Tammikuun valiokunta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tammikuun valiokunnaksi (ruots. Januariutskottet) kutsutaan 20. tammikuuta vuonna 1862 toimintansa aloittanutta valtakunnallista kokousta, joka oli eräänlainen yksikamarinen tynkäeduskunta. Sen tehtävänä oli valmistella varsinaisten ”maapäivien” eli valtiopäivien kokoontumista. Valiokuntaan kuului kaksitoista jäsentä kustakin neljästä säädystä. Kussakin säädyssä oli toimitettu edustajien vaali, ja siksi kyseessä oli ainoa vaaleilla valittu edustajakokous Suomessa 1800-luvulla. Kyseessä oli 1800-luvun ainoa valtiollinen kokous, jossa ei kokoonnuttu säädyittäin. Valiokunta katkaisi Porvoon valtiopäivien päättymisestä jatkuneen valtioyön.

Tapahtumien taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän keisari Nikolai I:n kuoltua ja Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle Suomen kansan keskuudessa heräsi toiveita uudistuksista. Samaa tunnetta ei tosin ollut Suomea hallitsevan senaatin jäsenten keskuudessa. Toisena pääsiäispäivänä eli 25. maaliskuuta 1855 suuriruhtinas kävi henkilökohtaisesti senaatissa ja saneli pöytäkirjaan seuraavan ohjelmatoivomuksen.[1]

Senaatin tulisi:

  1. ehdottaa kaupan ja merenkulun edistämisestä;
  2. ehdottaa tarkoituksenmukaiset keinot maan teollisuuden kehittämiseksi, vanhojen tehdaslaitosten parantamiseksi ja uusien rakentamiseksi;
  3. tehdä ehdotus koulujen parantamiseksi ja miten maalaiskuntien kansanopetusta voitaisiin helpottaa;
  4. ehdottaa komitea kanavien ja rautateiden rakentamiseksi maan sisäosien ja valtakunnan pääkaupungin välille;
  5. ehdottaa miten alempien virkamiesten palkkoja voitaisiin korottaa.

Suuriruhtinaan ohjelma herätti toiveita kansan ja pienen sivistyneistön keskuudessa. Kannanotossa nähtiin mahdollisuus valtiopäivien koolle kutsumiseen. Rauhallisena pysyneessä Suomessa oli kuitenkin kuplivaa odotusta. Yliopiston rehtori Gabriel Rein oli kutsunut 20. syyskuuta 1855 suuriruhtinaan kruunajaisjuhlaan arvovaltaisen vierasjoukon. Läsnä ollut professori Frans Ludvig Schauman teki asian kuitenkin selväksi ruotsinkielisessä juhlapuheessaan, jossa hän suoraan esitti maapäivien koolle kutsumista. Puhe herätti sekä närkästystä että ihastusta. Maan korkeimmat virkamiehet olivat närkästyneitä ja heidän joukossaan oli itse suuriruhtinas. Liberaalit olivat kuitenkin innostuneita puheesta ja sen rohkeudesta.

Suuriruhtinas Aleksanteri II oli käskenyt 9. toukokuuta 1859 senaattia ja Suomen kenraalikuvernööriä laatimaan luettelon niistä toimista, jotka edellyttäisivät maapäivien koollekutsumista. Tämä luettelo toimitettiin hallitsijalle vuoden 1861 alussa kun senaatti oli saanut vaaditun luettelon valmiiksi.

Maan omat virkamiehet olivat uudistuksille torjuvampia kuin maassa olevat venäläiset virkamiehet. Näin senaatin finanssitoimituskunnan päällikkö Lars Gabriel von Haartman joutui uudistuksiin myönteisesti suhtautuneen kenraalikuvernööri Fredrik Vilhelm von Bergin kanssa vastakkain. Kiista päätyi von Haartmanin ilman omaa pyyntöä tapahtuneeseen eroon. Hänen tilalleen tuli Fabian Langenskiöld.

Ajatus valiokunnasta syntyy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Senaattori Fabian Langenskiöld oleskeli kevättalvella 1861 Pietarissa samaan aikaan kenraalikuvernööri von Bergin kanssa. Langenskiöld halusi puhua Suomen tilanteesta von Bergin kanssa ja toivoi tämän pyytävän suuriruhtinaan vastaanottoa. Kenraalikuvernööri kuitenkin kehotti häntä kääntymään ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin puoleen.

Kun Aleksanteri II ei ollut innostunut kutsumaan koolle valtiopäiviä ajankohdan poliittisen tilanteen vuoksi, pettynyt Langenskiöld pyysi neuvotteluja sekä Armfeltin että muiden Pietarissa olleiden suomalaisten kanssa. Näiden neuvottelujen aikana hän ehdotti, että säätyjen sijaan kutsuttaisiin koolle erikoinen säätyvaliokunta, jossa olisi yhtä monta edustajaa kustakin neljästä säädystä. Tämän valiokunnan tehtävänä olisi selvittää ne tärkeimmät ja kiireellisemmät asiat, joita ei voitaisi valtakunnassa ratkaista ilman säätyjen myötävaikutusta. Näistä asioista valiokunta laatisi myös oman lausuntonsa, jonka perusteella hallitsija voisi ratkaista asiat kunnes säädyt kutsuttaisiin koolle. Jo aiemmin kenraalikuvernöörin kansliapäällikkö oli esittänyt melko samanlainen ajatuksen.

Reaktio ehdotukseen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajatus säätyvaliokunnan kokoontumisesta herätti pelkoa niin senaatissa kuin kansankin joukossa. Valiokunnalla pelättiin korvattavan itse valtiopäivät ja näin ollen sitä pidettiinkin perustuslakien vastaisena.

Valiokunnan koollekutsumisesta määrännyt niin sanottu huhtikuun manifesti allekirjoitettiin Pietarissa 10. huhtikuuta 1861 ja julkaistiin Suomessa 17. huhtikuuta. Tietyt, lähinnä liberaaleista sanomalehtimiehistä ja tilanomistajista muodostuneet piirit ryhtyivät välittömästi organisoimaan valiokuntaa vastaan suunnattua kansalaismielipiteen ilmausta saadakseen keisarin muuttamaan päätöstään. Tämän piirin johtoon asettui sittemmin ritarihuoneen ensimmäinen kreivi, Carl Magnus Creutz. Suunnitteilla oli kansalaiskokous tai -adressi. Suomen senaatti käsitteli valiokunta-asiaa 18. huhtikuuta, jolloin prokuraattori Carl Edvard Gadd ja senaattorit Cronstedt, Törnqvist, Federley, Furuhjelm ja Munck vaativat ilmoitettavaksi hallitsijlle menettelyn olevan perustuslainvastainen, mutta jäivät vähemmistöön.[2]

Helsingissä järjestettiin 22. huhtikuuta 1861 valiokuntaa vatustanut mielenosoitus, jonka on sanottu olleen Suomen ensimmäinen poliittinen mielenosoitus. Mielenosoituksen järjestämisessä aktiivisimpana ryhmänä olivat ylioppilaat. Eräiden aiempien tapausten vuoksi pelättiin, että mielenosoitus saattaisi johtaa viranomaisten rangaistuksiin, jotka koskettaisivat koko yliopistoa. Siksi jotkut vanhemmat opiskelijat, kuten maisteri Wilhelm Lavonius ja tohtori J. E. Waaranen yrittivät vielä viime hetkellä ylipuhua ylioppilaat hajaantumaan. Carl Immanuel Qvist kuitenkin keskeytti Waarasen sanoen ”Haista paska!” ja kulkue lähti liikkeelle Esplanadin puistosta. Mielenosoittajat kiersivät osoittamassa suosiotaan valiokunta-ajatusta vastustaneiden senaattoreiden kotitalojen edessä Helsingissä. Mukana ollut K. E. F. Ignatius muisteli myöhemmin mukaan liittyneen tuhansia ihmisiä, mutta tämä luku saattaa olla liian suuri.[3]

Mahdollisesti mielenosoituksen vaikutuksesta keisari Aleksanteri allekirjoitti 24. huhtikuuta ilmoituksen, jonka mukaan tammikuun valiokunta tulisi olemaan vain varsinaisia valtiopäiviä valmisteleva. Selitys julkaistiin Suomessa kolme päivää myöhemmin.[3]

Helsingin mielenosoituksen keskeisenä iskusanana oli juuri ”perustuslaki”, vaikka juuri kukaan ei tuolloin tuntenutkaan paljon puhuttujen Suomen perustuslakien sisältöä, sillä niitä ei oltu julkaistu painettuina Suomen suuriruhtinaskunnassa. Niinpä professori Johan Philip Palmén julkaisi syksyllä 1861 kirjallisen esityksen Suomen perustuslaeista, joka meni kuin kuumille kiville.[4]

Marraskuussa 1861 von Bergin tilalle Suomen kenraalikuvernööriksi tuli Platon Ivanovitš Rokassovski. Rokassovskin tehtäväksi tuli rauhoitella mielipiteitä Suomessa. Lopullinen rauhoitus valiokuntaa vastustaneille saatiin, kun Rokassovski toi Helsinkiin keisarin lupauksen valtiopäivien järjestämisestä.

Kaksitoista säätyjen 48 jäsenestä, keskellä edessä puheenjohtaja J. U. S. Gripenberg. Takarivissä vasemmalta: A. G. Tolmpo, T. T. Renvall, J. W. Snelman G:son, D. Lindh, C. M. Creutz ja H. Dufva. Eturivissä vasemmalta: A. Sjöstedt, A. Juselius, H. G. Boija, S. Gripenberg, A. L. Munsterhjelm, A. E. Arppe ja C. A. Öhrenberg.

Valiokunnan puheenjohtajana toimi senaattori Johan Ulrik Sebastian Gripenberg.

Säätyjen valitsemat jäsenet olivat:[5]

Aatelisto
Carl Magnus Creutz
August Magnus Gustaf Armfelt
Carl Johan Carpelan
Hans Gustaf Boije
Germund Gustaf Aminoff
August Fredrik Järnefelt
Johan August von Essen
Johan Reinhold Taube
Anders Lorenz Munsterhjelm
Carl Gustav Mortimer von Kræmer
Edvin Gideon Wasastjerna
Adolf Törngren

Papisto
Torsten Thure Renvall
Frans Ludvig Schauman
Herman Fredrik Sohlberg
Carl Rudolf Forsman
Daniel Lindh
Magnus Erik Alopæus
Johan Fredrik Bergh
Johan Mathias Hackzell
Aron Gustaf Borg
Anders Josef Europæus
Erik Johan Andelin
Adolf Edvard Arppe

Porvarit
Carl Adolf Öhrnberg
Carl Julius Amandus Grönholm
Robert Isidor Örn[6]
Anton Björnberg
Carl Gustaf Wolff
Johan Wilhelm Snellman
Johan Christian Hornborg
Adolf Juselius
Fredrik Procopé
Gabriel Tengström
William Sneckendahl
Jakob Mölsä

Talonpojat
Axel Gabriel Tolpo
Axel Sjöstedt-Nygård
Samuel Mantali
Matti Retula
Henrik Jaatinen
Henrik Dufva
Niilo Kosonen
Lars Gustaf Pelkonen
Anders Puhakka
Jakob Hannuksela
Johan Erik Keto
Erik Niemelä

  1. Jatkossa lainataan muun muassa teosta Einar W. Juva: Suomen kansan aikakirjat VIII osa, 1856–1899, s. 10–39. Tämä arvoväritteinen käsitys on peräisin K. W. Rauhalan nimiin pannusta lainauksesta.
  2. Matti Klinge: Kansalaismielen synty: Suomen ylioppilaiden aatteet ja järjestäytyminen ilmentämässä yleisen mielipiteen ja kansalaistietoisuuden kehittymistä 1853–1871, s. 129–131. WSOY, Helsinki 1967.
  3. a b Matti Klinge (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917, s. 545–546. Otava, Helsinki 1989.
  4. Klinge 1967, s. 134–135.
  5. Helsingfors Dagblad no 15, 20.01.1862, sivu 2
  6. Kotivuori, Yrjö: Robert Isidor Örn. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu 2005.