The Crying Game
| The Crying Game | |
|---|---|
 |
|
| Ohjaaja | Neil Jordan |
| Käsikirjoittaja | Neil Jordan |
| Tuottaja |
Stephen Woolley Nik Powell |
| Säveltäjä | Anne Dudley |
| Kuvaaja | Ian Wilson |
| Leikkaaja | Kant Pan |
| Pääosat |
Stephen Rea Miranda Richardson Jaye Davidson Forest Whitaker |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Yhdistynyt kuningaskunta |
| Tuotantoyhtiö |
Palace Pictures Channel Four Films British Screen |
| Levittäjä | Mokép |
| Ensi-ilta | 1992 |
| Kesto | 111 min |
| Alkuperäiskieli | englanti |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
The Crying Game on brittiläinen psykologinen jännityselokuva vuodelta 1992. Sen on käsikirjoittanut ja ohjannut Neil Jordan. Pohjois-Irlannin levottomuuksiin sijoittuvan elokuvan teemoja ovat seksuaalisuus, sukupuoli, rotuidentiteetti ja kansallisuus.
Juoni
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Irlannin tasavaltalaisarmeijan (IRA) vapaaehtoisjäsen Fergus (Stephen Rea) käsketään vartioimaan panttivangiksi otettua brittisotilasta Jodya (Forest Whitaker). Keskustellessaan kolmen päivän aikana he ystävystyvät. Jody pyytää Fergusilta, että jos hänet tapetaan, Fergus menisi Lontooseen ja etsisi käsiinsä hänen tyttöystävänsä Dilin (Jaye Davidson). Fergus saa käskyn teloittaa Jody, mutta ei halua ampua tätä tämän juostessa pakoon. Brittiarmeijan joukot tekevät rynnäkön IRA:n tukikohtaan, ja Fergusin jahtaama Jody kuolee tapaturmaisesti omien joukkojensa ajoneuvon yliajamana.
Fergus luulee IRA-tovereidensa kuolleen ja pakenee Lontooseen, jossa hän hankkii työpaikan nimellä Jimmy. Hän pitää lupauksensa ja löytää Jodyn ystävän Dilin työskentelemässä eräässä kampaamossa. Fergus ihastuu ja alkaa tapailla Diliä, muttei kerro IRA-taustastaan eikä osuudestaan Jodyn kuolemaan. Dil paljastuu transnaiseksi, mikä on aluksi Fergusille järkytys, mutta hän haluaa jatkaa suhdetta.
Fergusin IRA-toveri Jude (Miranda Richardson) ilmestyy yllättäen Lontooseen ja kertoo Fergusille, että hänet tapetaan rangaistuksena aiemmista virheistään ellei hän suostu murhaamaan uudeksi kohteeksi valittua tuomaria. Suunniteltua murhaa edeltävänä iltana Fergus tunnustaa Dilille osuutensa Jodyn kuolemaan. Seuraavana aamuna Dil sitoo nukkuvan Fergusin sänkyyn. Koska Fergus ei saavu paikalle, IRA-ryhmän johtaja Peter joutuu tappamaan tuomarin itse ja saa surmansa tämän henkivartijoiden ampumana, jolloin Jude saapuu kostamaan Fergusille. Dil ampuu Juden Fergusin aseella kostona tämän osuudesta Jodyn kuolemaan ja pakenee. Fergus ottaa vastuun Juden murhasta ja saa pitkän vankeustuomion, mutta Dil vierailee hänen luonaan vankilassa.
Näyttelijät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Stephen Rea | … | Fergus (Jimmy) |
| Jaye Davidson | … | Dil |
| Miranda Richardson | … | Jude |
| Forest Whitaker | … | Jody |
| Adrian Dunbar | … | Peter |
| Jim Broadbent | … | Col, baarimikko |
| Ralph Brown | … | Dave |
| Tony Slattery | … | Deveroux |
| Birdy Sweeney | … | Tommy |
Musiikki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elokuvan tunnuslaulun ”The Crying Game” esittää Boy George. Geoff Stephensin sävellyksen levytti alun perin Dave Berry vuonna 1964, ja myös tätä versiota kuullaan elokuvassa.
Vastaanotto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Neil Jordan voitti elokuvastaan parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscarin. Vuoden 1993 Oscar-gaalassa The Crying Game sai Oscar-ehdokkuudet myös parhaan elokuvan, miespääosan (Rea), miessivuosan (Davidson), ohjauksen (Jordan) ja leikkauksen (Kant Pan) sarjoissa. Bafta palkitsi elokuvan vuoden parhaana ja se sai lisäksi kuusi muuta ehdokkuutta. Kymmenine muine ehdokkuuksineen ja palkintoineen The Crying Game oli vuoden 1992 palkituimpia elokuvia maailmassa. Se oli myös vuoden 1993 toiseksi tuottoisin eurooppalainen elokuva maailmassa ranskalaiskomedian Vierailijat jälkeen.[1]
Vuonna 1999 British Film Instituten kyselyssä The Crying Game äänestettiin kaikkien aikojen 26. parhaaksi brittielokuvaksi. Vastaajina oli tuhat Ison-Britannian elokuva- ja televisioammattilaista.[2]The New York Timesin kriitikot valitsivat elokuvan vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta maailmassa.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Uusitalo, Kari & Huhtamo, Erkki: Elävän kuvan vuosikirja 1994, s. 73. Suomen elokuvasäätiö, 1994. ISBN 951-37-1245-1
- ↑ Best 100 British films – full list, BBC 23.12.1999. Viitattu 27.7.2016.
- ↑ The Best 1,000 Movies Ever Made, The New York Times. Perustuu teokseen The New York Times Guide to the Best 1,000 Movies Ever Made, St. Martin's Griffin 2004. Viitattu 4.7.2016.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Tuhkanen, Mikko: ”Minuuden pelit”, Filmihullu 2/1994.
