Panavision

Panavision on elokuvateknologian – pääasiassa kameroiden ja optiikan – valmistukseen ja vuokraamiseen erikoistunut yhdysvaltalainen yhtiö. Panavision on elokuvateollisuudessa hyvin arvostettu korkealaatuisista tuotteistaan^{kenen mukaan?}, ja useimmat Hollywood-elokuvat ja kalleimmat yhdysvaltalaiset televisiosarjat kuvataankin Panavisionin kameroilla^lähde?. Panavision toimii myös monissa muissa suurimmista elokuvatuottajamaista.

Ominaista yhtiölle on se, että kilpailijoistaan poiketen (mutta esimerkiksi muinaisen Technicolorin tavoin) se ei myy vaan ainoastaan vuokraa tuotteitaan. Suurten Panavisionin tuotteilla kuvattujen produktioiden on myös käytettävä tekstiä "Filmed with Panavision Cameras and Lenses" ("kuvattu Panavisionin kameroilla ja linsseillä") lopputeksteissä, tai vaihtoehtoisesti tekstiä "Filmed in Panavision", jos on käytetty Panavisionin anamorfista optiikkaa.

Panavisionin perustivat Robert Gottschalk ja John Richard Moore vuonna 1953 Westwoodissa, Kaliforniassa. Gottschalk oli aiemmin keksinyt vahingossa anamorfisen linssin uudelleen testatessaan elokuvakameralle kehitettyä laatikkoa, jolla voi kuvata veden alla. Gottschalk ja Moore kuvasivat tämän jälkeen anamorfista testimateriaalia 16-millimetrisellä kameralla, joka päätyi elokuvateattereiden valkokankaita valmistaman Radiant Manufacturing Corporationin toimitusjohtaja Harry Ellerin nähtäväksi. Eller tarjosi Gottschalkille ja Moorelle mahdollisuutta valmistaa anamorfisia projektiolinssejä CinemaScope-esityksiä varten, koska Bausch & Lomb, CinemaScope-optiikan alkuperäinen valmistaja ei voinut toimittaa tarpeeksi esityslinssejä teattereille. Panavisionin ensimmäiseksi myyntiartikkeliksi päätyi näin Super Panatar -linssit, jotka olivat tavallisen projektiolinssin eteen asennettavia prismoja, jotka muuttivat CinemaScope-filmin kuvan oikeaan kokoonsa. Panavision sai myytyä Super Panatareja 300 paria (linssejä myytiin pareittain koska jokaisessa elokuvasalissa on kaksi projektoria) vuoden 1954 alussa, johon vaikutti suuresti linssien halpa hinta. Super Panatarien etuihin kuului myös sen säädettävyys, jolloin niillä voitiin esittää myös esimerkiksi Superscope-elokuvia. Panavision päivitti projektiolinssinsä vielä seuraavana vuonna julkaistuaan Ultra Panatarin. Uusi linssi oli huomattavasti kevyempi, niin sanottu oikea linssi, joka asennettiin fyysisesti projektiolinssiin kiinni, eikä vain sen eteen.

Panavisionin seuraava tuote oli vuoden 1954 lopussa julkaistu Micro Panatar -linssi, jota käytettiin CinemaScope-elokuvien jälkituotannossa. Linssillä voitiin kutistaa CinemaScope-elokuvan kuva oikeaan kokoonsa, joten sen tärkein käyttötarkoitus oli tuottaa CinemaScope-elokuvista esityskopioita perinteisessä esityskopioformaatissa. Keksintö oli tärkeä, koska tuohon aikaan kaikissa elokuvateattereissa ei ollut mahdollisuutta esittää anamorfisessa formaatissa olevia elokuvia, ja ennen Micro Panatarin keksimistä CinemaScope-elokuvista jouduttiin kuvaamaan samaan aikaan kaksi eri versiota, toinen anamorfiseen esitykseen kykeneville elokuvateattereille ja toinen muille.

Edistyneen anamorfisen tekniikan johdosta Metro-Goldwyn-Mayer-elokuvastudio (MGM) otti Panavisionin mukaan suunnittelemaan uutta elokuvafilmiformaattia 1950-luvun lopulla. MGM halusi muiden studioiden tavoin suurta filmikokoa hyödyntävän järjestelmän, mutta samalla halusi sen poikkeavan Todd-AO-formaatista, joka oli tuolloin suosituin 65- ja 70-millimetrin filmilaatuja hyödyntävä järjestelmä. MGM suunnitteli anamorfisen tekniikan soveltamista 65-millimetrin filmiin, jolloin tavallisen 1:2,21-kuvasuhteen sijasta päästään yhä laajempaan kuvaan. Panavision toimitti MGM:n järjestelmään, joka tunnettiin tuolloin nimellä MGM Camera 65, APO Panatar -kameralinssit. MGM:n samaisella järjestelmällä kuvaaman elokuva Kapina laivalla (Mutiny on the Bounty, 1962) aiheutti elokuvastudiolle kuitenkin niin kovat tappiot, että se joutui myymään muun muassa kameraosastonsa Panavisionille. Siitä lähtien järjestelmä on tunnettu nimeltä Ultra Panavision 70.

Panavisionin varhaisen kauden viimeinen merkittävä myyntiartikkeli oli Auto Panatar -linssi, joka oli Ultra Panavision 70 -järjestelmän APO Panatar -optiikan tavoin elokuvakameran tavallisen linssin eteen asennettava anamorfinen adapteri. Auto Panatar korjasi aiemmissa anamorfisissa linsseissä esiintyneen ongelman, joka aiheutti kuvan vääristymistä lähikuvissa. Tätä ennen CinemaScope-elokuvissa ei käytetty lähikuvia juuri lainkaan, minkä takia suuret elokuvatähdet alkoivat vaatia Auto Panatarien käyttöä laajakuvaelokuvissa. Myös 20th Century Fox, CinemaScopen kehittänyt elokuvastudio, joutui vaihtamaan omat CinemaScope-linssit Auto Panatareihin vuonna 1965 Frank Sinatran vaadittua niiden käyttöä elokuvassa ‘’Kuoleman juna’’ (Von Ryan's Express, 1965). Panavision sai Auto Panatarista ensimmäisen 15 Oscar-palkinnostaan saavutuksistaan elokuvateknologian saralla.

1960-luvun alussa Panavisionin johdossa koettiin muutoksia, kun useimmat yhtiön avainhenkilöistä – mukaan lukien John Richard Moore, toinen Panavisionin perustajista – lähtivät Panavisionilta. Useimmilla lähdön syy oli kiinnostuksen puute Panavisionin alaan, eikä asiaan liittynyt tiettävästi riitaantumisia; esimerkiksi Moore säilyi yhä Panavisionin osakkeenomistajana. Gottschalk jatkoi kuitenkin yhtiön johtamista.

Samoihin aikoihin Panavisionissa suunniteltiin yhteistä kamerahanketta elokuvakameravalmistaja Mitchell Camera Companyn kanssa. Panavision halusi suunnitella hiljaisen peilisulkimella varustetun kameran ja antaa Mitchellin sarjavalmistaa sitä. Mitchell ei kuitenkaan ollut kiinnostunut Panavisionin ehdotuksesta, joten hanke jouduttiin hylkäämään. Vuonna 1962 Panavision pääsi kuitenkin osittain toteuttamaan suunnitelmansa elokuvajätti MGM:n myytyä kameransa (jotka ironisesti olivat suurimmaksi osaksi Mitchellin kameroita) Panavisionille. Panavisionin saamat kamerat olivat tosin liian vanhanaikaisia, ja yhtiö alkoi kehittää niitä moderneimmiksi. Ensimmäinen Panavision-nimellä markkinoitu kamera oli vuonna 1967 julkaistu Panavision Silent Reflex (PSR), joka oli ensimmäinen hiljainen peilisulkimella varustettu 35-millimetrinen kamera. PSR oli kuitenkin niin painava (noin 64 kilogrammaa) että se soveltui lähinnä studiokuvaamiseen.

Seuraavana vuonna Panavision julkaisi 65-millimetrin filmiä käyttävän kameran, joka soveltui käsivarakuvaamiseen. Panavision toi kuitenkin tätä ennen markkinoille linssin, jolla 35-millimetrin filmille kuvattusta elokuvasta voidaan tehdä 70-millimetrin esityskopioita, joka oli tuolloin tärkein esitysformaatti 65-millimetrin elokuville. Kehitys lähes tappoi tarpeen kuvata 65-millimetrin filmille, joten uudeksi tavaksi tuli kuvata anamorfisesti 35-millimetrin filmille, ja tehdä siitä 70-millimetrin esityskopioita, mikäli niille oli edes tarvetta. Kardinaali (The Cardinal, 1963) oli ensimmäinen elokuva, joka käytti Panavisionin optiikkaa tähän tarkoitukseen, ja vuosina 1970–90 yhtään pitkää elokuvaa ei kuvattu 65-millimetrin formaatille, ja 1990-luvullakin vain muutama elokuva kuvattiin tälle laajemmalle filmille.

1960-luvun puolessa välissä Panavision vaihtoi toimintamuotonsa kamerakaluston vuokraajaksi, eikä yhtiö enää myynyt laitteitaan. Tällöin Panavision pystyi kehittämään laitteitaan jatkuvasti, usein myös asiakkaidensa toiveiden mukaan. Muutos kuitenkin vaati Panavisionilta lisää pääomaa, minkä johdosta yhtiö myytiin vuonna 1965 elokuvatuottaja Sy Weintraubin johtamalle Banner Productionsille, joskin Gottschalk pysyi yhä Panavisionin toimitusjohtajana. Panavision pystyi kuitenkin tämän jälkeen toimimaan maailmanlaajuisesti. Vuonna 1968 Banner Productions myi osuutensa Panavisionista Kinney National Servicelle, joka osti seuraavana vuonna elokuvastudio Warner Brothersin. Gottschalk pysyi yhä Panavisionin toimitusjohtajana. Emoyhtiö Warner antoi Panavisionille entistä enemmän rahallisia resursseja, ja yhtiö aloitti omien kameroiden kehittämisen jo olemassa olevien kameroiden kustomoinnin sijaan.

Ensimmäinen Panavisionin täysin itse kehittämä ja valmistama kamera oli Panaflex vuonna 1973. Panaflex oli PSR:n tavoin hiljainen, mutta samana vuonna julkaistun Arrin Arriflex 35BL:n tavoin myös kevyt ja käsivarakuvaamiseen soveltuva. Panaflexia pyydettiin lähes 130 elokuvaprojektin käyttöön, mutta Robert Gottschalk valitsi Steven Spielbergin ohjaaman ja Vilmos Zsigmondin kuvaaman Kovat ratsastajat (The Sugarland Express, 1973) ensimmäiseksi Panaflexillä kuvattavaksi elokuvaksi, johtuen sen vaativista kuvausolosuhteista, jossa kameran käyttökelpoisuus tulisi parhaiten ilmi: Spielbergin mukaan lähes 50 prosenttia elokuvasta tapahtui liikkuvien autojen sisällä, joten raskaiden studiokameroiden käyttö ei tullut kysymykseen.

1970-luvun mittaan Panavision uudisti Panaflex-kameramallistoaan kameroilla Panaflex X, Panaflex Lightweight (Steadicam-työhön), Panastar (hidastuksien kuvaamiseen), Panaflex Gold ja Panaflex G2. Panavision yritti myös ulottua videokameroiden markkinoille kamerallaan Panacam, mutta vetäytyi nopeasti hankkeesta ja keskittyi filmikameroiden kehittämiseen. Onnistuneempi hanke oli kameranvakautin Panaglide, jolla Panavision pyrki kilpailemaan Steadicamin kanssa. 1980-luvun alussa Panavision julkaisi myös 16-millimetrin filmiä käyttävän version Panaflex-kamerastaan nimellä Panaflex 16, mutta kamerasta ei tullut koskaan yhtä suosittua kuin esimerkiksi Arrin 16-millimetrin kameroista.

Robert Gottschalk kuoli vuonna 1982 64 vuoden ikäisenä. Pian tämän jälkeen Warner joutui taloudellisiin vaikeuksiin 1980-luvun puolessa välissä ja Panavision myytiin Ted Fieldin ja John Farrandin johtamalle konsortiolle. John Farrand siirtyi Panavisionin johtoon, optiikan laaduntarkkailu koneistettiin ja uusi kameramalli Platinum julkaistiin vuonna 1986. Seuraavana vuonna Panavision sai jälleen uuden omistajan, kun se myytiin Lee Internationalille, joka oli aiemmin tekemisissä lähinnä elokuvavalaistukseen liittyvän laitteiston kanssa. Lee International ei pystynyt kuitenkaan maksamaan hankintaansa takaisin pankille, ja niinpä vuonna 1989 sijoittajayhtiö Warburg Pincus otti Panavisionin haltuunsa.

1980- ja -90-lukujen vaihteessa Panavision julkaisi kaksi uutta tuotetta: Cine Primo -linssit ja 65-millimetrin filmiä käyttävän, ominaisuuksiltaan modernin kameran. Vuonna 1989 markkinoille tulleet Primo-linssit olivat sikäli uusia että niissä ei esiintynyt kontrasti- tai tarkkuusvaihteluja eri linssien välillä, joten elokuvaajien ei tarvinnut enää tehdä testejä löytääkseen laadultaan samankaltaisen linssivalikoiman. Panavision alkoi 1980-luvun loppupuolella kehittää uutta 65-millimetrin filmiä käyttävää kameraa vastatakseen formaattiin liittyvään kysyntään; tätä ennen saatavilla olleet 65-millimetrin formaatin kamerat olivat liian vanhanaikaisia moderneihin anamorfisiin kalustoihin verrattuina. Vuonna 1991 Panavision sai julkaistua kameransa nimellä System 65, mutta Arri ehti kaksi vuotta aikaisemmin julkaista oman 65-millimetrin kameransa Arriflex 765. Formaatti ei myöskään saanut tuulta alleen, vaan vain muutama produktio kuvattiin 65-millimetrin filmille, esimerkiksi Ron Howardin ohjaama Far and Away, osia elokuvasta Little Buddha ja Kenneth Branaghin Hamlet (1996). Terrence Malickin elokuva The New World (2006) huhuttiin kuvanneen Panavisionin kameroilla 65-millimetrin filmille, joskin uusimpien tietojen mukaan vain muutamat kohtaukset kuvattiin leveämmälle formaatille, ja loput elokuvasta Panavisionin anamorfisella kalustolla 35-millimetrin filmille.

Vuonna 1998 Panavision vaihtoi jälleen omistajaa, kun sen osti Ronald Perelmanin omistama Mafco Holdings, joka omistaa Panavisionin yhä.

1990-luvun loppupuolella Panavision päivitti jälleen filmikameroitaan, ja aloitti HD-tason digitaalielokuvakameroiden markkinoiden valtaamisen. Vuonna 1997 Millennium-kamera korvasi Platinumin Panavisionin kehittyneimpänä filmikamerana, ja kaksi vuotta myöhemmin kamerasta julkaistiin pienempi ja kevyempi Millennium XL -versio, joka soveltui paremmin käsivara- ja Steadicam-kuvaamiseen. Millennium edustaa huippumodernia filmikameratekniikkaa, johon kuuluu muun muassa kameran toimintaa ohjaavat mikroprosessorit, mitkä mahdollistavat kameran toiminnan ohjaamisen ja erityyppisten toimintojen (esimerkiksi nopeuden vaihto otoksen sisällä) automatisoinnin kameraan liitetyn kannettavan tietokoneen avulla.

Panavisionin avaus digitaalikameroiden markkinoilla oli HD-900F (tunnetaan myös nimellä CineAlta), jonka Panavision kehitti Sonyn kanssa; Panavision toimitti kameraan optiikan. HD-900F oli myös ensimmäinen HD-tason kamera. Koska kyseinen malli käytti muiden digitaalielokuvakameroiden tapaan hyvin pienikokoista kuvakennoa (kuvan rekisteröivä elementti, vastaa filmikameran filmiä), jouduttiin kameraa varten kehittämään Digital Primo -linssisarja, joka oli filmikameroiden Cine Primoja korkeatasoisempi. Digital Primot olivat kuitenkin tästä syystä huomattavasti kalliimpia, ja linssivalikoima säilyi filmikameroita suppeampana. George Lucasin Star Wars: Episode II – Attack of the Clones oli ensimmäinen pitkä elokuva, joka kuvattiin kokonaan HD-900F-kameroilla. Mallia ei koskaan otettu mittavasti käyttöön elokuvateollisuudessa, mutta sitä käytetään yhä jonkin verran HDTV-tuotannoissa.

Vuonna 2004 Panavision julkaisi sekä uuden digitaalikameran että päivityksen vanhaan filmikameramalliin: Panaflex Millennium XL2 on Panavisionin toistaiseksi nykyaikaisin filmikamera, ja Genesis toi HD-tason digitaalikamerat lähemmäksi filmikameroita. Eräs tärkeä uusi ominaisuus kamerassa oli kuvakenno, jonka koko vastasi Super 35 -filmin valotettavan alan kokoa; tällöin kamerassa voitiin käyttää Panavisionin perinteisiä Cine Primo -linssejä CineAltan Digi Primo -optiikan sijasta. Genesis oli CineAltan sijaan "enemmän" Panavisionin kuin Sonyn kamera, joskin kameran tärkeimmät osat olivat Sonyn valmistamat. Yhtiöiden yhteistyö loppui kuitenkin samana vuonna kun Panavision osti takaisin 8 prosentin osuuden yhtiöstään Sonylta.

• Modern Motion Picture Cameras (Arkistoitu – Internet Archive) (käytetty 13. joulukuuta 2005)

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Panavision.

• Panavisionin kotisivut