Stede Bonnet

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Stede Bonnet
Henkilötiedot
Syntynyt	1688 Bridgetown, Barbados
Kuollut	10. joulukuuta 1718 (29–30 vuotta) Charles Town, Etelä-Carolina
Ammatti	kauppias, merirosvo
Puoliso	Mary Allamby (vih. 1709–14)
Muut tiedot
Aktiivisena	1717–1718 (merirosvona)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Stede Bonnet (n. 1688 – 10. joulukuuta 1718) oli englantilainen merirosvo 1700-luvun alkupuolella. Häntä on joskus kutsuttu ”herrasmiesmerirosvoksi”, sillä hän oli suhteellisen varakas maanomistaja Barbadoksella ennen rikollisen uraansa.

Bonnet syntyi Barbadoksella todennäköisesti kastamisvuonnaan 1688. Hänen vanhempansa Edward ja Sarah Bonnet omistivat 400 eekkerin (n. 160 hehtaaria) maatilan Bridgetownin kaakkoispuolella. Se siirtyi Stede Bonnetille hänen isänsä kuollessa vuonna 1694. Ei tiedetä missä hän kävi koulua, mutta monet hänet tunteneet kuvasivat hänet lukeneeksi ja hänet tuominnut tuomari viittasi tuomiossaan Bonnetin ”vapaaseen kasvatukseen”.

Bonnet nai Mary Allambyn Bridgetownissa 21. marraskuuta 1709. He saivat kolme poikaa (Allamby, Edward ja Stede) ja yhden tyttären (Mary). Allamby kuoli ennen vuotta 1715, muut lapsista näkivät isänsä hylkäävän heidät merirosvouden tähden.

Charles Johnson keksi kuuluisan tarinan siitä, että Bonnet ajautui merirosvouteen vaimonsa Maryn nalkutuksen takia: Johnson viittaa tähän kirjassaan A General History of the Pyrates.

Tiedot Bonnetin sotilasurasta ovat epäselviä, mutta hänellä oli majurin arvo Barbadoksen armeijassa. Tämä johtui todennäköisesti hänen maaomistuksestaan, sillä orjakapinoiden taltuttaminen oli tärkeä armeijan tehtävä. Bonnetin asepalvelus tapahtui samaan aikaan Espanjan perimyssodan kanssa, mutta ei ole tiedossa että hän olisi osallistunut siihen.

Kesällä 1717 Stede Bonnet päätti ryhtyä merirosvoksi, vaikka ei tiennytkään yhtään mitään merimieselämästä. Hän osti 60-tonnisen sluupin, antoi sille nimen Revenge ja laitatti siihen kymmenen tykkiä. Hän palkkasi 70 merimiestä, mikä oli epätavallista, sillä useimmat merirosvot kaappasivat laivansa kapinan tai valtauksen kautta, tai muuttivat kaapparilaivan merirosvolaivaksi. Vielä epätavallisempaa oli, että Bonnet maksoi miehistölleen palkkaa, eikä kuten tavallista antanut miehistölleen vain osuutta ryöstösaaliista.

Bonnetin ensimmäinen purjehdus vei hänet Virginian rannikolle, missä hän kaappasi neljä alusta, polttaen niistä yhden estääkseen uutisen hänen rikollisesta elämästään kiirimästä kotisaarelleen. Hän purjehti sitten New Yorkiin kaapaten kaksi laivaa ja ryöstäen kauppoja Gardiners Islandilla. Elokuuhun 1717 mennessä Bonnet oli palannut Carolinaan, missä hän hyökkäsi kahden laivan kimppuun tyhjentäen ne ja polttaen toisen barbadoslaisen laivan.

Syyskuussa 1717 Bonnet otti kurssikseen Nassaun, joka tuolloin oli pahamaineinen merirosvojen piilopaikka New Providencen saarella Bahamalla. Matkalla hän tapasi espanjalaisen sota-aluksen, jolta pääsi pakenemaan. Bonnet haavoittui vakavasti eikä ollut kokonaan parantunut vielä seuraavana vuonna. Nassauhun päästyään hän otti uutta miehistöä kuolleiden tilalle ja varusti Revengen uudelleen kasvattaen sluupin aseistusta 12 tykkiin.

Nassaussa Bonnet tapasi ensi kertaa Edward ”Mustaparta” Teachin, jolla oli suuri vaikutus Bonnetin loppuelämään. Haavoittumisensa takia Bonnet antoi Revengen väliaikaisen päällikkyyden Mustaparralle ollen itse laivalla kokeneemman merirosvokapteenin ”vieraana”. Mustaparta ja Bonnet nostivat ankkurin ja purjehtivat pohjoiseen Delawarenlahdelle, missä he ryöstivät kaksitoista kauppiasta. Kapteeni Codd, jonka kauppa-alus vallattiin 12. lokakuuta, kuvasi Bonnetin kävelemässä kannella yöpaidassaan, ilman käskyvaltaa ja yhä huonovointisena haavoistaan.

Mustaparta ja Bonnet palasivat Karibialle marraskuussa 1717 ja jatkoivat menestyksekästä rosvoiluaan. Joulukuun 19. päivän jälkeen Bonnet ja Mustaparta erosivat. Bonnet purjehti sen jälkeen läntiselle Karibialle. Maaliskuussa 1718 hän kohtasi 400-tonnisen kauppalaivan Protestant Caesarin, mutta laiva pakeni ja sai turhautuneen miehistön levottomaksi. Kun Bonnet kohtasi Mustaparran pian tämän jälkeen, Bonnetin miehistö hylkäsi hänet ja liittyi Mustapartaan, ja Bonnet huomasi taas olevansa vapautettu komennosta ja olevansa vieraana Mustaparran uudella aluksella, Queen Anne’s Revengellä. Mustaparta antoi Revengen päällikkyyden kätyrilleen nimeltä Richards: Bonnet sai päällikkyyden takaisin kesällä 1718.

Bonnet seurasi isäntäänsä/kaappariaan Etelä-Carolinaan, missä Mustaparran neljä alusta saartoivat Charlestonin sataman myöhäiskeväällä 1718. Mustaparta ja Bonnet pakenivat sitten pohjoiseen Topsailin salmeen, missä Mustaparran lippulaiva sai pohjakosketuksen ja upposi.

Jättäen jäljelle jääneet laivat Topsailin salmeen Mustaparta ja Bonnet nousivat maihin ja matkasivat Bathiin, silloiseen Pohjois-Carolinan pääkaupunkiin, missä molemmat hyväksyivät armahduksen kuvernööri Charles Edeniltä. Mustaparta palasi salassa Topsailin salmeen. Bonnet jäi Bathiin saadakseen luvan viedä laivansa Saint Thomasiin (silloinen Tanskan Länsi-Intian siirtomaa nimeltä Sankt Thomas), missä hän suunnitteli ostavansa kaapparikirjan ja rosvoavansa valtion piikkiin espanjalaisia aluksia. Eden antoi Bonnetille tämän luvan.

Bonnet palasi Topsailin salmeen havaiten, että Mustaparta oli jättänyt suurimman osan miehistöstään rannalle, ryövännyt Revengen ja kaksi muuta alusta laivastosta (joissa oli suurin osa tarvikkeista) ja purjehtinut tuntemattomaan sluuppi Adventurella, jolla oli kaikki ryöstösaalis. Bonnet otti nyt, kesä-heinäkuussa 1718, Revengen takaisin komentoonsa. Hyvin harva hänen alkuperäisestä Barbadoksen miehistöstään oli enää mukana, joten Bonnet palkkasi useita Mustaparran Topsailin salmeen hylkäämiä miehiä.

Bonnet yritti saada Mustaparran kiinni kostaakseen hänelle, mutta ei tavannut häntä enää koskaan.

Bonnet ei koskaan hylännyt toiveita päästä Saint Thomasiin ja saada kaapparikirjan, mutta kaksi pakottavaa ongelmaa houkutteli häntä takaisin merirosvouden pariin. Ensinnäkin Mustaparta oli varastanut ruuan ja tarvikkeet. Toiseksi Saint Thomas oli keskellä Atlantin hurrikaanikautta, joka loppuisi vasta syksyllä. Paluu merirosvoukseen tosin merkitsisi Bonnetin armahduksen mitätöimistä.

Toivoen säilyttävänsä armahduksensa Bonnet otti valenimen ”Kapteeni Thomas” ja vahtoi laivansa nimeksi Royal James. Hän yritti myös esittää kauppiasta niille kahdelle laivalle, jotka hän ryösti. Pian tämän jälkeen Bonnet jätti näyttelemisen sikseen ja palasi paljaaseen rosvoukseen. Heinäkuussa 1718 hän purjehti pohjoiseen Delawarenlahdelle rosvoten mennessään yksitoista alusta ja ottaen useita vankeja, joista osa liittyi hänen miehistöönsä. Bonnet päästi menemään useimmat rosvoamansa laivat, mutta kaksi viimeistä (sluupit Francis ja Fortune) hän liitti laivastoonsa.

Elokuun 1. päivänä 1718 Royal James ja kaksi kaapattua sluuppia purjehtivat etelään Delawarenlahdelta. Tämän matkan aikana Bonnet ja hänen miehistönsä jakoivat saaliinsa keskenään. Tämä on ainoa kerta, kun Bonnetin tiedetään harjoittaneen tätä tärkeää merirosvotapaa, ja on oletettu, että hän tämän jälkeen lakkasi maksamasta miehistölleen säännöllistä palkkaa.

Kahdentenatoista päivänä Delawarenlahdelta lähdön jälkeen Bonnet saapui Cape Fear -joen suistoalueelle ja ankkuroi lähelle pienen puron suuta, paikkaan joka nykyään tunnetaan nimellä Bonnet’s Creek. Royal James oli alkanut vuotaa pahasti ja tarvitsi korjausta ja kallistuspaikan. Pian pieni pursi nousi joelle ja se ryöstettiin. Bonnet hajotutti veneen ja käytti sen osat Royal Jamesin korjaamiseen. Työ teetettiin ainakin osittain Bonnetin kaappaamilla vangeilla, joissa oli useita mustia orjia.

Bonnet pysytteli Cape Fear -joella seuraavat 45 päivää. Bonnetin pursimiehen, Ignatius Pellin, mukaan merirosvojen tarkoitus oli odottaa siellä hurrikaanikauden loppua. Koska Royal Jamesin kokoisen aluksen kallistamiseen kuluisi vähintään viikko, tämä on todennäköisesti totta.

Elokuun loppuun mennessä Charlestoniin olivat kiirineet uutiset, että Bonnetin alukset olivat ankkurissa Cape Fear -joella. Etelä-Carolinan kuvernööri Robert Johnson antoi eversti William Rhetille luvan johtaa tutkimusmatkaa merirosvoja vastaan, vaikka Cape Fear -joki kuuluikin Pohjois-Carolinan lainkäyttöalueeseen. Yhden harharetken jälkeen Rhett saapui Cape Fear -joen suulle 26. syyskuuta kahdella kahdeksan tykin sluupilla ja 130 miehen voimalla.

Bonnet erehtyi ensin luulemaan Rhettin laivastoa kauppa-aluksiksi ja lähetti kolme venettä kaappaamaan ne. Rhettin epäonneksi hänen lippulaivansa Henry oli saanut pohjakosketuksen joen suulla mahdollistaen Bonnetin miesten lähestymisen niin, että he huomasivat laivojen olevan vihamielisiä ja raskaasti aseistettuja: veneet palasivat varoittamaan Bonnetia. Illan suussa nousuvesi irrotti Henryn pohjasta.

46 merirosvoa oli jakaantuneina kolmeen sluuppiin. Yön aikana Bonnet siirsi heidät kaikki Royal Jamesiin ja suunnitteli taistelevansa tiensä merelle mieluummin kuin lähtevänsä navigoimaan Cape Fear -joen kapeita kanavia myöten yön pimeydessä. Bonnet kirjoitti kirjeen kuvernööri Johnsonille uhaten polttaa Charlestonin maan tasalle.

Aamunkoitteessa 27. syyskuuta 1718 Bonnet lähti kohti Rhettin joukkoja ja kaikki kolme sluuppia avasivat tulen, aloittaen näin Cape Fear -joen taistelun. Kaksi pohjoiscarolinalaista sluuppia irrottautui saartaakseen Royal Jamesin väliinsä. Bonnet yritti välttää ansan ohjaamalla Royal Jamesin lähelle joen länsirantaa mutta ajautui karille. Rhettin lähenevät sluupit saivat myös pohjakosketuksen, jättäen vain Henryn Royal Jamesin kantamalle.

Taistelu oli pattitilanteessa seuraavat viisi - kuusi tuntia kaikkien osallistujien ollessa liikuntakyvyttömiä. Bonnetin alus oli kansi kallistuneena poispäin hyökkääjistä tarjoten näin suojaa miehille, kun taas Henryn kansi oli kääntyneenä merirosvoja kohti jättäen miehet alttiiksi musketin laukauksille, Bonnetin miehistöstä haavoittui tai kuoli 12, kun he taas tappoivat tai haavoittivat 24:ää Rhettin 70 miehestä. Suurin osa Bonnetin miehistä taisteli innokkaasti, haastaen vihollisia tulemaan laivaansa ja taistelemaan kuin miehet. Bonnet itse partioi laivansa kannella pistooli kädessä, uhaten tappaa jokaisen merirosvon joka epäröi taistella: kuitenkin osa Bonnetin vangeiksi ottamista miehistä kieltäytyi ampumasta kohti Rhettin joukkoja.

Taistelun ratkaisi lopulta nousuvesi, joka nosti Rhettin sluupit irti jättäen Royal Jamesin kiinni. Bonnet joutui avuttomana seuraamaan kun vihollisalukset korjasivat vaurionsa ja lähestyivät hänen halvaantunutta alustaan. Laivanvaltaustilanteessa Bonnetin miehillä olisi vastassaan ylivoima kolme yhtä vastaan eli lähes toivoton. Bonnet käski tykkimies George Rossia räjäyttämään Royal Jamesin ruutivaraston. Ross ilmeisesti yrittikin tätä, mutta muu miehistö oli toista mieltä ja he nostivat antautumislipun. Rhett pidätti merirosvot ja palasi Charlestoniin lokakuun 3. päivä.

Charlestonissa Bonnet erotettiin miehistöstään ja pidettiin kolme viikkoa pursimies Pellin ja sailing master David Herriotin kanssa erillään. Lokakuun 24. päivänä Bonnet ja Herriot pakenivat ilmeisesti paikallisen kauppiaan Richard Tookermanin avulla. Kuvernööri Johnson asetti 700 punnan palkkion Bonnetin päästä ja lähetti etsintäpartioita heidän peräänsä.

Bonnet ja Herriot ottivat yhdessä kahden Tookermanin orjan kanssa haltuunsa veneen ja yrittivät päästä Charlestonin sataman pohjoisrannalle, mutta epäsuotuisat tuulet ja varusteiden puute pakottivat heidät Sullivan’s Islandille. Kuvernööri Johnson lähetti Rhettin johtaman partion saarelle. Bonnet löytyi pitkien etsintöjen jälkeen: laukaustenvaihdossa kuoli Herriot ja molemmat orjat haavoittuivat. Bonnet antautui ja palautettiin Charlestoniin.

Marraskuun 10. päivänä 1718 Bonnet tuotiin oikeuteen tuomarina toimineen Sir Nicholas Trottin eteen. Trott oli jo tuominnut suurimman osan Bonnetin miehistöstä hirtettäviksi. Bonnetia syytettiin virallisesti kahdesta merirosvoustapauksesta, sluuppien Francis ja Fortune varastamisesta, joiden molempien alusten päälliköt olivat henkilökohtaisesti paikalla todistamassa Bonnetin vastaan. Ignatius Pell todisti jokseenkin vastahakoisesti Bonnetia vastaan. Bonnet ilmoitti olevansa syytön ja hoiti oman puolustuksensa ilman avustajaa, ristikuulusteli todistajia ilman mainittavaa hyötyä ja kutsui luonnetodistajia todistamaan puolestaan. Trott antoi tuomitsevan yhteenvedon todisteista ja jury antoi tuomitsevan päätöksen. Kaksi päivää myöhemmin, annettuaan tuomitulle miehelle raudanlujan saarnan kristillisten velvollisuuksiensa laiminlyömisestä, Trott langetti Bonnetille kuolemantuomion.

Odottaessaan teloitustaan Bonnet kirjoitti kuvernööri Johnsonille anoen armahdusta ja olisi antanut leikata kätensä ja jalkansa vakuudeksi, ettei enää harjoita merirosvousta. Bonnetin ilmiselvästi horjuva mielenterveys liikutti monet carolinalaiset sääliin, etenkin naisväestön. Mutta kuvernööri ei heltynyt: Bonnet hirtettiin Charlestonin White Pointissa 10. joulukuuta 1718.

• Botting, Douglas: The Pirates. Time-Life Books, inc. ISBN 0-8094-2652-8.
• Butler, Lindley S.: Pirates, Privateers and Rebel Raiders of the North Carolina Coast. University of North Carolina Press. ISBN 0-87169-240-6.
• Cordingly, David: Under the Black Flag: The Romance and Reality of Life Amoung the Pirates. Random House. ISBN 0679425608.
• Johnson, Charles: A general history of the pyrates: from their first rise and settlement in the Island of Providence, to the present time.

• Stede Bonnetin elämäkerta (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)