Rainbow Warriorin tapaus

Rainbow Warriorin tapaus
Piirros Rainbow Warriorista
Paikka	Auckland, Uusi-Seelanti
Kohde	Rainbow Warrior
Ajankohta	10. heinäkuuta 1985
Iskutyyppi	pommi-isku
Kuolleita	1
Epäilty/epäillyt	DGSE Alain Mafart Dominique Prieur
Infobox OK

Rainbow Warriorin tapaus sattui 10. heinäkuuta 1985, kun Ranskan ulkoinen tiedustelupalvelu DGSE teki pommi-iskun Greenpeacen Rainbow Warrior -alusta vastaan Aucklandin satamassa Uudessa-Seelannissa. Valokuvaaja Fernando Pereira sai surmansa räjähdyksessä, ja tapauksen jälkeen Uuden-Seelannin poliisi pidätti kaksi ranskalaista agenttia tuhopoltosta ja murhasta epäiltynä. Agentit saivat lopulta taposta kymmenen vuoden vankeusrangaistuksen, josta he kuitenkin Ranskan painostuksen takia istuivat vain kaksi vuotta. Tapauksesta syntynyt skandaali vaikutti Ranskan puolustusministeri Charles Hernun eroamiseen.

Uudessa-Seelannissa Rainbow Warriorin tapausta on kuvailtu hiljaiseksi itsenäisyyssodaksi. Maassa koettiin, että aiemmin liittolaisina pidetyt Iso-Britannia ja Yhdysvallat jättivät Uuden-Seelannin yksin Ranskan painostuksen armoille. Vaikka hyökkäys tehtiin Greenpeacea vastaan, sen tunnettiin kohdistuneen myös Uutta-Seelantia vastaan.^[1]

Ranska ja Greenpeace olivat kahakoineet jo ennen Rainbow Warriorin tapausta, koska Greenpeace oli vastustanut Ranskan Tyynellämerellä suorittamia ydinkokeita ja ylipäätään ydinvoimaa. Vuonna 1972 Greenpeace väitti, että ranskalainen miinanraivaaja oli törmännyt tahallaan järjestön Greenpeace III -nimiseen alukseen sen ollessa matkalla vastustamaan Ranskan ydinkokeita. Vuotta myöhemmin Greenpeacen mukaan ranskalaiset kommandot olivat nousseet alukseen ja pahoinpidelleet miehistöä. Muutamia vuosia aiemmin myös Rainbow Warriorin oli väitetty joutuneen törmäyksen kohteeksi, kun se oli yrittänyt tukkia tien ydinjätettä kuljettaneelta laivalta Cherbourgissa. Vuonna 1985 Greenpeace suunnitteli lähettävänsä laivaston Rainbow Warriorin johdolla Ranskan ydinkoealueelle eteläiselle Mururoan atollille^[1] Tyynellemerelle Uudesta-Seelannista käsin. Ranskassa tämä herätti huolta erityisesti siksi, että Rainbow Warriorilla epäiltiin olevan laitteistoa, jolla voitaisiin mitata ydinkoealueen radioaktiivisuutta. Greenpeace olisi voinut julkistaa mittaustiedot ja väittää, että radioaktiivisuus olisi uhka ydinkoealueen lähistön saarten asukkaille.^[2]

DGSE huolestui entisestään, kun Rainbow Warrior vieraili samana vuonna Vanuatulla. Maan pääministerinä toimi tuolloin Walter Lini, jolla oli läheiset suhteet Neuvostoliittoon, Kuubaan ja Libyaan. Maassa oli jopa käynyt libyalainen delegaatio, joka tutki mahdollisuuksia puuttua Uuden-Kaledonian itsenäisyysliikkeeseen ja Papualla Indonesian vastaiseen toimintaan. Libyalaisten delegaatiosta saatiin tosin tietää vasta kaksi vuotta Rainbow Warriorin tapauksen jälkeen. Joka tapauksessa DGSE:n johtajan avustaja kenraali Roger Emin määräsi Rainbow Warriorin tarkkailuun. Operaatiota alkoi hoitaa eversti Serge Codet, joka sai johdettavakseen erikoisjoukkoja Corcetten leiriltä läheltä Orléansia.^[3]

Ensimmäinen Uuteen-Seelantiin saapunut Codet'n joukon jäsen oli luutnantti Christine Cabon, joka tuli maahan huhtikuun puolivälissä peitenimellä Fredérique Bonlieu. Cabonin rooli operaatiossa on jäänyt hämäräksi. Hän esiintyi geologina ja ympäristöasioiden tukijana ja tutustui nopeasti Greenpeacen edustajiin. Lopulta hän liittyi järjestöön väliaikaisena avustajana. Hän kuitenkin lähti Uudesta-Seelannista toukokuussa Tahitille. 22. kesäkuuta DGSE lähetti Ranskan Uuteen-Kaledoniaan rekisteröidyn jahti Ouvean Uuteen-Seelantiin, jossa se jäi syrjäiseen Parengarengan satamaan maan pohjoisosaan.^[3] Mukana oli viisi ranskalaista, heidän joukossaan ylikersantti Roger Verge ja kaksi kersanttia, joilla oli yhteys Aspretton sukeltajakouluun Korsikalla. Ranskalaisten tehtävä oli raportoida Greenpeacen aluksista ja saada selville, olisiko Greenpeacen laivaston mukaan mahdollista soluttaa ranskalaisten laiva, mahdollisesti näiden suunnitelmien sotkemiseksi. Toinen vaihtoehto oli yrittää saada Verge jonkin Greenpeacen laivan kapteeniksi. Samoin 22. kesäkuuta maahan saapui myös Ouvean miehistöstä erillinen joukko, ranskaa puhunut pariskunta, joilla oli Sveitsin passit. Passeissa oli nimet Alain Jacques ja Sophie-Claire Turenge. He tulivat Aucklandiin ja kertoivat olevansa häämatkalla. Todellisuudessa molemmat olivat DGSE:n upseereja, majuri Alain Mafart ja kapteeni Dominique Prieur. Mafart oli toiminut DGSE:n laivastokoulussa ohjaajana, ja Prieur oli naimisissa Ranskan puolustusministeriön työntekijän kanssa. Rainbow Warriorin tapauksen jälkeen Ranska antoi selvityksen, jonka mukaan parin tehtävä oli raportoida Rainbow Warriorin mukaan lähtevien laivojen lukumäärästä ja niiden ominaisuuksista.^[4]

28. kesäkuuta Ouvea purjehti Whangareihin, noin sadan kilometrin päähän Aucklandista. Siellä yksi sen kapteeneista vuokrasi auton ja matkusti seuraavan viikon aikana noin 1 400 kilometriä, mutta syytä ei tiedetä.^[4]

6. heinäkuuta Rainbow Warrior saapui Vanuatulta Aucklandin satamaan.^[4] Ranskalaiset alkoivat valvoa sitä ja yrittivät saada selville, oliko Uuden-Seelannin hallitus sotkeutunut jotenkin asiaan^[5], sillä maan pääministeri David Lange oli ottanut kantaa ydinvoimaa vastaan^[4].

Kolme päivää Rainbow Warriorin saapumisen jälkeen Ouvea lähti Uudesta-Seelannista kohti Australialle kuuluvaa Norfolkinsaarta. Seuraavana päivänä Rainbow Warrior upotettiin magneettisilla miinoilla. Ensimmäinen räjähdys tapahtui vesirajan alapuolella.^[5] Laivassa olleet 12 miehistön jäsentä pakenivat, lukuun ottamatta portugalilaista valokuvaaja Fernando Pereiraa, joka meni kannen alle ja yritti pelastaa kameransa. Silloin tapahtui toinen räjähdys, ja Pereira sai surmansa.^[6]

Poliisi pidätti Mafartin ja Prieurin muutaman tunnin kuluttua asuntovaunusta lähellä satamaa. Satamaan oli jätetty pelastusliivit, kumivene ja paineilmapullo, jotka olivat kaikki Ranskan laivaston käyttämää tyyppiä. Parin hallussa olleiden puhelinnumerojen avulla selvisi, että he työskentelivät Ranskan tiedustelupalvelulle. Uuden-Seelannin tiedustelupalvelu puolestaan selvitti, että pari oli soittanut DGSE:n numeroon eräästä hotellista.^[5]

15. heinäkuuta Mafart ja Prieur saivat syytteet väärien passien hallussapidosta, ja samalla Uuden-Seelannin poliisi lähetti miehiään kuulustelemaan Ouvean miehistöä Norfolkinsaarelle. 23. heinäkuuta Mafart ja Prieur saivat syytteet tuhopoltosta ja murhasta, ja heidät passitettiin Aucklandin Mount Edenin vankilaan. Kolme päivää myöhemmin Ouvean miehistöstä annettiin etsintäkuulutukset samoista rikoksista epäiltyinä. Tuolloin Ouvean yhteyksistä asiaan oli jo kerätty todisteita.^[7]

27. heinäkuuta annettiin etsintäkuulutus myös Fredérique Bonlieusta, joka tuolloin työskenteli arkeologisilla kaivauksilla Israelissa. Uuden-Seelannin poliisi pyysi Israelin poliisia ottamaan Bonlieun haltuunsa kuulusteluja varten, mutta hän lensi sitä ennen New Yorkiin. Samaan aikaan Uuteen-Kaledoniaan matkalla ollut Ouvea katosi merellä, ilmeisesti miehistönsä upottamana. Miehistö oli ilmeisesti järjestänyt siirtymisen toiseen laivaan.^[7]

Kun Rainbow Warriorin tapaus levisi uutisiin Ranskassa, maan puolustusministeriö yritti salata tiedon siitä, että kaksi iskusta pidätettyä olivat DGSE:n jäseniä. Presidentti François Mitterrand pyysi pääministeri Laurent Fabiusta järjestämään tapauksen tutkinnan, ja tämä puolestaan pani asialle entisen Élysée-palatsin pääsihteerin Bernand Tricot'n. Samaan aikaan Ranskan media levitti tietoja, joista ainakin osa oli DGSE:ltä peräisin. Pariin otteeseen tapauksesta yritettiin syyttää Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Ensin vihjailtiin, että maa saattaisi olla vastuussa koko iskusta, ja sitten maata syytettiin siitä, että se oli luovuttanut tietoja Ranskan operaatiosta Uudelle-Seelannille. Yhdistyneen kuningaskunnan motiiviksi iskuun väitettiin yritystä kostaa Ranskalle sen Argentiinalle myymiä Exocet-ohjuksia, joita Argentiina käytti menestyksekkäästi Falklandin sodassa.^[7] Kuitenkin ainoa todiste, joka yhdisti britit iskuun, oli kumivene, joka oli löytynyt satamasta pian iskun jälkeen. Vene oli ostettu Brentistä Pohjois-Lontoosta. Myyjä muisti veneen ostajan puhuneen ranskaa ja väitti tunnistavansa hänet Alain Mafartin valokuvasta. Ranskalaiset väittivät Mafartin paljastuttua, että veneen myyjä oli entinen brittien agentti. Britannian puolustusministeri Geoffrey Howe kuvaili ranskalaisten syytöksiä absurdeiksi televisiolle antamassaan haastattelussa.^[8]

Tällä välin tapauksen selvittämisessä tuli ongelmia. Ranskalaiset olivat olettaneet, että uusiseelantilaiset tekisivät yhteistyötä ranskalaisten selvitysryhmän kanssa, mutta he vaativatkin kaikkien tapaukseen liittyvien henkilöiden luovuttamista Uuteen-Seelantiin. Ranska vastasi, ettei se luovuta kansalaisiaan muihin maihin.^[8] Myöhemmin Ranskan pääministeri Fabius pyysi Uudelta-Seelannilta kaikkia tapaukseen liittyviä todisteita tutkimuksia varten. Fabius myönsi, että DGSE:n agentit olivat vastuussa Rainbow Warriorin upotuksesta ja he olivat toimineet määräysten mukaan.^[9] Tämän jälkeen Mitterrand joutui erottamaan vastuussa olevia henkilöitä: puolustusministeri Charles Hernu korvattiin Paul Quilèsilla,^[10] ja DGSE:n johtaja amiraali Pierre Lacosten korvasi puolestaan kenraali René Imbot^[11]. Lacoste väitti myöhemmin muistelmissaan, että käsky Rainbow Warriorin upottamisesta oli tullut suoraan presidentti Mitterrandilta, mutta Mitterrand väitti olleensa tietämätön asiasta.^[12]

Uudessa-Seelannissa Mafartin ja Prieurin syytteet muutettiin lopulta tapoksi. Tämä herätti heti kritiikkiä ja syytöksiä siitä, että Ranska ja Uusi-Seelanti olisivat solmineet jonkinlaisen salaisen sopimuksen, mutta pääministeri David Lange kiisti sopimuksen nopeasti julkisuudessa. Todennäköisempää onkin, että Uudessa-Seelannissa pelättiin murhasyytteen kaatuvan vähäisten todisteiden takia.^[13] 22. marraskuuta Mafart ja Prieur todettiin syyllisiksi ja heidät tuomittiin kymmenen vuoden vankeusrangaistuksiin.^[14] Ranska yritti sotkeutua oikeudenkäyntiin levittämällä huhuja siitä, että agenttipari ei olisikaan ollut vastuussa pommi-iskusta, vaan että oikeat tekijät olisivat paenneet. Kun siinä ei onnistuttu, he aloittivat työn agenttiensa vapauttamiseksi. Uusi-Seelanti suostuikin siihen, että vangit siirrettiin Ranskaan kuuluvalle Haon atollille, missä heidät oli määrä pitää kolmen vuoden ajan.

Vuonna 1987 Ranska maksoi korvaukseksi Greenpeacelle 8,16 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria^{[15][16] [17]} ja esitti virallisen anteeksipyynnön. Ranska maksoi myös korvauksia Pereiran perheelle, korvasi hänen henkivakuutusyhtiölleen 30 000 Alankomaiden guldenia ja maksoi 650 000 Ranskan frangin suuruiset korvaukset Pereiran puolisolle ja 1,5 miljoonaa frangia Pereiran kahdelle lapselle ja 75 000 frangia Pereiran vanhemmille.^[18] Sen jälkeen kun asiasta oli neuvoteltu Uuden-Seelannin kanssa, Ranska oli uhannut vaikeuttaa Uuden-Seelannin lampaanlihan ja voin tuontia, ja varoitukseksi näiden tuotteiden tuonti Ranskan Uuteen-Kaledoniaan estettiin.

Aikaansaatua sopimusta määrättiin valvomaan YK:n pääsihteeri Javier Pérez de Cuéllar. Kuitenkin jo syyskuussa 1987 väitettiin, että Mafart ja Prieur toimivat Haolla taistelusukeltajien kouluttajina. Joulukuussa ilmoitettiin, että Mafart oli lennätetty Pariisiin humanitäärisistä ja lääketieteellisistä syistä.^[19] Prieurkin lennätettiin lopulta saarelta vuonna 1988. Ranskalaiset olivat käyttäneet hyväksi sopimuskohtaa, jossa mainittiin poistumisen olevan mahdollista sairauden tai raskauden sattuessa. Niinpä ensin saarelle lennätettiin Prieurin mies, ja toukokuussa 1988 presidentti Jacques Chirac järjesti Prieurin pois saarelta raskauteen vedoten.^[20]

• Deacon, Richard: The French Secret Service. Grafton Books, 1990. ISBN 0-586-20673-6 (englanniksi)