Valtalaki (Saksa)

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Ilmeisesti ainakin osittain käännös englanninkielisestä Wikipediasta. William Shirerin kirja oli jo aikanaan kiistanalainen, sen tilalle olisi hyvä löytää jokin ajantasainen lähde.

Laki kansan ja valtakunnan hädän poistamiseksi (saks. Gesetz zur Behebung der Not von Volk und Reich), yleisemmin lyhyesti valtalaki (saks. Ermächtigungsgesetz) oli Saksan valtiopäivien 23. maaliskuuta 1933 säätämä perustuslain luontoinen laki, jolla se siirsi lainsäädäntövallan Adolf Hitlerin johtamalle ja Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen dominoimalle valtakunnanhallitukselle. Valtalain katsotaan yleensä merkinneen Weimarin tasavallan demokraattisen ajanjakson päättymistä ja natsi-Saksan diktatuurin alkamista.

Saksan keisarikunnan jälkeen oli moni saksalainen valtakunnanhallitus turvautunut valtalakeihin, joilla ne olivat ottaneet itselleen toimeenpanovallan lisäksi perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle ja myöhemmin Weimarin tasavallan perustuslain mukaan valtiopäiville kuuluvaa lainsäädäntövaltaa. Seuraavat valtalait koskivat koko Saksan valtakuntaa, lisäksi useissa osavaltioissa säädettiin Weimarin tasavallan aikana omia valtalakeja:

Kaksi ensimmäistä valtalakia (1. ja 6. maaliskuuta 1919 säädetyt) koskivat vain hyvin rajattua osaa lainsäädännöstä. Ne koskivat Elsass-Lothringenin valtakunnanmaan aseman uudelleenjärjestelyä ja ensimmäisen maailmansodan päättäneen aselevon ehtojen toimeenpanemista. Sen sijaan niitä seuranneet valtalait olivat selvästi heikommin rajattuja. Vuonna 1923 säädetyt Stresemannin ja Marxin valtalait antoivat kulloisellekin hallitukselle käytännössä avoimen asianajovaltakirjan; niiden säätämistä perusteltiin Saksan vaikealla taloudellisella ahdingolla, joka teki välttämättömäksi ripeän ja tehokkaan lainsäädännön. Toisaalta nämä valtalait olivat kestoltaan lyhyitä ja sisällöltään rajattuja. Ne piti yleensä hyväksyttää valtiopäivien valiokunnissa, eikä niiden perusteella saanut säätää lakeja, jotka olisivat olleet ristiriidassa tasavallan perustuslain kanssa (vain marraskuussa 1923 säädetty Stresemannin valtalaki antoi mahdollisuuden rajata perustuslaissa säädettyjä kansalaisvapauksia). Jokainen niistä muodosti kuitenkin vaarallisen ennakkotapauksen, jonka mukaan hallitus voi ottaa itselleen ”tehottomien” valtiopäivien valtaa toimiakseen kansan ja valtion parhaaksi.

Toinen tapa hallita ohi normaalin perustalain säätämän lainsäädäntöjärjestyksen olivat valtakunnanpresidentin antamat hätätila-asetukset. Perustuslaki oli tarkoittanut nämä käytettäväksi vain todellisessa poikkeustilassa, jossa normaali lainsäädäntö ei olisi mahdollista, ja vain poikkeustilanteen selvittämiseksi tarvittavissa tilanteissa. Weimarin tasavallan loppuaikoina niitä käytettiin kuitenkin yleisesti normaalin lainsäädännön korvikkeena. Hätätilana pidettiin tällöin valtiopäivien riitaisuutta ja niiden kyvyttömyyttä antaa luottamusta riittävän laajapohjaiselle hallitukselle, joka olisi kyennyt pitkäjännitteiseen hallitustyöskentelyyn.

Saksan valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburg nimitti Adolf Hitlerin valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Hitlerin hallitus oli kuitenkin kokoomushallitus, jonka ministereistä vain kaksi kuului Hitlerin lisäksi Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen. Wilhelm Frick toimi valtakunnan sisäministerinä ja Preussin sisäministeri Hermann Göring salkuttomana ministerinä – Göringille oli tosin luvattu ilmailuministerin salkku, jos Saksalla joskus tulevaisuudessa olisi ilmavoimat. Suurin osa Hitlerin kabinetin jäsenistä kuului joko Saksalaiskansalliseen kansanpuolueeseen DNVP:hen, puolisotilaalliseen Stahlhelmiin tai sitten he olivat puolueisiin kuulumattomia konservatiiveja. Hitler oli riippuvainen konservatiivisista hallituskumppaneistaan, jota ilman hänellä ei ollut valtiopäivien enemmistöä. Hitlerin toimintavapautta rajoitti lisäksi Weimarin tasavallan liberaali perustuslaki, joka takasi laajat kansalaisoikeudet. Hitler ei kuitenkaan salannut toivettaan hallita valtiopäivien tahdosta riippumatta.

Alankomaalainen anarkisti-kommunisti Marinus van der Lubbe sytytti tuleen 27. helmikuuta Berliinin valtiopäivätalon. Vaikka van der Lubbe selitti toimineensa yksin, kansallissosialistit esittivät valtiopäivätalon palon merkiksi Saksan kommunistisen puolueen KPD:n aloittamasta kapinasta. Hitlerin kehotuksesta valtakunnanpresidentti Hindenburg antoi paloa seuraavana päivänä, 28. helmikuuta hätätila-asetuksen, jolla kumottiin perustuslain takaamat poliittiset ja yksilönvapaudet. Viranomaisille annettiin esimerkiksi oikeus määrätä valtiolle vaaralliseksi epäilty henkilö pidätettäväksi ja pidettäväksi turvasäilössä määräämättömän ajan ilman syytettä ja oikeudenkäyntiä. Saksan kommunistisen puolueen johtavat virkailijat pidätettiin muutamassa päivässä, samoin kuin puolueen valtiopäiväryhmän enemmistö. Vaikka leipzigilainen tuomioistuin totesi myöhemmin Marinus van der Lubben yksin syylliseksi valtiopäivätalon paloon, ilman että olisi löydetty merkkiäkään laajemmasta salaliitosta, poikkeustilamääräykset pidettiin voimassa. Myös Saksan sosialidemokraattisen puolueen SPD:n johtajistoa pidätettiin.

Saksassa pidettiin 5. maaliskuuta 1933 valtiopäivävaalit. Vaalit käytiin poikkeustilan vallitessa, kaduilla vallitsi käytännössä kansallissosialistinen terrori, vasemmistopuolueiden toimintaa häirittiin ja kansallissosialistit pystyivät käyttämään täysin rinnoin hyväkseen valtakunnallisia tiedotusvälineitä. Kansallissosialistinen puolue voitti vaalit selvästi, mutta se ei saanut toivomaansa ehdotonta enemmistöä parlamenttiin, 2/3 perustuslakienemmistöstä puhumattakaan. Kansallissosialistit saivat noin 45 % äänistä ja 288 paikkaa valtiopäivillä. Puolue pystyi muodostamaan enemmistöhallituksen kansalliskonservatiivisen Musta-valko-punaisen taisteluliiton kanssa, joka oli saanut 8 % äänistä ja 52 paikkaa. Se ei kuitenkaan pystynyt muodostamaan yksinään toimintakykyistä hallitusta. Oppositiopuolueista suurin oli sosiaalidemokraattinen SPD, jolla oli 120 valtiopäiväedustajaa. Kommunistien KPD:llä oli 81 edustajaa. Nämä eivät kuitenkaan pystyneet ottamaan mandaattiaan vastaan, koska heidät oli pidätetty tai pidätettiin heti vaalien jälkeen hätätila-asetuksen nojalla. Myös sosiaalidemokraattien valtiopäiväfraktiosta 26 edustajaa oli estynyt saapumasta valtiopäiville, joko heidät oli pidätetty tai he olivat paenneet ulkomaille.

Päästäkseen riippumattomaksi valtiopäivien enemmistöstä Hitler päätti säädättää Weimarin tasavallan valtalakien tapaisen erikoislain. Perustuslain mukaan 2/3 edustajista piti kannattaa lakia, jotta se menisi läpi; lisäksi 2/3 valtiopäiväedustajista piti olla paikalla, jotta äänestys olisi lainvoimainen. Valtiopäivien 647 edustajasta 432 piti siis olla paikalla, jotta istunto olisi lainvoimainen. Koska sosiaalidemokraateilla ja kommunisteilla oli yhteensä 201 valtiopäiväedustajaa, olisi tarvittu heidän lisäkseen vain 15 lakiin epäilevästi suhtautuvaa, jotta lain vastustajat olisivat voineet estää sen säätämisen yksinkertaisesti poistumalla valtiopäivien istunnosta. Estääkseen tämän Hitlerin johtama valtakunnanhallitus säädätti muutoksen valtiopäivien työskentelyjärjestykseen. Sen mukaan jokainen valtiopäivien jäsen, joka ei ollut erikseen saanut lupaa olla poissa istunnosta, katsottiin läsnä olevaksi, siitä riippumatta, oliko hän faktisesti paikalla vai ei. Koska pidätetyille kommunisteille ja sosiaalidemokraateille ei ollut annettu virallista lupaa olla poissa istunnosta – heitä oli vain käytännössä estetty osallistumasta siihen – heidät katsottiin istunnossa läsnä oleviksi.

Koska Berliinin Valtiopäivätalo oli tuhopolton jälkeen käyttökelvoton, valtiopäivät kokoontuivat Valtiopäivätaloa vastapäätä sijainneessa oopperatalossa, Kroll-oopperassa. Valtiopäivien kokoontuessa istuntoonsa 23. maaliskuuta talo oli vahvojen SS-joukkojen ympäröimä. Sisällä talossa partioivat ruskeapaitaiset SA-miehet. Valtiopäivätalon palon jälkeen Preussin sisäministeri Göring oli antanut määräyksen, jonka mukaan kansallissosialistisen puolueen SA- ja SS-joukkoja oli mahdollista käyttää apupoliiseina kommunistien vallankaappauksen torjumiseksi. Muodollisesti joukot olivat paikalla suojelemassa valtiopäivien istuntoa apupoliisin ominaisuudessa, mutta käytännössä opposition edustajat tunsivat heidät uhkaksi. Tätä uhkaa lisäsi se, että SA-joukot vaativat kovaäänisesti valtalain hyväksymistä ja uhkailivat samalla edustajia, mikäli lakia ei hyväksyttäisi.

Lain läpimenon kannalta oli ratkaisevaa, suostuisiko katolinen Zentrum äänestämään lain puolesta vai ei. Hyvitelläkseen Zentrumia Hitler esiintyi valtiopäivien istunnossa 23. maaliskuuta tietoisen maltillisesti. Hitler puhui ensimmäistä kertaa valtiopäivien täysistunnolle, suuri osa valtiopäiväedustajista näki hänet ensimmäistä kertaa elävänä. Hitler lupasi säilyttää sekä lainsäädäntöelinten olemassaolon että valtakunnanpresidentin viran ja valtaoikeudet. Hän lupasi niin ikään säilyttää osavaltioiden itsehallinnon ja lainsäädäntöelimet. Hän lupasi taata tuomareiden ja oikeusistuinten puolueettomuuden. Lisäksi hän lupasi, ettei kristillisten kirkkojen asemaa Saksassa tultaisi kaventamaan lain myötä. Hitler antoi edelleen ymmärtää, että valtiopäivien lainsäädäntötyö jatkuisi kuta kuinkin ennallaan; valtalakia tultaisiin soveltamaan vain muutamassa, kiireellisiä toimenpiteitä vaativassa asiassa. Hän antoi jopa ymmärtää, että hätätila-asetuksen nojalla rajoitettuja kansalaisvapauksia voitaisiin laajentaa, mikäli valtakuntaa uhkaava vaara saataisiin valtalain avulla torjutuksi.

Katolinen Zentrum piti tässä vaiheessa tärkeimpänä katolisen kirkon riippumattomuuden ja vaikutusvallan säilyttämistä. Kirkko oli alun alkaenkin pitänyt Weimarin tasavaltaa laajoine kansalaisoikeuksineen ja -vapauksineen epäilyttävänä. Puolueen johtaja, prelaatti Ludwig Kaas asettuikin valtalain tueksi, tosin varovaisin sanakääntein. Sen sijaan sosiaalidemokraattien valtiopäiväryhmän puheenjohtaja Otto Wels vastusti valtalakia selvin sanoin. Hänen puheensa oli viimeinen julkinen tunnustus demokratialle ja vapaalle kansalaisyhteiskunnalle ennen vuotta 1945.

Kuten useimmat muutkin Saksan ”yhdenmukaistamiseen” (saks. Gleichschaltung) liittyneet lait, Valtalaki on melko lyhyt ja sisällöltään yleinen. Lain teksti kuuluu seuraavasti:

Hitlerin maalis­kuussa 1933 säädättämä laki meni paljon pidemmälle kuin aikaisemmat valtalait. Se antoi hallitukselle oikeuden säätää myös perustuslain vastaisia lakeja, jos kohta valtiopäivien olemassaolo ja valtakunnanpresidentin oikeudet jätettiin muodollisesti lain ulkopuolelle. Tämä antoi Hitlerille ja hänen kabinetilleen muodollisen oikeutuksen lakkauttaa Weimarin tasavallan perustuslain takaamat perus- ja ihmisoikeudet sekä poliittiset vapaudet. Valtakunnanhallitus sai myös oikeuden solmia oikeudellisesti sitovia sopimuksia muiden valtioiden kanssa. Erityisen tärkeitä olivat Valtalain 1. artiklan määräykset, jonka mukaan valtakunnanhallituksen lainsäädäntövalta koski myös perustuslain 85. artiklan 2. momentissa ja 87 artiklassa mainittuja asioita. Edellinen momentti koski valtion tulo- ja menoarvion hyväksymistä valtiopäivillä ja jälkimmäinen valtiopäivien oikeutta päättää valtion velkaantumisesta. Valtiopäivät menettivät siis oikeutensa vaikuttaa valtiontalouteen, mikä olisi ollut tärkeä ja toimiva keino vaikuttaa hallituksen politiikkaan.

Valtalaki säädettiin aluksi neljän vuoden määrä­ajaksi, mutta sen voimassa­oloa jatkettiin myöhemmin kaksi kertaa. Lain voimassaoloa pidennettiin 30. tammikuuta 1937 neljällä vuodella 1. huhtikuuta 1941 asti, ja 30. tammikuuta 1939 edelleen 10. toukokuuta 1943 asti. Kummallakin kerralla voitiin käytännössä pitää jo ennalta varmana, että valtio­päivät myöntyivät sen jatkamiseen, sillä kansallissosialistit olivat sillä välin muuttaneet vaalilakia niin, että äänestäjät saattoivat hyväksyä vain ­puolueen laatiman ehdokas­listan. Vuonna 1943 Hitler pidensi valtalakia antamallaan asetuksella määräämättömäksi ajaksi. Vuonna 1942 valtio­päivät säätivät lisäksi lain, joka antoi Hitlerille vallan päättää jokaisen kansalaisen elämästä ja kuolemasta, mikä käytännössä merkitsi sitä, että valtalaki pysyi voimassa sodan loppuun saakka.^[1]

Ennen valtalain säätämistä Hitler oli vakuuttanut, että valtiopäivien toiminta jatkuisi kuta kuinkin normaalisti. Käytännössä valtiopäivien lainsäädäntötyö kuitenkin pysähtyi. Valtalain säätämisen jälkeen Saksan valtiopäivät kokoontuivat vain 19 kertaa ja säätivät yhteensä seitsemän lakia. Näistä kaksi koski nimenomaan valtalain voimassaolon pidentämistä. Muut viisi lakia olivat:

• Laki Saksan valtakunnan rakenteellisesta uudistamisesta, jonka valtiopäivät säätivät 30. tammikuuta 1934. Tämä tasan vuosi kansallissosialistien valtaannousun jälkeen säädetty laki lopetti virallisesti Saksan osavaltioiden itsehallinnon.
• Valtakunnan lippulaki
• Laki valtakunnankansalaisuudesta sekä
• Laki saksalaisen veren ja kunnian suojelemisesta. Nämä valtiopäivien Nürnbergin 7. puoluepäivien (eli ”Vapauden puoluepäivien”) yhteydessä 15. syyskuuta 1935 säätämät lait tunnetaan nimellä Nürnbergin lait, ja ne rajasivat juutalaiset pois Saksan julkisesta elämästä.
• Laki Danzigin vapaakaupungin yhdistämisestä Suur-Saksan valtakuntaan, jonka valtiopäivät säätivät 1. syyskuuta 1939, toisen maailmansodan syttymisen vuoksi pidetyssä erikoisistunnossa.

Yleensä valtiopäivien tehtävänä oli lähinnä kuunnella Hitlerin pitämä puhe kansakunnan tilasta. Kansan suussa valtiopäivät saivatkin pilkkanimen ”valtakunnan parhaiten palkattu mieskuoro”, koska niiden tehtäviin kuului Hitlerin puheen kuuntelemisen lisäksi lähinnä laulaa istunnon lopuksi Deutschlandlied ja Horst-Wessel-Lied.

Kaksi kertaa valta­kautensa alku­vuosina Hitler kuitenkin ylitti nekin valtuudet, jotka valtalaki hänelle soi. Helmikuussa 1934 hän lakkautti valtakunnanneuvoston (Reichsrat), osa­valtioiden edustus­elimen, vaikka valtalaissa nimenomaan sanottiin, että sen nojalla säädetyt lait eivät saaneet uhata valta­kunnan­neuvoston asemaa. Saman vuoden elokuussa, presidentti Paul von Hindenburgin kuoltua, Hitler otti itselleen myös valtakunnanpresidentin tehtävät, vaikka valtalaki ei koskenut valtakunnanpresidentin valtaoikeuksia^[1], joskaan hän ei virallisesti astunutkaan valtakunnanpresidentin virkaan. Valtakunnanpresidenttiys oli käytännössä yhdistetty kanslerin toimen kanssa aina vuoteen 1945, jolloin Hitler poliittisessa testamentissaan nimitti suuramiraali Karl Dönitzin valtakunnanpresidentin virkaan.

Valtalaki kumottiin muodollisesti liittoutuneiden valvontakomission 1. määräyksellä kansallissosialististen lakien mitätöimiseksi, joka annettiin 20. syyskuuta 1945. Samalla määräyksellä kumottiin useita muitakin kansallissosialistisen järjestelmän pystyttämiseen liittyneitä lakeja. Käytännössä laki oli tietenkin menettänyt merkityksensä jo aiemmin, kun liittoutuneet olivat miehittäneet Saksan ja ottaneet siellä käsiinsä hallintovallan. Ratkaiseva päivämäärä tässä suhteessa oli 23. toukokuuta 1945, jolloin liittoutuneiden edustajat antoivat julistuksen, jonka mukaan hallintovalta Saksassa on siirtynyt liittoutuneille.

Saksan liittotasavallan peruslain 9 artiklan mukaan sosiaaliset ryhmät voidaan leimata verfassungsfeindlichiksi ( vihamieliksi perustuslaille") ja Saksan liittohallitus voi kieltää ne. Ainoastaan Liittovaltion perustuslakituomioistuin voi leimata poliittiset puolueet Saksan liittotasavallan perustuslain vastaiseksi pykälän 21 II mukaisesti. Konseptin taustalla on ajatus, että edes kansan enemmistön ei sallita perustaa totalitaarista tai itsevaltaista hallintoa, kuten vuoden 1933 valtalaki salli, koska se rikkoo Saksan perustuslain demokraattisia periaatteita.