Sursingar

Sursingar on Pohjois-Intian musiikin meditatiivisessa dhrupad-tyylissä käytetty soitin. Sillä on otenauhaton metallinen otelauta, kuten sarodilla, ja suuri, tasainen kalebassista tehty runko surbaharin puisella yläosalla.^[1]

Sursingar kehitettiin 1800-luvulla vanhemman dhrupad rababin pohjalta. Se poistui muodista 1900-luvun puoleenväliin mennessä.^[1] Sursingar on todennäköisesti alkuperäinen nimi, peräisin hindin ja urdun kielistä. Jotkut kirjoittajat, kuten Rabindranath Tagore ovat käyttäneet sanskritiksi käännettyä muotoa sura srngara tai osittain sanskritiksi käännettyä versiota sursrngar. Nimi on tullut kansanomaisesti äännetyistä sanskritin sanoista svara srngara, jotka tarkoittavat "nuottien koristetta". Inayat Khan viittasi soittimeen nimellä sursanghar teoksessaan Minqar musiqar (1912). Samanlainen, mutta pienempi soitin on New Yorkin Metropolitan-museossa nimellä sursanga.^[2]

Sursingarin keksijäksi on nimetty muusikko Pyar Khan.^[2]

Soitin on sarodia suurempi ja sillä on sitä syvempi ääni. Se edelsi sarodin kehittymistä. Sursingarin kielet ovat teräksestä ja pronssista valmistettuja. Neljän varsinaisen soittokielen lisäksi soittimessa on neljä rytmikieltä (chikari). Kaikukoppia on kaksi. Parannukset aiempiin soittimiin vaikuttivat sursingarin resonoivuuteen ja näkyivät sen suosiossa.^[3]

Sursingaria tuetaan vasemmalla olkapäällä samoin kuin veenaa, ja sitä voidaan soittaa plektralla, mutta joskus myös jousella. Tunnettuihin soittajiin ovat kuuluneet Allauddin Khan ja Radhika Mohan Maitra.^[3]