Pekka Silvola

Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.

Pekka Sakari Silvola (26. marraskuuta 1924 Kiikoinen – 22. kesäkuuta 2015 Espoo^[1]) oli poliittinen vaikuttaja, joka toimi Maalaisliiton/Keskustapuolueen eri tehtävissä, muun muassa puoluesihteerinä 1960–1969. Vuonna 1970 Silvola nimitettiin Yleisradion ohjelmajohtajaksi, josta tehtävästä hän siirtyi eläkkeelle 1985.

Pekka Silvola syntyi satakuntalaiseen maanviljelijäperheeseen. Vanhemmista isä oli mukana pellervolaisessa eli SOK:laisessa osuuskauppaliikkeessä sekä suojeluskunnassa ja Maalaisliitossa. Perheen lapsista Iikasta tuli rovasti ja Jämijärven kirkkoherra, Paavosta Ilmajoen lukion rehtori, Pekasta puoluesihteeri ja Yleisradion ohjelmajohtaja.

Silvolan koulu keskeytyi oppikoulun kuudennella asepalveluksen vuoksi vuonna 1943. Hänet määrättiin 16. kesäkuuta 1944 ryhmänjohtajaksi jalkaväkirykmentti 7:ään, Tyrjän rykmenttiin, jota johti myöhemmin jalkaväenkenraaliksi ylentynyt Adolf Ehrnrooth. Silvola haavoittui 9. heinäkuuta Äyräpäässä. Urheilusaavutuksista tunnettu Pekka Kuvaja kantoi sirpaleitten ja luotien repimän alikersantti Silvolan ruumiskasasta sidontapaikalle. Olkavarren luodin vuoksi oikean käden amputoimista harkittiin. Sirpaleita poimittiin koko ruumiista jo kenttäsairaalassa. Junamatkalla Jyväskylän sotasairaalaan haavoihin ehti kasvaa kärpäsen toukkia. Kesti yli kaksi kuukautta ennen kuin Silvola palasi palvelukseen, kuitenkin kuntoisuusluokkaan A I merkittynä. Pienet sirpaleet olivat jääneet poimimatta.

Rauhantilaan asettunut JR 7 komensi alikersantti Silvolan tammikuussa 1945 reservinupseerikoulun kurssille 61 Niinisaloon. Neuvostoliiton johtama liittoutuneiden valvontakomissio puolestaan määräsi koko reservinupseerikoulutuksen lopetettavaksi, ja upseerioppilas Silvola palasi kesken kurssin vaisuna yksikköönsä. Maaliskuussa hän oli siviilimies palveltuaan maata aseissa 440 päivää. Hänen sotilaskortissaan lukee: käytös hyvä, ei rangaistuksia. Sota-ajan poikkeusolomääräysten mukaisesti Pekka Silvola oli suorittanut oppikoulun tähteet Niinisalossa, mutta sai ylioppilastodistuksen keväällä 1946 Vammalassa Tyrvään yhteiskoulun rehtorilta. Silvola oli kylänsä ensimmäinen ylioppilas.

Helsingissä Silvola kirjoittautui juuri perustettuun valtiotieteelliseen tiedekuntaan äitinsä toivoman teologisen sijasta. Samana syksynä hän liittyi Maalaisliittolaisten ylioppilaiden riveihin. Opiskelu meni töitä tehden. Valtiotieteen kandidaatti Silvola jätti yliopiston loppusyksystä 1950. Laudaturtyön hän oli kirjoittanut professori Jussi Teljon ohjauksessa aiheesta kuntien välinen yhteistoiminta. Keväällä 1947 hänestä tuli kolmiloikan akateeminen mestari. Akateemisesta ennätyksestä tulos (13,77) jäi puuttumaan kaksi senttiä.

Valtiotieteellisen tiedekunnan valitseminen antoi osviittaa siitä, mikä Pekka Silvolaa kiinnosti. Hän kävi maalaisliittolaisten ylioppilaiden kokouksissa ja aloitti työt kesätoimittajana puoluetta lähellä olevassa tietotoimistossa. Sen jälkeen hän oli tiedotussihteeri Ahti Karjalaisen avustaja, tiedotussihteeri ja vuodesta 1953 puolueen järjestösihteeri.

Maalaisliitossa vanha sodanaikainen johto oli väistymässä ja vuoden 1948 jälkeen Urho Kekkonen rynni puolueen valtiaaksi. Hänen pääorganisaattorinaan puoluetoimistossa oli Arvo Korsimo, jonka lähimmäksi avustajaksi Silvola nousi. Silvola oli innolla mukana Kekkosen vuoden 1950 amerikkalaistyylisessä vaalitaistelussa ja menestyksellä voitokkaissa vuoden 1956 presidentinvaaleissa. Maalaisliitto organisoitui rakentamalla Korsimon ja Silvolan johdolla tukimiesverkoston, jota johdettiin ohi paikallisyhdistysten suoraan puoluetoimistosta. Silvola koulututti yli 32 000 tukimiestä, ja hänestä tuli kentän 300 000 jäsenen tuntema ja valoisan luonteensa vuoksi myös kentän pitämä henkilö.

Kylä- ja piiripäällikköjä Silvola ohjasi paimenkirjeillä ja Tukimies-lehden neuvoilla. Hyvä ystävä, hyvä veli tai hyvä aateystävä alkavat kirjeet kiihottivat ja tasoittivat kentän tuntoja. Vuonna 1958 vt. puoluesihteeri rauhoitteli: suhta suolalla, määrä jauholla, raja kaikella. Vuotta myöhemmin presidentti Kekkosen tuella puoluesihteeriksi noussut Silvola kirjoitti: suurissa asioissa yksimielisyttä, sivuseikoissa vapautta, kaikissa asioissa rakkautta. Sisäisten kiistojen jakaessa joukkoja puoluesihteeri kehotti reiluun kilpaan.

Maalaisliiton sisälle syntyi noina vuosina syvä kahtiajako niin sanotun K-linjan merkeissä. K-linja oli lojaali vain Urho Kekkoselle, loi omat toimintatapansa ja rahoitti itseään puolueen ulkopuolisin varoin. Puoluejohdolle uskollista Silvolaa ei K-linjalle kelpuutettu. Tämä ei estänyt Silvolaa olemasta läheisessä yhteistoiminnassa presidentti Kekkosen kanssa 1960-luvun alussa. Korsimo siirrettiin tuolloin omavaltaisuutensa vuoksi syrjään. Puoluejohto oli aikaisemminkin luottanut Silvolaan, ja puoluejohtaja V. J. Sukselainen kutsui hänet vuonna 1957 pääministerin sihteeriksi. Hyvä työsuhde säilyi myös, kun Johannes Virolainen valittiin puolueen puheenjohtajaksi.

Silvolan puoluesihteerikauden dramaattisin tapahtuma oli vuoden 1961 noottikriisi, joka toi Neuvostoliiton uhan uudelleen maan tietoisuuteen, varmisti Kekkoselle toisen presidenttikauden ja nosti Maalaisliiton suurimmaksi puolueeksi vuoden 1962 eduskuntavaaleissa.

Liki yhtä dramaattinen oli Veikko Vennamon johtaman Suomen Maaseudun Puolueen repeytyminen Maalaisliitosta. Jopa Silvolan kouluttamia tukimiehiä siirtyi SMP:n riveihin. Aluksi Silvola kuvasi paimenkirjeessään tukimiehille vennamolaisuutta kuplaksi, mutta vuonna 1968 hän kehotti suhtautumaan siihen äärimmäisen vakavasti. Kohta kehotuksen jälkeen SMP sai 18 paikkaa eduskuntaan. Maalaisliitto nimen muuttaminen Keskustapuolueeksi vuonna 1965 oli kolmas Silvolan puoluesihteerikauden kova ratkaisu. Dramaattinen oli myös puheenjohtaja Sukselaisen vaihtaminen ulkopoliittisin perustein Johannes Virolaiseen. Silvolan nimi pysyi näissä kaikissa tapahtumissa tahrattomana, jota ei voi sanoa hänen edeltäjästään.

Television nousu uudeksi mediaksi ja nuorison radikalisoituminen tekivät Yleisradiosta 1960-luvun lopussa merkittävän yhteiskunnallisen tekijän, jonka johtoa vaihdettaessa Pekka Silvola nimitettiin yhtiön ohjelmajohtajaksi. Pääjohtajaksi tuli SDP:n puoluesihteeri Erkki Raatikainen. Silvola tunsi Yleisradion kuuluttuaan ohjelmaneuvostoon. Yleisradion toimiluvasta johtuen ohjelmajohtaja oli vastuussa sekä Yleisradion että Mainostelevision ohjelmista ja suoraan johtovastuussa Yleisradion uutistoiminnasta ja nopeasti kehittyvästä aluetoiminnasta. TV-kanavia oli tuolloin vain kaksi. Poliittisesti kiihkeä 1970-luku ja Neuvostoliiton vaikutusvalta Suomessa eivät tehneet Silvolan toimesta helppoa.

Televisiolupien määrä oli Silvolan tullessa Yleisradioon juuri ylittänyt miljoonan kappaleen rajan. Seuraavien toimikausien aikana television kuva muuttui värilliseksi, ja vastaanottimien ja lähetettyjen ohjelmien tuntimäärät kasvoivat. Silvolan tehtävänä oli ohjata ohjelmisto omistajayhteisön hyväksymiin uomiin.

Etujärjestöjen lähetystöt tungeksivat Silvolan luo vaatimuksineen. Useat valittajat poistuivat yhtiön toimitiloista runsaasti kahvitettuina ja Silvolan hyväntuulisen puhevyöryn hämmentäminä tietämättä, oliko vaatimukset hylätty vai hyväksytty. Yhtä vaivattomasti ohjelmajohtaja ei selvinnyt Neuvostoliiton edustajien kanssa. Yleisradiolla oli vuosittain neuvoteltu sopimus Neuvostoliiton Televisio- ja radiokomitean kanssa. Komiteaa johti ministerin arvoinen Sergei Lapin, joka löysi Yleisradion toimista ajoittain moitittavaa. Hänenkin kanssaan pääjohtajan varamies Silvola sai asiat toimimaan. Silvola toimi myös Hartausohjelmien valvontaelimen puheenjohtajana luovien eri kirkkokuntien joskus hyvinkin ristiriitaisten vaatimusten välillä. Kyse oli aina radion ja television uskonnollisten ohjelmien esiintyjistä ja sisällöistä.

Eläkkeelle siirryttyään vuonna 1985 Pekka Silvola otti hoitaakseen vielä Keskustapuoluetta lähellä olevan 120 000 jäsenen Eläkeliiton puheenjohtajuuden. Liiton tilaisuuksissa hänen kuulijakuntansa ylitti kaikki aiempien tupailtojen määrät. Eläkeliitto kutsui Silvolan kunniapuheenjohtajakseen. Saman oli aiemmin tehnyt hänen pitkään johtamansa Suomi–Bulgaria-seura.

• Hokkanen, Kari: Maalaisliitto-Keskustan historia 3. Maalaisliitto sodan ja vaaran vuosina 1937–1950. Otava 1996.
• Hokkanen, Kari: Maalaisliitto-Keskustan historia 4. Kekkosen Maalaisliitto 1950–1962. Otava 2002.
• Isohookana-Asunmaa, Tytti: Maalaisliitto-Keskustan historia 5. Virolaisen aika: Maalaisliitosta Keskustapuolue 1963–1981. WSOY 2006.
• Pyrkijä (aikakauslehti)^{lähde tarkemmin?}
• Salokangas, Raimo: Silvola, Pekka. Kansallisbiografia 9. SKS 2007.
• Salokangas, Raimo: Yleisradion historia 2: 1949–1996: aikansa oloinen. Yleisradio 1996.
• Tukimies: Maalaisliiton tiedotus- ja järjestölehti 1957–1959

• Salokangas, Raimo: Silvola, Pekka (1924–2015). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 9.10.2006 (päivitetty 5.8.2015). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Pekka Silvolan muistokirjoitus Helsingin Sanomissa