Return to Forever

Return to Forever
Return to Forever vuonna 1976.
Tiedot
Toiminnassa	1972–1977, 1983, 2008
Tyylilaji	fuusiojazz, progressiivinen rock, latin-jazz, jazz-funk
Kotipaikka	New York, Yhdysvallat
Laulukieli	englanti
Jäsenet	Chick Corea Stanley Clarke Al Di Meola Lenny White Bill Connors Flora Purim Airto Moreira Joe Farrell Steve Gadd Mingo Lewis Earl Klugh Gerry Brown John Thomas James Tinsley Harold Garrett Ron Moss
Aiheesta muualla
Kotisivut
Infobox OKNimi-testi OK

Return to Forever oli usean pianisti Chick Corean ja basisti Stanley Clarken johtaman 1970-luvulla toimineen fuusiojazz-kokoonpanon nimi. Nämä yhtyeet kuuluvat 1970-luvun fuusiojazz-suuntauksen tärkeimpiin edustajiin.

Yhtyeen levyistä kaikkein arvostetuimmat ovat kaksi ensimmäistä, jotka ovat tyyliltään hyvin lähellä latinojazzia. Jazz-rock-kauden (1973–1976) levyistä arvostetuin on Hymn of the Seventh Galaxy (1973), ja myös muut on arvioitu korkeatasoisiksi. Parhaiten kaupallisesti niistä menestyi kultalevymyyntiin yltänyt Romantic Warrior (1976), ja Grammy-palkinnon sai monipuolinen No Mystery (1975). Viimeiseksi jäänyt, isolla kokoonpanolla tehty levy, Musicmagic (1977) on saanut yhtyeen levyistä vähiten kehuja, mutta sen kokoonpanolta julkaistiin ryhmän ainoat live-levyt.

Soitettuaan Miles Davisin mukana levyillä In a Silent Way ja Bitches Brew Corea muodosti basisti Dave Hollandin, multipuhaltaja Anthony Braxtonin ja rumpali Barry Altchulin kanssa avantgarde-jazz-yhtyeen nimeltä Circle. Vuonna 1972, skientologiaan hurahtamisen jälkeen, Corea kuitenkin halusi "kommunikoida" suuremmalle yleisölle. Avantgarde-jazzilla oli tunnetusti varsin pieni yleisö, joten käytännössä tämä tarkoitti Corean siirtymistä hieman helpompaan musiikkiin. Hän valitsi uuden yhtyeensä nimeksi Return to Forever (suom. paluu ikuisuuteen), joka on skientologiaan liittyvä, Platonin filosofian inspiroima käsite.

Ensimmäinen Return to Forever -yhtye soitti vahvasti latinalais-vaikutteista musiikkia. Corea löysi basistiksi aiemmin pianisti Horace Silverin kanssa soittaneen Stanley Clarken, joka oli tuolloin vielä nuori ja suhteellisen tuntematon. Clarkesta tuli Corean ohella ainoa Return to Foreverin kaikkien kokoonpanojen ajan mukana ollut jäsen. Varsinkin tässä ensimmäisessä kokoonpanossa Clarke soitti paljon myös kontrabassoa. Hänestä tuli 1970-luvun mittaan arvostetuimpia taitajia sekä sähkö- että kontrabassossa. Flora Purimista tuli ryhmän laulaja, joka toimitti usein myös lyömäsoittajan virkaa. Hänen aviomiehensä, Airto Moreira, oli yhtyeen ensimmäinen rumpali. Yhtyeeseen kuului myös Joe Farrell, Corean pitkäaikainen yhteistyökumppani ja usean puhallinsoittimen taitaja, joka soitti Return to Foreverin levyillä saksofonia ja huilua. Tämä ensimmäinen Return to Forever -yhtye julkaisi kaksi albumia vuosina 1972 ja 1973. Näistä ensimmäinen tehtiin saksalaiselle ECM-levymerkille ja julkaistiin Amerikassa vasta pari vuotta myöhemmin. Ensimmäinen levy on myös ryhmän ainoa, jossa on käytetty yhtyeen ulkopuolista tuottajaa. ECM:n johtaja Manfred Eicher nimittäin tuotti yhtiönsä levyt itse. Toinen levy, Light as a Feather, julkaistiin Polydorille seuraavana vuonna.

Corean sähköpiano, jota hän käytti ainoana soittimenaan kahdella ensimmäisellä levyllä, oli johtava soitin ryhmän soundissa. Purimin laulu lisäsi kaupallista vetovoimaa levyille, tosin monet yhtyeen sävellyksistä olivat instrumentaaleja ja muutenkin luonteeltaan varsin kokeellisia. Corea, Clarke ja Farrell saivat levyillä kukin runsaasti soolotilaa, ja tämän lisäksi myös Moreiran komppi piti ryhmän soundin suhteellisen paljon perinteistä jazzia muistuttavana. Tässä vaiheessa Corealla oli siis varsin erilainen näkemys fuusiosta kuin muilla 1970-luvun alun fuusioartisteilla. Ryhmän sävellykset olivat Corean tekemiä lukuun ottamatta toisen levyn nimiraitaa, jonka Clarke kirjoitti. Ensimmäisellä levyllä ovat Corean kuuluisat sävellykset, "Crystal Silence" ja "La Fiesta", ja toisen levyn päättää vielä tunnetumpi "Spain". Osa levyjen materiaalista kuullaan myös saksofonisti Stan Getzin samoihin aikoihin julkaistulla levyllä Captain Marvel (1972), jossa Corea, Purim ja Clarke ovat niin ikään mukana. Laulujen sanoituksista vastasi usein Corean ystävä, Neville Potter. Sanoitukset liittyvät usein skientologiaan, ja niiden täydellinen ymmärtäminen on hankalaa kyseisen kultin ulkopuolisille. Corea onnistui samaan myös Clarken mukaan skientologiaan, mutta Clarke jätti kultin 1980-luvun alussa.

Toisen levyn jälkeen, Purim ja Moreira jättivät yhtyeen. Purimin kyvyt laulajana oli nyt huomattu, joten he lähtivät perustamaan omaa yhtyettään. Myös Farrell lähti pois, ja tilalle alettiin etsiä uusia jäseniä. Mukaan tulivat nyt kitaristi Bill Connors, Corean kanssa usein jatkossakin työskennellyt rumpali Steve Gadd sekä lyömäsoittaja Mingo Lewis. Tällä kokoonpanolla ei kuitenkaan julkaistu ainuttakaan levyä. Gadd halusi pysytellä ahkerana studiomuusikkona, eikä mielinyt mukaan kiertueille, joten uudeksi rumpaliksi hänen tilalleen otettiin Corean ja Miles Davisin kanssa jo Bitches Brew -levyllä soittanut Lenny White. Samoin Lewis jätti ryhmän, ja yhtyeen tuolloin jo nauhoitettu kolmas levy, Hymn of the Seventh Galaxy (1973), päätettiin levyttää uudelleen Whiten kanssa. Gaddin kanssa tehty versio jäi julkaisematta, ja sen on kerrottu kadonneen kokonaan.

Uudella levyllä ryhmän musiikin luonne oli täysin muuttunut aiemmasta. Musiikin tyylinä oli nyt jazz-rock, joka muistutti aika paljon Mahavishnu Orchestran tuon aikaista musiikkia. Soundeiltaan oltiin siis lähellä psykedeelistä rockia tai sen ajan heavy metalia, mutta soolojen pituuksissa ei jazzin tapaan säästelty. Ryhmän musiikki säilytti melodisen luonteensa, mutta perinteistä jazzia se ei muistuttanut enää juuri lainkaan, ja liitetäänkin joskus osaksi tuon ajan progressiivisen rockin ilmiötä, eikä suinkaan perusteetta. Sähkökitaran särjetystä äänestä oli tullut nyt keskeinen yhtyeen soundissa, ja myös Clarke alkoi soittaa enimmäkseen sähköbassoa. Uutta laulajaa ei ollut otettu mukaan, joten musiikki oli nyt kokonaan instrumentaalista. Tämä ei kuitenkaan vienyt yhtyeeltä kaupallista potentiaalia, vaan itse asiassa kaikki Return to Foreverin jazz-rock-levyt nousivat pop-listoille. Varsinkin kahdella ensimmäisellä jazz-rock-levyllä on läsnä sci-fi-vaikutteinen tunnelma kappalenimiä myöten.

Toinen jazz-rock levy, Where Have I Known You Before (1974), oli tyyliltään varsin samanlainen kuin edellinen levy, mutta nyt Corea soitti urkujen ja sähköpianon lisäksi syntetisaattoreita omaan persoonalliseen tyyliinsä, ja samoin Clarke oli löytänyt nyt oman bassosoundinsa, jonka avulla hän nousi suureen maineeseen. Koska kitaristi Bill Connors oli halunnut keskittyä soolouraansa, oli tälle levylle pitänyt etsiä uusi kitaristi. Keikoilla oli aluksi mukana Earl Klugh, mutta ennen levytysstudioon menoa hänet korvasi tuolloin vasta 19-vuotias kitaravelho, Al Di Meola. Hän nousi Clarken ja Purimin tapaan tähdeksi Return to Foreverin riveissä, ja alkoi pian levyttää myös omia vaikutusvaltaisia soololevyjään, jotka innostivat Yngwie Malmsteenin tapaisia seuraavan sukupolven kitaristeja. Di Meolan saapumisen myötä Return to Foreverin pitkäikäisin kokoonpano oli vihdoin kasassa.

Seuraava levy, No Mystery (1975), tehtiin samalla kokoonpanolla, mutta se oli tyyliltään kahta edellistä levyä selvästi vaihtelevampi. A-puoli koostui lähinnä yhtyeen eri jäsenten säveltämistä jazz-funk-kappaleista, kun taas B-puolen täyttää Corean akustinen nimiraita, sekä niin ikään Corean säveltämä pitkä ja tunnelmaltaan eeppinen espanjalaisvaikutteinen teos. Tämä oli mahdollisesti esimakua Corean seuraavana vuonna julkaisemalle soololevylle My Spanish Heart.

Tämän kokoonpanon viimeinen levy, Romantic Warrior (1976), julkaistiin nyt aiemmasta poiketen Columbia Recordsille. Tällä levyllä keskitytään melodioiltaan entistä hieman avant-gardemaisempaan jazz-rockiin. Levystä tuli Return to Foreverin myydyin saavuttaen lopulta kultalevyyn oikeuttavan puolen miljoonan kappaleen lukemat - joskaan levyä ei välttämättä pidetä ryhmän parhaana. Levy muistetaan myös teknisesti vaativasta soitostaan, joka on herättänyt nopeine unisono-kuvioineen sekä innostuneen huvittuneita että kriittisiä reaktioita. Edellisen levyn tapaan kukin yhtyeen jäsen on mukana levyllä säveltäjänä vähintään yhden kappaleen panoksella. Clarken ja Di Meolan kappaleet sisältävät maltillista huumoria. Levyn ritariaiheisen tematiikan on arveltu juontuneen muutamien progressiivista rockia soittaneiden yhtyeiden käyttämästä vastaavanlaisesta tematiikasta.

Return to Foreverin viimeisellä kokoonpanolla yhtye mullistettiin taas täysin. Aiemmista muusikoista vain Corea ja Clarke jatkoivat. Uutta kitaristia ei otettu lainkaan yhtyeeseen, mutta sen sijaan mukaan tuli suuri torvisektio, ja Corean vaimo, Gayle Moran, astui laulajan virkaan. Tällä kokoonpanolla tehtiin Return to Foreverin viimeinen levy, Musicmagic (1977). Se poikkeaa tyyliltään suuresti kaikista edeltävistä levyistä. Musiikki oli nyt soundiltaan kevyempää, kuten ensimmäisen kokoonpanon aikana, mutta latinalaisvaikutteiden sijaan levyä hallitsevat raskaat torvisektiolle ja syntetisaattoreille tehdyt sovitukset. Sävellykset muuttuivat entistäkin monimutkaisemmaksi. Tältä kokoonpanolta julkaistiin seuraavana vuonna myös live-albumi.

Vuonna 1983 Whiten ja Di Meolan aikainen kokoonpano palasi hetkeksi lavoille, mutta he eivät levyttäneet uutta albumia, vaan ainoastaan yhden kappaleen Corean samana vuonna julkaistulle Touchstone-nimiselle levylle.

Vuonna 2008 yhtyeen jäsenet tulivat tulokseen, että aika on kypsä comebackille, ja ryhmä kasattiin 25 vuoden tauon jälkeen taas tunnetuimmassa kokoonpanossaan USA:n ja Euroopan kiertueita varten. Lenny White on maininnut haastattelussa uuden studiolevyn mahdollisuudesta, Corea kuitenkin pitää todennäköisempänä pelkkää live-DVD-julkaisua. Yhtye nähtiin Pori Jazzissa vuonna 2008.

• Return to Forever (1972, ECM) (Corea/Clarke/Purim/Farrell/Moreira)
• Light as a Feather (1972, Polydor) (Corea/Clarke/Purim/Farrell/Moreira)
• Hymn of the Seventh Galaxy (1973, Polydor) (Corea/Clarke/Connors/White)
• Where Have I Known You Before (1974, Polydor) (Corea/Clarke/DiMeola/White)
• No Mystery (1975, Polydor) (Corea/Clarke/DiMeola/White)
• Romantic Warrior (1976, Columbia) (Corea/Clarke/DiMeola/White)
• Musicmagic (1977, Columbia) (Corea/Clarke/Moran/Farrell/Pugh/Thomas/Tinsley/Garrett/Brown)

• RTF Live (1977) (Corea/Clarke/Moran/Farrell/Pugh/Thomas/Tinsley/Garrett/Moss/Brown)
• Live At Montreux 2008 (2009) (Corea/Clarke/DiMeola/White)

• Best of Return to Forever (1980)
• Return To The Seventh Galaxy: The Anthology (1996, materiaali vuosilta 1973–1975)
• This Is Jazz, Vol. 12 (1996, materiaali vain kahdelta Columbia -yhtiön levyltä)
• Anthology (2008, 2CD, vuosien 1973 ja 1976 levyt kokonaan remasteroituna sekä vuosien 1974 ja 1975 levyiltä valitut raidat)
• Where Have I Known You / No Mystery (2008, kaksi vanhaa studioalbumia, jotka eivät mahtuneet kokonaan Anthology-kokoelmalle, remasteroituna yhdelle levylle)
• Return to Forever returns (2008, livelevy 2008 vuoden kiertueelta. kiertueesta on tehty myös DVD)

Levyissä on esittäjän suhteen vaihteleva käytäntö. Ensimmäinen levy vaikuttaa Corean soololevyltä, mutta siinä soittaa sama yhtye kuin toisella levyllä, ja toisen levyn kanteen on kirjoitettu esittäjäksi "Chick Corea and Return to Forever". Polydorin myöhemmillä levyillä esittäjä on etukansien mukaan "Return to Forever featuring Chick Corea", mutta levyjen CD-painosten selkiin esittäjäksi on kirjoitettu silti vain "Chick Corea". Columbian levyt on sen sijaan merkitty selkeästi vain Return to Foreverin esittämiksi. Kirjastojen ja levykauppojen suhteen on eroja siinä, millä nimellä levyt myydään. Usein vain Columbian levyt on luokiteltu yhtyeen nimen mukaan ja sitä aiemmat levyt ovat Corean nimellä. Vuoden 2008 remasterit taas on julkaistu yhtyeen nimellä.