toivoi pojastaan harjoittelijaa kauppapuotiin, missä tämän piti oppia liikemiehen ammatin alkeita. Vilkka sai kuitenkin paljon huomiota ja ansaitsi soitollaan, mikä vahvisti hänen omaa toivomustaan soittajan ammattiin ryhtymisestä. Erimielisyydet isän kanssa kiristyivät, ja poika lähti saamansa selkäsaunan jälkeen kotoaan kaksirivisen kanssa vain 14-vuotiaana. Hän asui aluksi kummisetänsä luona Uudellakirkolla, ja kerättyään soittamalla rahaa matkalippuun hän matkusti muutaman viikon kuluttua Viipuriin, jossa hänen Rudolf-veljensä oli jo suorittamassa asepalvelusta. Vesterisen saatua sattumalta tapaamaltaan kivennapalaiselta Jooseppi Leskiseltä ensimmäisen asunnon tämän yläkerran hellahuoneesta, hänen muusikonuransa Viipurissa saattoi alkaa marraskuun alussa 1921.[1]

Elämä ja ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesterinen opiskeli sellon- ja pianonsoittoa Viipurin musiikkiopistossa. Harmonikansoittajana hän oli itseoppinut,[2] eikä hän tuntenut nuotteja ennen musiikkiopisto-opintojaan.[3] Alkuaikoina Vili Vesterinen säesti eri muusikoita ja esiintyi 1920-luvun lopulla mm. kahviloissa ja säestäen sirkus- ja mykkäelokuvaesityksiä.[2]

Vesterinen vaikutti Suomi Jazz Orkesterissa vuosina 1929–1931. Dallapé-orkesterissa hän työskenteli 1931–1938, jolloin hänestä tuli orkesterin keulakuva. Vuonna 1938 Vesterinen, Georg Malmstén, George de Godzinsky ja Eino Katajavuori lähtivät Dallapésta ja alkoivat kiertää Suomea omana ryhmänään, joka osoitti keräävänsä yleisöä siinä kuin kuuluisa orkesterikin.

Sota-aikana Vesterinen oli suosittu esiintyjä viihdytyskiertueilla ja Pallen (Reino Palmrothin) ideoimissa asemiesilloissa. Vuonna 1944 hän esiintyi Helsingin kaupunginorkesterin solistina, ja häntä pidetään konserttiharmonikan uranuurtajana Suomessa. 1940- ja 1950-luvuilla Vesterinen oli Suomen harmonikkamestaruuskilpailujen tuomariston jäsen. Hänen 50-vuotisjuhlakonserttinsa pidettiin Helsingin Messuhallissa 1957.[2][4]

Vesterinen esiintyi myös muutamissa elokuvissa. Vuonna 1955 hänestä tehtiin osittain fiktiivinen elämäkertaelokuva Säkkijärven polkka.

Sotien jälkeen Vesterinen jatkoi uraansa yhtä ihailtuna soittajana kuin ennenkin, vaikka hänen esiintymistensä ulkoiset puitteet olivat huomattavasti entistä vaatimattomammat. Hän sai halvauskohtauksen keikkamatkalla Ylitorniolla marraskuussa 1950. Myöhemmin 1950-luvulla kohtaukset uusiutuivat ja johtivat siihen, että hän pystyi soittamaan enää harvoin. Halvauksen aiheuttajana pidetään yleisesti muusikon epäsäännöllistä elämänrytmiä, johon kuului alkoholi, tupakka ja epäterveellinen ruoka. Myötävaikuttavana tekijänä on saattanut olla 19-vuotiaana sairastettu keltatauti. Hän esiintyi viimeisen kerran huhtikuussa 1960, jolloin hän ei enää kyennyt juurikaan soittamaan, vaan Jorma Juselius ja Martti Jäppilä paikkasivat hänen soitto-osuutensa. Hän itse kävi lavalla vain näyttäytymässä yleisölle. Maaliskuussa 1961 sattunut viimeinen halvauskohtaus vei häneltä puhekyvyn, eikä hän enää palannut Kivelän sairaalasta, jossa hän oli hoidettavana.

Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle, kortteliin 26. samaan hautaan kuin vaimonsa Toini (1921–1991). Vuonna 1977 hänen muistokseen perustettiin Viljo Vesterinen -kilta. Vesterisen oppilaista tunnetuiksi myöhemmin tulivat muun muassa Esko Könönen ja Taito Vainio.[2]

Palkinnot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesterinen saavutti Pohjoismaiden harmonikkamestaruuden neljä kertaa vuosina 1934, 1936, 1938 ja 1939 sekä toisen palkinnon Göteborgin kansainvälisissä harmonikkakilpailuissa 1934. Vuonna 1960 PSO-levy-yhtiö myönsi tärkeimmille solisteilleen ja muusikoilleen Vesteriselle, A. Aimolle, Martti Jäppilälle ja Georg Malmsténille "kultaiset äänilevyt". Tämä oli tunnustus siitä, että nämä neljä miestä olivat säveltämällä, sovittamalla ja tulkitsemalla luoneet suomalaisen iskelmän, vaikka mikään heidän yksittäinen äänitteensä ei ollut saavuttanut kultalevyyn oikeuttanutta myyntiä. [5]

Levytykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen levytyksensä Vesterinen teki vuonna 1929 ja viimeiset vuonna 1953. Hyvin monessa lähteessä on mainittu, että ”Kulkurin kaiho” olisi äänitetty uudestaan 1959, mutta kaikki versiot ovat uusintajulkaisuja vuoden 1947 äänityksestä.lähde?

Vesterisen tunnetuimmaksi kappaleeksi on jäänyt vuonna 1939 levytetty "Säkkijärven polkka". Kappale ei ole Vesterisen oma, mutta hänen esityksensä on sen tunnetuin versio. "Säkkijärven polkka" tunnetaan erikoisessa käytössä jatkosodan ajalta: kappaletta soitettiin yli kolme vuorokautta yhteen mittaan estämään vihollisen radiomiinojen laukaisu.[2] Muita tunnettuja levytyksiä olivat "Metsäkukkia" (1931), "Hilpeä hanuri" (1936) ja "Valssi menneiltä ajoilta" (1939). 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa Vesterinen teki vielä useita levytyksiä Lasse Pihlajamaan kanssa, muiden muassa erittäin vaativat kappaleet "El Relicario" ja "Sinfoninen marssi" (1950). Viimeisen kerran hän vieraili levytysstudiossa vuonna 1953, kun Kauko Käyhkö lauloi hänen säestyksellään hänen säveltämänsä ja Aune Ala-Tuuhosen sanoittaman valssin "Soittajan kaipuu". Kaikkiaan levytyksiä on yli 130.[6]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vili Vesterinen oli avioliitossa Toini Vesterisen (1921–1991) kanssa. Vesterisen lapsenlapsi on Vesterinen Yhtyeineen -bändin laulaja Tero Vesterinen.

Kokoelmia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Viljo Vesterinen – Pohjoismaiden harmonikkamestari 1 (Finlandia PSOP 1, 1963)
  • Viljo Vesterinen – Pohjoismaiden harmonikkamestari 2 (Finlandia PSOP 25, 1967)
  • Viljo Vesterinen 3 (Finlandia PSOP 77, 1971)
  • Viljo Vesterinen: Säkkijärven polkka (Rytmi RILP 7048, 1969)
  • Viljo Vesterinen – Vili (Helmi HLP 626–627, MCD 26, 1989)
  • Viljo Vesterinen: 20 suosikkia – Säkkijärven polkka (Finnlevy 3984-22506-2, 1996)
  • Viljo Vesterinen 1929–1953 Vol. 1 (Artie Music, 2007)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e Marko Tikka: Harmonikan kuningas Viljo Vesterinen. Jyväskylä: Ajatus Kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7356-6
  2. ↑ a b c d e f Suuri Musiikkitietosanakirja 6 Seg–Ö, s. 226. Helsinki: Weilin + Göös ja Otava, 1992. ISBN 951-35-4730-2
  3. ↑ Arto Pajukallio, Elokuvat, Helsingin Sanomat 22.7.2011, sivu B 13
  4. ↑ Pekka Gronow, Jukka Lindfors ja Jake Nyman: Suomi soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille, s. 206. Helsinki: Tammi, 2004.
  5. ↑ Marko Tikka: Harmonikan kuningas Vili Vesterinen, s. 252–253. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2007.
  6. ↑ Vili Vesterinen lienee suomalaisen kevyen musiikin kuuluisin instrumentalisti, Yleisradio

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Viljo_Vesterinen&oldid=22819820”