Philippe Buonarroti

Filippo Michele Buonarroti (ransk. Philippe; 11. marraskuuta 1761 Pisa, Toscanan suurherttuakunta – 17. syyskuuta 1837 Pariisi, Ranska)^[1][2][3] oli italialaissyntyinen ranskalainen vallankumouksellinen ja utopistinen sosialisti. Hän välitti 1820- ja 1830-luvuilla Babeufin aatemaailman vallankumouksellisten seuraavalle sukupolvelle ja vaikutti siten varhaisen kommunismin kehitykseen.

Buonarroti syntyi vanhaan toscanalaiseen aatelissukuun, johon oli kuulunut myös 1500-luvulla elänyt kuvanveistäjä Michelangelo Buonarroti. Hän opiskeli Pisan yliopistossa lakitiedettä ja kirjallisuutta, ja toimi vuodesta 1782 asianajajana Pisassa. Vuonna 1787 hän alkoi julkaista Gazetta universale -nimistä lehteä, jossa hän tuki ranskalaisen filosofi Jean-Jacques Rousseaun vallankumousoppeja. Tämän seurauksena viranomaiset karkottivat hänet Toscanasta.^[2][4] Vapaamuurareihin kuulunut Buonarroti sai aatteellisia vaikutteita myös Baijerin Illuminateilta.^[4]

Ranskan vallankumousta tukenut Buonarroti siirtyi vuonna 1789 Pasquale Paolin johtamalle Korsikalle, mutta joutui karkotetuksi sieltäkin ja oli jonkin aikaa vankeudessa Toscanassa. Vuonna 1793 hän muutti Pariisiin, jossa hän liittyi jakobiineihin ja sai Ranskan kansalaisuuden. Hän kuului Maximilien Robespierren ystäväpiiriin ja organisoi tämän pyynnöstä italialaisten vallankumouksellisten toimintaa Nizzasta käsin. Buonarroti joutui joksikin aikaa vangituksi Robespierren syrjäyttämisen yhteydessä vuonna 1794. Hän ystävystyi vankeudessa vallankumouksellisten radikaalisiipeä edustaneen François-Noël Babeufin kanssa ja liittyi vapauduttuaan Pantheon-seuraan, jonka tavoitteena oli vuoden 1793 perustuslain palauttaminen voimaan. Buonarroti osallistui vuonna 1796 Babeufin johtamaan yhdenvertaisten salaliittoon, vangittiin jälleen ja tuomittiin toukokuussa 1797 karkotukseen.^[2][4]

Karkotuksen sijasta Buonarroti vietti useita vuosia vankeudessa Cherbourgissa ja Oléronin saarella.^[2] Vuonna 1806 Napoleonin poliisiministeri Joseph Fouché salli hänen asettua Sveitsiin, jossa hän jatkoi vallankumouksellista toimintaansa.^[4] Hän yritti vuonna 1812 nostattaa Napoleonin vastaisen kansannousun Grenoblessa, minkä epäonnistuttua hän piileskeli kolme vuotta Genevessä. Sen jälkeen Buonarroti asui Brysselissä aina vuoteen 1830, jolloin hän palasi heinäkuun vallankumouksen jälkeen Ranskaan. Hän sai itselleen tukijoita varsinkin käsityöläisten parista ja johti vielä vanhoilla päivillään vallankumouksellisen salaseuran toimintaa, kunnes kuoli Pariisissa vuonna 1837.^[2]

Buonarroti julkaisi vuonna 1828 Brysellissä Babeufin vuoden 1796 salaliittoa kuvanneen teoksen Histoire de la Conspiration de l'égalité.^[4] Teos nostatti Euroopan vallankumouksellisten keskuudessa uuden kiinnostuksen Babeufin aatteita, kuten omaisuuden yhteisomistusta ja radikaalia egalitarismia kohtaan.^[5] ”Babouvismi” inspiroi vuonna 1848 esiin astunutta vallankumouksellisten sukupolvea, joka saattoi näin nähdä itsensä osana vuoden 1789 vallankumouksesta käynnistynyttä jatkumoa. Se vaikutti myös Ranskassa heinäkuun monarkian aikana syntyneeseen varhaiseen kommunismiin. Buonarrotin kirjan on sanottu tämän vuoksi olleen jopa yksi 1800-luvun vaikutusvaltaisimpia poliittisia teoksia.^[3] Yli puolen vuosisadan ajan se oli myös tärkein ja lähes ainoa Babeufia käsitellyt lähdeteos.^[6]

Buonarrotia on sanottu historian ensimmäiseksi ammattivallankumoukselliseksi. Hän yhdisti toisaalta maanalaisen toiminnan ja toisaalta avoimet poliittiset julistukset tavalla, joka innoitti sittemmin muun muassa Auguste Blanquita, Giuseppe Mazzinia, Karl Marxia ja Mihail Bakuninia.^[5] Bakunin luonnehti Buonarrotia ”vuosisadan suurimmaksi salaliittolaiseksi”.^[3]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Philippe Buonarroti Wikimedia Commonsissa