Sinfonia

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Sinfonia nykymerkityksessään on laaja orkesterisävellys. Sinfonia-termiä käytettiin barokkikautena aluksi oopperoiden alkusoitoista ja myöhemmin mistä tahansa soittimille sävelletystä musiikista. Erilliseksi orkestraaliseksi teostyypikseen se erottautui 1700-luvun alkupuoliskolla. Sinfonia on ollut merkittävimpiä taidemusiikin sävellysmuotoja wieniläisklassismin ajoista alkaen. Siksi monien barokin jälkeen tulleiden huippusäveltäjien pääteokset ovatkin juuri sinfonioita.

Sanaa "sinfonia" on käytetty jo Bysantissa, missä se on merkinnyt harmoniaa tai sopusointua.^[1]

Sinfonioiksi kutsuttiin aluksi italialaisten oopperoiden alkusoittoja. Ne saattoivat olla joskus kolmiosaisia nopea-hidas-nopea-kaavan mukaisesti. Tällöin sanan synonyymi oli overtyyri (alkusoitto). Tässä merkityksessä "sinfonia" sanaa käytettiin myös esimerkiksi kantaattien yhteydessä (huomattavana esimerkkinä Johann Sebastian Bachin sinfonia kantaattiin nr. 29). Jo 1700-luvun alkupuolella "sinfonia" -sanaa käytettiin joskus yleisterminä minkä tahansa tyyppisestä instrumentaaliteoksesta. 1730-luvulla alettiin kolmiosaisia sinfonioita säveltää oopperoista erilliseksi teoksiksi. 1700-luvun puoliväliin mennessä tuli vallitsevaksi neliosainen muoto (nopea – hidas – menuetti – nopea) (1800-luvun alkaessa menuetti korvattiin muulla lyhyellä osalla, usein scherzolla). Sinfonian kehitykseen 1700-luvulla osallistuivat monet rokokooajan säveltäjät, kuten italialaiset Giovanni Battista Sammartini ja Luigi Boccherini, J. S. Bachin pojat Philipp Emanuel ja Johann Christian, Mannheimin koulukunta kärjessään Johann Stamitz, wieniläiset Wagenseil ja Monn sekä lopuksi Joseph Haydn ja Wolfgang Amadeus Mozart. Esiklassinen sinfonia sai yhä enemmän laveutta ja sisältöä. Sonaattimuoto, josta tuli pakollinen ensimmäinen osa, kasvoi täyteen merkitykseensä, ja samalla koko sävellystyyli muuttui ilmeikkäämmäksi.

Wieniläisklassinen sinfonia kasvoi kukoistukseensa Haydnin ja Mozartin myöhäistuotannossa. Erityisen merkittäviä ovat Haydnin 12 lontoolaista sinfoniaa sekä Mozartin kuuluisa 25. sinfonia ja myöhäissinfoniat (numerot 35–36 ja 38–41). Vuonna 1788, noin kolme vuotta ennen kuolemaansa, säveltämässään Jupiter-sinfoniassa (numero 41) Mozart oli jo viemässä sinfoniaa vahvasti uusille urille. Haydn ja Mozart pysyttelivät kuitenkin varsin tiukasti klassisen sinfonian teokselle tyypillisessä rakenteessa, jossa oli ensin pitkä nopea osa (yleensä tempomerkintänä allegro), sitten hidas osa (yleensä andante), kolmantena osana menuetti ja lopuksi nopea finaali. Joskus ensimmäisen osan alussa saattoi olla hidas (adagio), noin minuutin tai enintään parin mittainen alkusoitto. Johdantovaiheesta siirryttiin suoraan sonaattimuotoa noudattavaan nopeampaan vaiheeseen.

Ludwig van Beethoven muutti sinfonian luonnetta suuresti. Sinfonia kasvoi Beethovenin käsissä yhä suurempiin mittoihin, ja suhteellisen harva säveltäjä Beethovenin jälkeen sävelsi enempää kuin yhdeksän sinfoniaa. Beethovenin myötä myös sinfonian rakenne vapautui, joskin useat säveltäjät pitäytyivät perinteisissä muodoissa. Kolmas, "herooinen" sinfonia oli Beethovenin irtiotto klassismin ajan tyylistä. Kuudes, "Pastoraalisinfonia" taas hylkäsi neljän osan teosrakenteen lisäämällä tanssiosan ja finaalin väliin "myrskyn". Samoin kyseinen teos rohkaisi myös muita säveltäjiä tekemään sinfonioistaan ohjelmamusiikkia (ensimmäiset ohjelmalliset sinfoniat oli tehty jo 1790-luvulla). Yhdeksännessä sinfoniassaan Beethoven käytti finaalissa kuoroa, joskaan hän ei ollut aivan ensimmäinen kuoroa sinfoniassa käyttänyt säveltäjä.

Jo klassismin aikana sinfoniasta oli sävellysmuotona tullut alue, jolla säveltäjät pyrkivät saamaan koko luomisvoimansa käyttöön. Aina se pelkätään hyväksi. Esimerkiksi 1800-luvun sinfonikoista Johannes Brahms ei nuoruudessaan uskaltanut säveltää sinfonioita, koska ei pitänyt itseään siihen riittävän kypsänä, ja Camille Saint-Saëns ei säveltänyt enää kolmannen sinfoniansa jälkeen uusia, koska katsoi, ettei voinut enää ylittää itseään.

1800-luvun uudet virtaukset toivat sinfoniaan kuitenkin vielä Beethovenin jälkeen paljon uusia vivahteita. Franz Schubertin sinfoniat ovat herkän lyyrisiä; Felix Mendelssohn ja Robert Schumann ovat täysromantikkoja. Hector Berlioz jatkoi Beethovenin aloittamaa ohjelmallisen sisällön antamista sinfonialle. Franz Liszt muokkasi sinfonista sävellystä sävelrunon suuntaan. Brahmsin neljä sinfoniaa edustivat klassismin ja romantiikan synteesiä. Säveltäjistä intensiivisimmin sinfoniaan keskittyivät Anton Bruckner ja Gustav Mahler, joiden sinfoniat tunnetaan pitkästä kestostaan. Mahler pyrki tietoisesti viemään sinfonian äärimmilleen korostamalla teoksen kestoa ja orkesterin kokoa, erilaisia orkestraation keinoja, lisäämällä uusia soittimia ja kärjistämällä sekä sentimentaaliset että myrskyisät kohdat. Bruckner oli omalla jylhällä tyylillään ennakoinut osin Mahlerin suurellisuutta.

Tärkeitä 1900-luvun sinfonikkoja olivat muiden muassa Jean Sibelius, Carl Nielsen, Ralph Vaughan Williams, Arthur Honegger, Paul Hindemith, Vagn Holmboe, Sergei Prokofjev, Igor Stravinski ja etenkin Dmitri Šostakovitš, joka sävelsi 15 sinfoniaa.

Sibeliuksen ohella merkittäviä suomalaisia sinfonikkoja ovat esimerkiksi Leevi Madetoja, Einojuhani Rautavaara, Joonas Kokkonen, Einar Englund, Aulis Sallinen, Erkki Melartin, Paavo Heininen, Kalevi Aho, Pehr Henrik Nordgren, Usko Meriläinen, Jouni Kaipainen ja Leif Segerstam.

• Luettelo sinfonikoista

• Horton, Julian (toim.): The Cambridge Company to the Symphony. Cambridge: Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-0-521-88498-3