Treblinka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Treblinkasta hengissä selvinneen Jakow Wiernikin 1959 tekemä leirin pienoismalli

Treblinka oli kansallissosialistisen Saksan perustama tuhoamisleiri Puolan nykyisessä Masovian voivodikunnassa, noin 100 kilometriä Varsovasta koilliseen. Leiri oli organisoitu kahteen osaleiriin, jotka olivat Treblinka I ja Treblinka II.

Treblinka oli yksi kolmesta itäiseen Puolaan operaatio Reinhardiksi kutsutun systemaattisen juutalaisten tuhoamisen takia perustetuista leiristä. Se oli kuolinlukujen perusteella näistä kolmesta suurin ja pahamaineisin. Tuhoamisleirillä surmattiin 750 000 – 900 000 juutalaista.[1] Suuri osa Treblinkassa tapetuista juutalaisista tuotiin Varsovan suuresta juutalaisyhteisöstä, mutta juutalaisia tuotiin leirille myös muista Euroopan maista.

Treblinkan tuhoamisleiri oli 100 kilometriä koilliseen Varsovasta,[2] lähellä Małkinia Górnan kylää, 2,5 kilometriä Treblinkan rautatieasemasta.[3] Leiri sijaitsi Varsovan ja Białystokin gettojen puolivälissä.

Puolan hallituksen Treblinkan tuhoamisleirille rakennuttama muistomerkki: jokainen useasta tuhannesta kivestä edustaa kaupunkia tai kylää, joiden juutalaisia asukkaita surmattiin leirillä
Muistomerkin suurin kivi, joka sijaitsee kaasukammioille alkaneen matkan paikalla, edustaa yli 310 000 juutalaista Treblinkaan vain hieman yli kolmen kuukauden aikana lähettänyttä Varsovan ghettoa

Treblinka I

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Treblinka I toimi keskitysleirinä, sen sijainti oli kaksi kilometriä etelään tuhoamisleiristä. Treblinka I oli toiminnassa kesäkuusta 1941 heinäkuun 23:een 1944. Tänä aikana puolet 20 000 vangista kuolivat teloituksiin, nääntymykseen ja pahoinpitelyihin. Treblinka I:n vangit työskentelivät joko sorakuopalla tai keinokastelualueella.[4]

Treblinka II

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Treblinka II oli varsinainen tuhoamisleiri ja oli jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa oli majoitustilat SS-miehille ja ukrainalaisille vartijoille sekä varasto- ja lajittelutiloja vankien omaisuudelle sekä parakit noin 800 vangille, jotka tekivät leirin työt. Kapea aidattu käytävä vei alaleiriin, jossa olivat kaasukammiot ja myöhemmin krematorio. Aluksi uhrit haudattiin joukkohautoihin.

Toiseen osaan (alaleiriin) oli pistoraide pääradasta. Siellä oli kaksi parakkia radan vieressä, joihin säilöttiin vankien tavarat; toinen oli naamioitu muistuttamaan rautatieasemaa kelloineen päivineen.[5] Sadan metrin päässä radasta sijaitsi kaksi muuta rakennusta. Kaikkia rakennuksia käytettiin varastoina. Yhtä rakennusta käytettiin naisten riisuutumishuoneena, siellä myös heidän tukkansa ajeltiin pois. Siellä sijaitsi myös kassanhoitajan toimisto, joka keräsi tulokkailta kaikki rahat ja jalokivet ”säilytykseen”. Valkoiseksi maalattuun ja Punaisella ristillä merkittyyn "Lazarettiin" vietiin kaikki sairaat, vanhat, loukkaantuneet ja kuolleet. Nämä vangit vietiin seitsenmetrisen kuopan äärelle, jossa heidät ammuttiin.

Kolmas osa leiristä (yläleiri eli kuoleman leiri) sijaitsi pienellä mäellä, jonne vei alaleiristä kapea käytävä, jolla oli SS:n antama ironinen nimi Himmelstraße (”Taivastie”). Se oli piikkilangalla aidattu – der Schlauch (”putki”) – ja johti suoraan kaasukammioille. Sen takana oli ainakin kaksi krematoriona käytettyä kuoppaa, joihin kaasutetut uhrit ladottiin palamaan. Yläleirissä oli myös parakki siellä työskenteleville vangeille.

Tuhoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhrit tuotiin Treblinkaan junalla. Leiri oli naamioitu näyttämään normaalilta rautatieasemalta, vangit jättivät arvoesineensä ”säilytykseen” ja siellä oli "Lazaret"-kyltillä ja punaisella ristillä merkitty rakennus sairaille ja kuljetuksen aikana kuolleille. Lavastuksen tarkoitus oli helpottaa leirin vartijoiden työtä, sillä ennen tätä lavastusta vangit huomasivat heti saavuttuaan, että heidät tullaan tappamaan. Lavastuksen avulla uhrit saatiin pysymään rauhallisina.

Tulokkaille ilmoitettiin heidän saapuneen siirtoleirille, josta heidät lähetettäisiin muihin leireihin. Hygienian takia heidän pitää mennä suihkuihin ja vaatteet pitää desinfioida. Kaikki rahat ja arvoesineet piti jättää säilytykseen, josta he saisivat ne takaisin suihkusta tultuaan.

Vangit lajiteltiin sukupuolen mukaan ja käskettiin riisuutua alastomiksi talvisinkin, jolloin oli jopa –20 °C pakkasta. Vartijat valikoivat joukosta liian vahvoiksi arvioimansa, jotka vietiin ”Lazarettiin” ja ammuttiin. Naisilta leikattiin tukka pois ennen surmaamista.[5][6] Niistä ”tehtiin sukkia muun muassa sukellusvenemiehistöille”, kuten leirikomentajien saama direktiivi määräsi 1942.[7]

Vastasaapuneita juutalaisia, erityisesti miehiä hakattiin ruoskilla kun heitä ajettiin kaasukammioihin. SS-upseerien todistuksen mukaan miehet kaasutettiin aina ensin, samalla kun naiset ja lapset joutuivat odottamaan ulkosalla vuoroaan. Odottaessaan naiset ja lapset kuulivat kuolevien miesten kärsimykset ja tulivat tietoisiksi tulevasta kohtalostaan, mikä luonnollisesti aiheutti heissä paniikkia ja epätoivoa, sekä myös tahatonta ulostamista.[6]

Yhden saapumiserän tuhoaminen vei tavallisesti kahdesta kolmeen tuntia.[6]

Kaasukammiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1942 käyttöönotetut uudet kaasukammiot kykenivät surmaamaan 3 000 ihmistä kahdessa tunnissa ja 12 000−15 000 uhria päivässä,[8][9] maksimikapasiteetin ollessa 22 000 surmattua 24 tunnissa.[10]

Alkuperäisiin kolmeen kaasukammioon ahdettiin kerrallaan 200 (yht. 600) ja kymmeneen uuteen 400 (yht. 4000) uhria. Kaasukammiot olivat kooltaan 4x4x2,6 m (alkuperäiset) ja 4x8x2 m uudemmat, joiden matalammalla oleva katto pienensi tilavuutta ja siten lyhensi tukehtumisaikaa.[11] Uusi kaasukammiorakennus oli tehty muistuttamaan juutalaista rituaalikylpylää tai synagogaa ja sen etuseinässä komeili isokokoinen Daavidin tähti.[12]

Kaasukammioissa oli tirkistysluukut, joiden kautta oli mahdollista seurata surmaamista.[5] Alkuperäisissä kammioissa uhrit surmattiin Puna-armeijalta kaapatun tankin polttomoottorin pakokaasuilla. SS-Scharführer Erich Fuchsin mukaan kyseessä oli 200 hp:n vesijäähdytetty V-8 bensiinimoottori; Fuchs vastasi koneen asentamisesta.[13][14][15] Se myös toimi leirin generaattorina. Uusia kymmentä kammiota varten asennettiin kaksi uutta konetta.

Surmaaminen pakokaasuilla erosi merkittävästi menetelmästä, jossa käytettiin Zyklon B -kaasua, kuten Auschwitzissa ja Majdanekissa. Sobibórissa ja Bełżecissä käytettiin bensiinimoottoreiden pakokaasuja. Uhrit kuolivat tukehtumiseen ja häkämyrkytykseen. Tämä myös tarkoitti sitä, että usein kaikki uhrit eivät olleet kuolleita, kun ovet avattiin. Jotkin elossa säilyneet Sonderkommandot todistivat myöhemmin joidenkin uhrien vetäneen viimeisen henkäyksensä poistettaessa heitä kammiosta.[16] Ruumiita tuhottaessa jotkut uhrit osoittivat elämänmerkkejä, mutta vartijat eivät tavallisesti reagoineet niihin mitenkään.[17]

Kaasutuksen aloituksesta äänien vaimenemiseen kului aikaa reilut kymmenen minuuttia [18]ja ovet avattiin parinkymmenen minuutin kuluttua.[17] Leirin kapinan yhteydessä 1943 paennut ja elossaselvinnyt Jankiel Wiernik on todistanut, että kun kammioiden ovet avattiin, ruumiit olivat yhä pystyasennossa tai polvillaan täyteenahtamisen takia.

Aluksi ruumiit haudattiin suuriin joukkohautoihin; myöhemmin tehtiin arina kiskoista ja betonipilareista, jonka päällä niin tuoreet kuin ylöskaivetut haudatut ruumiit poltettiin. Noin 800–1 000 ruumista poltettiin kerrallaan ja polttaminen kesti kerrallaan noin viisi tuntia. Krematorio paloi 24 tuntia vuorokaudessa.[19]

Toisin kuin keskitysleireillä joissa ylläpidettiin mm. orjatyövoimaa, tuhoamisleireillä kuten Treblinkalla ei ollut mitään muuta toimintaa kuin ihmisten surmaaminen. Koko leiri naamioitiin rautatieasemaksi, jotta tulevat uhrit eivät aavistaisi kohtaloaan, ja heitä olisi helpompi käsitellä. ”Asemarakennuksessa” oli näkyvissä juna-aikatauluja, määränpäiden julisteita ja jopa toimimaton ”kello”, jonka viisareita siirrettiin aina saapuvan junan arvioituun tuloaikaan.[20] Puna-armeijan sotakirjeenvaihtaja Vasili Grossman kuvaili leirin toimintaa kirjassaan A Hell Called Treblinka (Helvetti nimeltään Treblinka), jota käytettiin todisteena Nürnbergin oikeudenkäynneissä.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • J-F. Steiner (1979). Treblinka: my home and lover. New York, Simon and Schuster.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Steinbacher, Sybille: Auschwitz: Lyhyt historia, s. 91–92. (Auschwitz: Geschichte und Nachgeschichte, 2004.) Suomentanut Kauko, Tuomas. Like, 2008. ISBN 978-952-01-0081-0
  2. ↑ Steiner, Jean-Francois, and Weaver, Helen. Treblinka.
  3. ↑ United States Department of Justice. Excerpts from Interrogation of Defendant Pavel Vladimirovitch Lelenko.lähde tarkemmin?
  4. ↑ Crowe, D. The Holocaust Roots, History, and Aftermath 2008. s. 247.
  5. ↑ a b c Alexsandr Yegerin todistus Nizkor Projekti,
  6. ↑ a b c Dokumenttielokuva Shoah (1985).
  7. ↑ Concentration Camp Dachau 1933-1945, ISBN 3-87490-528-4, p. 137; Plate 282 with translation.
  8. ↑ Treblinka Death Camp, with photographs, Ounsdale, PDF (2.2 MB)
  9. ↑ Yitzhak Arad (1987). Belzec, Sobibor, Treblinka: The Operation Reinhard Death Camps, Bloomington: Indiana University Press, pg. 37.
  10. ↑ David E. Sumler, A history of Europe in the twentieth century. Dorsey Press, ISBN 0256014213.
  11. ↑ Operation Reinhard: The Construction of Larger Gas Chambers (Arkistoitu – Internet Archive) The Nizkor project
  12. ↑ http://www.holocaustresearchproject.org/ar/argaschambers.html The Gas Chambers at Belzec, Sobibor and Treblinka
  13. ↑ [Testimony of SS Scharführer Erich Fuchs in the Sobibór-Bolender trial, Düsseldorf.] Yitzhak Arad: Belzec, Sobibor, Treblinka. The Operation Reinhard Death Camps (1987)Google books
  14. ↑ Testimonies of SS men, with sources (Arkistoitu – Internet Archive)
  15. ↑ McVay, Kenneth: The Construction of the Treblinka Extermination Camp Yad Vashem Studies, XVI. Jewish Virtual Library.org.
  16. ↑ Klee 1988, p. 246
  17. ↑ a b Rajzman 1945, U.S. Congress
  18. ↑ Klee 1988, p. 244
  19. ↑ Klee, Dressen, Willi, Riess, Volker The Good Old Days: The Holocaust as Seen by Its Perpetrators and Bystanders. ISBN 1-56852-133-2.
  20. ↑ Lanzmann, Claude, Shoah: An Oral History of the Holocaust. New York: Pantheon Books. 1985.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Rajchman, Chil: Treblinkan viimeinen juutalainen: Muistiinpanoja jälkimaailmalle. (Alkuteksti jiddisin kielellä. Ranskankielinen laitos Je suis le dernier juif: Treblinka 1942-1943 on saksankielisen Ulrike Bokelmanin käännöksen Ich bin der letzte Jude: Treblinka 1942/43 pohjana. Saksan kielestä kääntänyt Marita Vihervuori) Helsinki: Minerva, 2011. ISBN 978-952-492-447-4
  • Rajzman, Samuel: Uprising in Treblinka ("Uprising in Treblinka" [in] U.S. Congress. House Committee on Foreign Affairs. Punishment of war criminals, 120–125. 79th Cong., 1st sess. Washington, D.C.: GPO, 1945.) 1945. Holocaust History.org. Arkistoitu 3 kesäkuu 2013. ”Treblinka survivor's testimony. Excerpt.” Viitattu 24 November 2013. Archive.org

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Treblinka&oldid=22816340”