Pikku Pietarin piha (vuoden 1961 elokuva)
| Pikku Pietarin piha | |
|---|---|
| Ohjaaja | Jack Witikka |
| Käsikirjoittaja | Jack Witikka |
| Perustuu | Simo Puupposen romaaniin Pikku Pietarin piha (1958) |
| Tuottaja | Risto Orko |
| Säveltäjä | Simon Parmet |
| Kuvaaja | Yrjö Aaltonen |
| Leikkaaja | Armas Laurinen |
| Lavastaja | Oiva Hovi |
| Pääosat |
Elsa Turakainen Leevi Kuuranne Tuukka Tanner Tea Ista |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Suomi |
| Tuotantoyhtiö | Suomi-Filmi |
| Ensi-ilta | 1. joulukuuta 1961 |
| Kesto | 73 min |
| Alkuperäiskieli | suomi |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Pikku Pietarin piha on Jack Witikan ohjaama suomalainen elokuva vuodelta 1961. Elokuva perustuu Simo Puupposen eli Aapelin romaaniin Pikku Pietarin piha (1958).
Tarinan keskushenkilöitä ovat torikauppias Jormalainen, hänen Pietari-poikansa ja heidän sydämellinen taloudenhoitajansa Karoliina. Pikku Pietarin pihassa eletään 1920-lukua. Talonmies Harakka jahtaa rottia, lapset puuhailevat kadulla, ja mukana on myös muita henkilöitä nuorista rakastavaisista aina vaimonsa ja anoppinsa syrjimään juoppoon kellomestariin.
Näyttelijät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Elsa Turakainen | … | Karoliina |
| Leevi Kuuranne | … | Jormalainen |
| Tea Ista | … | Vetterantin Klory |
| Leo Jokela | … | Vennu Harakka |
| Tuukka Tanner | … | Pietari ”Pietu” Jormalainen |
| Saara Ranin | … | Vetteranska |
| Hannes Häyrinen | … | johtaja Palkeinen |
| Pentti Irjala | … | talonmies Harakka |
| Kaarlo Halttunen | … | kellomestari |
| Pia Hattara | … | Vetterantin Torodea |
| Heikki Savolainen | … | valokuvaaja V. Toivakka |
| Henny Waljus | … | kellomestarin anoppi |
| Irma Seikkula | … | kellomestarin vaimo |
| Heimo Lepistö | … | tattari, hallikauppias |
| Irja Kuusla | … | tattarin vaimo |
| Paavo Jännes | … | apteekkari |
| Eila Pehkonen | … | Hilma, parturineiti |
| Leo Riuttu | … | Friman, ”Riimanni” |
| Reino Valkama | … | kangaskauppias |
| Nisse Rainne | … | talonmies Kuikka |
| Raili Helander | … | Liisi |
| Pia Aaltonen | … | pikkutyttö |
| Outi Hytönen | … | pikkutyttö |
| Eero Siljamäki | … | Immu |
| Pekka Pentti | … | Henry |
| Jouko Rikalainen | … | Osku |
| Olavi Suhonen | … | Aksel |
| Leif Aaltonen | … | Hati |
| Ilkka Hytönen | … | pikkupoika |
| Ilkka Liikanen | … | Suli |
| Eija Hämäläinen | … | Kaisa |
| Pehr-Olof Sirén | … | eversti |
| Annikki Linnoila | … | pihalainen |
| Simo Puupponen | … | Jumalan ääni |
Tuotanto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuva-Postin järjestämän yleisökilpailun tuloksena Pietariksi löytyi 12-vuotias Tuukka Tanner Helsingin Länsi-Pakilasta. Hän toimi myöhemmin ravintola-alalla ja kuoli 35-vuotiaana.[1] Elokuva oli Witikan ainoa ohjaustyö Suomi-Filmille, ja se jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen[1] samoin kuin näyttelijä Reino Valkaman.
Käsikirjoituksen pohjana olevan romaanin kirjoittaja Simo Puupponen esiintyy elokuvassa Jumalan äänenä, kun Pietari juttelee katolla Jumalan kanssa. Pietarin isää esitti Leevi Kuuranne, ja Karoliinan roolissa oli Elsa Turakainen. Leo Jokela esiintyy elokuvassa sivuosassa pellehyppääjä Vennu Harakkana. Vetterantin Kloryn roolissa ollut Tea Ista – Jack Witikan puoliso – toimi myös kuvaussihteerinä.[2]
Rauni Mollberg teki tarinasta jo aiemmin näytelmän ja suunnitteli elokuvaakin mutta myöhästyi. Hän ohjasi aiheesta sitten vasta 1977 oman elokuvansa Aika hyvä ihmiseksi, johon hän hyödynsi Puupposen muutakin tuotantoa sekä aineksia Toivo Pekkasen ja Olavi Siippaisen tuotannosta. Siinä Pietaria esitti Ossi Aronen.[1]
Pikku Pietarin piha -romaanin tapahtumapaikkana on kirjailija Simo Puupposen lapsuusympäristö Kuopiossa, mutta elokuvan ulkokohtaukset kuvattiin Porvoon vanhassa kaupungissa ja Loviisassa ja sisäkohtaukset Finnbynejdens Ungdomsförening rf:n omistamaan Magnusborgin taloon rakennetuissa kulisseissa Porvoon maalaiskunnassa.[2]
Elokuvan televisioensiesitys oli Mainostelevisiossa 30. lokakuuta 1967, ja se keräsi 1 240 000 katsojaa.[2]
Vastaanotto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ohjaaja Esko Elstelä kirjoitti Päivän Sanomissa, että Pikku Pietarin piha oli ”poikkeuksellinen filmi”, koska se oli ”täysin vapaa päällekäyvästä emotionalismista”. Elstelä jatkoi, että elokuva oli ”raikas, asiallinen ja tunteilematon, ja juuri siksi sen muutamien kipeiden vaiheiden eleetön käsittely siten vetoaa vahvasti myös tunteisiin”. Aamulehden nimimerkki E.L. piti elokuvaa alkuperäisteokselle uskollisena, mutta silti aivan omana filminään, joka oli ”täynnä lämpöä, ymmärtämystä ja myötämieltä sekä äänetöntä, hienovaraista komiikkaa”. Nimimerkki kiitti myös ohjaustyötä: ”Witikan ohjaus on ilmeikästä ja luontevaa – tämä piha todellakin elää hänen kuvaamanaan. Ei synny kiusallisia katkoja, ei kömmähdyksiä, kaikki sujuu tarkan harkinnan ja huolellisuuden tuloksena.” Uuden Suomen Heikki Eteläpää pani merkille myös elokuvan musiikin: ”Simon Parmetin musiikin osuus on erityisen huomattava Pikku Pietarin pihan kokonaiskuvassa. Tutusta kehtolauluteemasta hän on kehittänyt kauniin puhtaan johtosävelmän, mutta hänen musiikissaan on myös hyvä annos huumoria.” Eteläpään mielestä elokuva oli kuitenkin ”kuvauksellisesti perin epätasainen” ja ”sisäkuviltaan monin paikoin niin ikävästi valaistu, että näyttelijöiden ilmeetkin pyrkivät hukkumaan kontrastittomaan pimeyteen”. Eräät kriitikot kiinnittivät huomionsa muutamiin sisällöllisiin eroihin romaanin ja elokuvan välillä; esimerkiksi elokuvassa Karoliina ilmestyi kuin tyhjästä, ja vastaavasti hän vain katosi, kun hän oli ”suorittanut tehtävänsä”.[2]
Kuva-Posti-lehden järjestäessä kilpailun elokuvan pääosan esittäjän löytämiseksi kirjailija Simo Puupponen luonnehti omaa mielikuvaansa Pietarista: ”Hänen harjastukkainen päänsä on terävä, hänen silmänsä näkevät pihan, pienen maailman tapahtumat niiden oikeassa valossa. Hän ei ole mikään railakas jannu, mutta ei myöskään mikään kyhnys. Hänessä on sitä reipasta kaiken tarkkailevaa innostusta, jota pienen kaupungin pihoissa 1920-luvulla nähtiin.” Ryhtyessään ohjaamaan elokuvaa Jack Witikka ei ollut tietoinen Rauni Mollbergin näytelmäsovituksesta, eikä mahdollisten vaikutteiden vuoksi halunnutkaan tuntea sitä, vaan korosti uskollisuuttaan romaanin hengelle. ”Minä ajan takaa sitä ajatusta, että tärkeintä lapselle on äiti. ’Äiti!’ on huudahdus, joka filmin alussa tulee hätäisenä, mutta lopulta onnellisena, kun Henryn pulma ratkeaa. Tämä sävyttää koko filmin”, Witikka sanoi Savon Sanomien haastattelussa.[2]
Kriitikko Antti Lindqvist kirjoitti Katso-lehdessä Pikku Pietarin pihan televisioesityksen jälkeen joulukuussa 1983: ”Elokuvaa on kiintoisaa verrata Rauni Mollbergin Aika hyvä ihmiseksi -ohjaukseen, joka sisältää aineksia samasta romaanista. Siinä missä Mollberg viljelee katkeria, lihallisia sävyjä, Witikka pysyttäytyy pyyteettömän leppoisassa, ihmistä kunnioittavassa otteessa, joka on uskollinen alkuperäisteokselle, mutta idyllisyydessään loitommalla nykyajasta.” Kalevan Pentti Kejonen totesi samoin joulukuussa 1983: ”Pikku Pietarin piha ei tarvitse uudelleenarviointia. Se todettiin aikanaan kelpo työksi. Se osoittaa kuitenkin, että suomalainen elokuva parhaimmillaan kestää ankarankin tarkastelun.”[2]
Video-oppaassa vuodelta 1994 Harri Närhi sanoo Witikan viimeiseksi jääneen ohjauksen ymmärtävän hienosti pohjana olevan romaanin sävyjä ja tunnelmia. Hän antaa elokuvalle neljä tähteä viidestä, mikä vastaa sanallista arviota ”erinomainen”.[3] Televisioesityksen yhteydessä esittämässään kritiikissä vuonna 2012 Arto Pajukallio piti elokuvaa eheänä ja kantavana kokonaisuutena.[4]
Palkinnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Valtionpalkinto 1961
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Pikku Pietarin piha (vuoden 1961 elokuva) Elonet. Taustaa. Viitattu 13.5.2014.
- ↑ a b c d e f Suomen kansallisfilmografia, osa 6 (vuosien 1957–1961 elokuvat), s. 592–602. Helsinki: VAPK-kustannus ja Suomen Elokuvasäätiö, 1991. ISBN 951-37-0116-6.
- ↑ Romano, Bello (toim.): Video-opas 95. Yli 8500 elokuvaa, 2000 uutuutta. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19839-0
- ↑ Pajukallio, Arto: Elokuvat. Helsingin Sanomat 21.7.2012, s. D 7.