Šaria

Šaria (arab. شريعة‎, šarīʿa 'tie, polku') eli islamilainen laki on islaminuskon mukaan Jumalan ihmisille antama muuttumaton laki. Šaria on islaminuskon ydin,^[1] sillä islam on lakiuskonto, jossa painotetaan oikein tekemistä (ortopraksia) pelkän oikean uskon (ortodoksia) asemesta väylänä, jonka avulla ihminen voi pelastua. Oikeauskoinen muslimi seuraa islamilaisen lain yksityiskohtaisia määräyksiä kerätäkseen ansioita Viimeiselle tuomiolle. Tärkeimmät niistä koskevat uskonnon harjoittamisen rituaaleja eli islamin viittä peruspilaria.

Islam korostaa islamilaisen umman yhtenäisyyttä šarian tulkitsemisessa.^[2] Vaikka suurin osa islamilaisesta laista onkin kaikille muslimeille yhteistä, šaria sisältää silti myös ristiriitaisia määräyksiä, sillä kyse ei ole länsimaisen lainsäädännön tapaan kodifioidusta lakikirjasta, vaan kokoelmasta eri kirjoittajien muistiin merkitsemiä määräyksiä.^[3] Islamissa on viisi suurta lakikoulukuntaa ja muutama pienempi, joiden näkemykset joskus poikkeavat toisistaan, ja koulukuntien sisälläkin uskonoppineiden mielipiteet vaihtelevat etenkin pienissä asioissa. Ongelma ratkeaa siten, että jokaisen uskonoppineen mielipide katsotaan yhtä arvokkaaksi edustamaan islamin käsitystä Jumalan tahdosta.^[4] Lisäksi muslimi ei itse voi hakea lain sisältöä Koraanista tai muista pyhistä kirjoituksista, vaan saa sen selville kääntymällä kysymyksineen imaamin tai muftin puoleen. Lain noudattaminen tarkoittaa siten, että henkilö valitsee uskonoppineen, jonka mielipidettä hän seuraa.

Nykyisin šaria on ainoastaan rajoitetussa käytössä myös islamilaisissa maissa, sillä se ei ole lainsäädäntönä koskaan riittänyt valtioiden tarpeisiin. Šaria alkoi menettää yksinomaista asemaansa lainsäädäntönä jo heti abbasidikalifaatissa ja myöhemmin vielä selvemmin Osmanien valtakunnassa, kunnes siirtomaaherruus toi islamilaisiin maihin mukanaan kahden autonomisen lakijärjestelmän tilanteen.^[5] Šaria poikkeaa olennaisesti länsimaisesta mallista, missä lainsäädännöstä vastaa demokraattisesti valittu parlamentti. Ihmisoikeuksia koskevien erilaisten käsitysten takia muslimimaat hyväksyivät vuonna 1990 YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta poikkeavan Kairon julistuksen, joka nojautuu puhtaasti šariaan.^[6]

Keskiaikaista šarialainsäädäntöä on saatavilla myös eurooppalaisille kielille käännettynä.^[7] Vuonna 1991 julkaistiin näitä tekstejä sisältävä kokoomateos Reliance of the Traveller. Al-Azharin yliopiston sertifikaatti todistaa, että kirja vastaa oikeaoppisen sunniyhteisön uskoa ja käytäntöjä.

Pääartikkeli: Šarian historia

Sunni-islamin uskontunnustus, šahada, määrittää islamin kaksi ydinasiaa: "Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja Muhammad on Hänen lähettiläänsä". Uskontunnustuksen alkuosa korostaa sitoutumista monoteismiin islamin tärkeimpänä sisältönä. Muhammedin mainitseminen tarkoittaa, että kaikki tieto Jumalasta on saatu hänen kauttaan. Koraani on laskeutunut alas Muhammedin saamina ilmoituksina, ja profeetan elämäntavan eli sunnan kautta ihmisille on annettu Jumalan ikuinen laki, šaria. Nämä kaksi lähdettä muodostavat islaminuskon perustan.^[8][9] Islamilaisen lain suurin teoreetikko oli imaami Muhammad al-Shafi‘i (767–820). Hän loi 800-luvulla opin siitä, että šarian tulee perustua Koraaniin ja Muhammedilta peräisin oleviin lausumiin. Hän myös muotoili yksimielisyyden (ijma) ja analogian (qiyas) periaatteet siten, kuin ne myöhemminkin on ymmärretty.^[10] Oppineiden yksimielisyyden periaatteelle esikuvan oli ilmeisesti antanut roomalaisen lain käsite opinio prudentium.^[11]

Vaikka jo Koraani sisältää useita lakimääräyksiä, suurin osa šariasta on peräisin 800-luvulta lähtien kootusta hadith-kirjallisuudesta. Se sisältää Muhammedin elämäntapaa koskevia lausumia, jotka kiersivät suullisena perinteenä. Koska niitä sepitettiin tuhatmäärin, uskonoppineiden ongelmaksi muodostui oikean erottaminen väärästä. Tähän tarkoitukseen kehitettiin ajatus kertojaketjuista (isnad), josta selvisi, keneltä tarina oli kuultu. Imaami al-Shafi'i loi opin, jonka mukaan ketjun tuli luotettavassa hadithissa ulottua aina Muhammediin itseensä asti. Joseph Schacht kuitenkin osoitti, että islamilainen laki ei todellisuudessa ollut peräisin Koraanista, vaan kehittyi umaijadikalifaatin ajan virallisista ja epävirallisista lakinormeista. Nämä käytännöt usein poikkesivat jopa Koraanin suorista määräyksistä. ^[12]

Paikallisten tapojen erilaisuuden takia ei syntynyt yhtä islamilaista lakia, vaan erilaisia käytäntöjä, joista kehittyi joukko islamilaisen lain koulukuntia. Schachtin mukaan islamilainen laki löytyy myöhäiskeskiajalla kirjoitetuista lakikirjoista, joihin kaikkein kunnioitetuimmat imaamit ovat kirjanneet lain sisällön. Niitäkään ei ole tarkoitettu suoraan luettavaksi, sillä muslimit korostavat elävää perinnettä, jossa imaami henkilökohtaisessa suhteessa tulkitsee lakitekstejä oppilailleen.^{[13][14][15][16]} Lakiin ei voi lisätä mitään eikä poistaa siitä mitään, mutta elävää opettajaa tarvitaan selittämään käsitteellisiä vaikeuksia, poistamaan epämääräisyyksiä ja korjaamaan kirjoitusvirheitä.^[15]

Ajatus kahdesta ohjaavasta oikeuslähteestä löytyy ensimmäisen kerran heti abbasidivallankumouksen jälkeen Medinaan vuonna 752 rakennetun pyhäkön seinäkirjoituksesta: "Jumalan palvelija, oikeauskoisten komentaja, on määrännyt pelkäämään Jumalaa ja tottelemaan Häntä, mikä tarkoittaa Jumalan sanan (kitab) ja profeetan sunnan seuraamista".^[17] Piirtokirjoitus ei mainitse Koraania nimeltä eikä liioin profeetan nimeä. Tavallisesti katsotan, että Jumalan sana tarkoittaa Koraania ja profeetta Muhammedia. Koska Koraanista tai profeetta Muhammedista ei kuitenkaan tässä vaiheessa löydy mainintoja mistään muualtakaan, jotkut orientalistit ovat arvelleet, että teksti voisi viitata myös Tooraan Jumalan sanana ja Moosekseen profeettana.^[18]

Orientalistit puhuvat islamin "formatiivisesta vaiheesta", jolla tarkoitetaan 600- ja 700 -lukuja. Näiltä ajoilta ei ole islamilaista kirjallisuutta, minkä takia formatiivisen vaiheen islamista ei ole varsinaisesti tietoa. Jotkut orientalistit arvelevat sen takia, että islam saattoi syntyä vasta samaan aikaan, kun siitä alettiin kirjoittaa. Viimeistään 800-luvun alussa Koraani oli kuitenkin kirjana julkaistu ja kanonisoitu, mistä todistaa se, että kirjaan aletaan viitata muissa lähteissä.^[19]

Islamilainen papisto ulama kehittyi 800-luvun alkupuolella voimatekijäksi, joka onnistui syrjäyttämään kalifin islamin tulkinnan korkeimman auktoriteetin paikalta.^[20] Oppineiston laintulkinta alkoi nyt nojautua suullisesta tarinaperinteestä 800-luvun aikana kerättyyn laajaan hadith-kirjallisuuteen.^[21] Kertomuksia profeetta Muhammedin puheista ja teoista alkoi kertyä valtavia määriä, ja usein ne olivat keskenään ristiriitaisia. Tarinoiden aitouden takeeksi alettiin sen takia vaatia, että lausumaan (matn) pitää aina liittyä kertojaketju (isnād) varmistamaan, että tieto on peräisin luotettavasta lähteestä. Aluksi ketjut ulottuivat korkeintaan Muhammedin seuraajiin tai kumppaneihin.

Esimerkki hadithista ja sen rakenteesta on Sahih al-Bukharin 2. kirjan 5. hadith, joka kuuluu: "Anas kertoi: Profeetta sanoi 'Kenelläkään teistä ei ole uskoa ennen kuin hän toivoo (muslimi)veljelleen samaa kuin itselleen'".^[22] Hadithin alkuosa on isnād, joka kertoo, kenen kautta tieto on saatu. Kertoja on tässä Anas ibn Malik, profeetan kumppani, joka vetoaa suoraan Muhammediin. Hadithin sisällön kertoo sen toinen osa (matn).^[23] Bukharin kirjaama hadith sisältää "kultaisen säännön" islamilaisen version. Eettinen velvollisuus kohdistuu siinä omaan viiteryhmään eli "veljiin". Šariaan sisältyvä universalismi laajensi heimoihin jakautuneen paimentolaisyhteiskunnan ryhmäsolidaarisuuden rajat kaikkiin muslimeihin, jotka olivat keskenään "veljiä". ^[24]

Islamin mukaan Jumalan laki (šaria, eli "polku") välittyi profeetta Muhammedin kautta yhtäältä kirjallisesti (Koraani), toisaalta hänen elämäntapaansa (sunnaa) koskevan suullisen muistiedon avulla (hadith-kirjallisuus). Käsitys on identtinen juutalaisuuden kanssa, missä Jumalan laki (halakha eli "polku") välittyi Mooseksen kautta yhtäältä kirjallisesti (Toora) ja toisaalta Mooseksen sunnaa koskevan suullisen muistiedon avulla (mišna-kirjallisuus). Näkemys siitä, että juuri Muhammedin sunna on lain perusta, on klassisen islamin perusasia, mutta sen muotoili Joseph Schachtin mukaan vasta imaami Shafi'i 800-luvulla. Sitä ennen lakiperusteena toimi "elävä traditio", joka ilmeni oppineiden yksimielisessä käsityksessä jostain lakinormista.^[25] Muhammedin sunnan sisältö ei Joseph Schachtin mukaan kuitenkaan syntynyt Koraanin pohjalta vaan perustui "elävään traditioon" eli lakinormeihin, joita seurattiin jo umaijadivaltakunnassa ennen abbasidien valtaannousua.^[26]

Imaami al-Shafi'i katsoi, että jokaisen pätevän lainopillisen hadithin tuli johtaa profeetan omiin sanoihin. Hänen vaikutuksestaan tästä periaatteesta tuli osa islamia.^[27][28] Schacht löysi siitä myös hadithien ajoitusperiaatteen. Hän päätteli, että hadith oli sitä myöhemmin tehty, mitä täydellisempi oli siihen liitetty kertojaketju.^[29] Schacht arvioi, ettei ollut näyttöä siitä, että yksikään hadith olisi todellisuudessa peräisin 600-luvulta eli Muhammedin ajalta. Hän uskoi hadithien syntyneen vasta 700-luvulta alkaen.^[30]

Kuuden tärkeimmän kanonisen sunnikokoelman (kutub al-sittah) kerääjiä ovat al-Bukhari (k. 870), Muslim (k. 875), Abu Dawud (k. 888), at-Tirmidhi (k. 892), Ibn Maja (k. 886) sekä an-Nasāʾī (k. 915),^[31] jotka kaikki olivat shafi'i -koulukuntaa seuraavia imaameja. Kirjat sisältävät yhteensä kymmeniä tuhansia yksittäisiä haditheja. Myös šiiat hyväksyvät ne sikäli kuin ne eivät ole ristiriidassa šiialaisuuden kanssa. Šiialainen lakiajattelu kehittyi sunneihin verraten myöhään, pääosin vasta 1300–1500 -luvuilla. Tämän takia šiialaisuus seurasi monissa asioissa sunnalaisuutta, eivätkä erot päässeet kasvamaan suuriksi. Šiialaisuudessa on vain yksi suuri islamilainen lakikoulukunta, sunnalaisuudessa on neljä suurta.^[32] Šiiamuslimeilla on omat neljä arvovaltaista hadith-kokoelmaansa, joiden laatijoita olivat al-Kulayni (864–941), Ibn Bābawayh (923–991) ja Shaykh Tusi (995–1067).

Ajan mittaan hadithien pohjalta alkoi kehittyä vakiintuneita tulkintoja islamilaisesta laista. Koraanin ja sunnan lausumista johdettiin myös uusia sovellutuksia. Islamilaisella lailla ei ole länsimaisen lainsäädännön mukaista kodifioitua muotoa, vaan se esiintyy tarinaperinteenä, joka väistämättä on myös sisäisesti ristiriitaista. Jumalan lain sisällön määritteli papisto, jonka etuoikeudeksi tuli arvioida hadithien aitoutta ja isnadien luotettavuutta. Lain toteutumista valvoi viime kädessä kalifi.

Laajan arabikalifaatin alueelliset erot johtivat siihen, että islamin sisällä kehittyi toisistaan poikkeavia koulukuntia. Esimerkiksi sunni-islamin neljän koulukunnan säädöksistä vain 75% on kaikille yhteisiä.^[33] Imaami Muhammad al-Shafi'i kertoo 800-luvulla, että muslimien jokaisessa tärkeimmässä kaupungissa seurattiin oman maanmiehen oppeja lakiasioissa.^[34] Paikkakuntina Shafi'i luettelee Mekan, Basran, Kufan ja Syyrian. Kolme suurta jakolinjaa muodostivat maantieteellisinä alueina Irak, Hijaz (Arabiassa) sekä Syyria. Koulukuntien erot eivät kuitenkaan olleet perustavanlaatuisia. Egyptissä ei syntynyt omaa koulukuntaa. Myöhemmin koulukunnat vapautuivat maantieteen rajoituksista.^[35] Šiialainen lakitraditio, joka ei paljon eroa sunnikouluista, katsoo saaneensa alkunsa 600-luvun alkupuolella, mutta Schachtin mukaan oikeampi ajoitus on 800-luvun loppu.^[36]

Abbasidihallinnon alkuvaiheessa islamilaista lakia kehitettiin eri paikkakunnilla hieman eri suuntiin. Tällöin syntyivät myös lakikoulukunnat. Lain kehityksen seuraavana vaiheena oli uskonnollisen lain jäykistyminen eli niin sanottu "järjen (ijtihad) porttien sulkeutuminen". Se alkoi näkyä 800-luvulta alkaen.^[37][38] Tässä vaiheessa uskonoppineet olivat kehittäneet islamilaista lakia yksityiskohtaisesti. Käsitys siitä, että oppineiden yksimielisyys merkitsi myös erehtymättömyyttä, johti siihen, että oppirakennelma alkoi jäykistyä ja itsenäisen päättelyn alue kapeni. Lopulta periaate siitä, että järjen (ijtihad) portit olivat sulkeutuneet, merkitsi, että saavutettu yksimielisyys oli rikkomaton. Tämä periaate esti uusien lakinormien luomisen.^[38]

Joseph Schachtin mukaan šarian muovautumisvaiheessa uskonnollisen lain asiantuntijat olivat kehittäneet lakia Koraaniin sisältyvien niukkojen ohjeiden ja paikallisten tapojen pohjalta. Edes uskonoppineiden pätevyysvaatimukset eivät tällöin olleet vielä vakiintuneet, vaan mielipiteiden ilmaisuun riitti harrastuneisuus asiaan. Vielä 800-luvun puoliväliin saakka jokaisella oppineella ja lakispesialistilla oli oikeus esittää omia näkemyksiään pyhän lain sisällöstä, ja heidän mielipiteidensä arvoa mittasi vain heitä kohtaan tunnettu arvostus. Ensimmäiset merkit kriittisestä suhtautumisesta tähän tilanteeseen alkoivat näkyä al-Shafi'in mielipiteissä 800-luvun alussa. Tällöin alkoi kehittyä näkemys, että vain menneisyyden suuret imaamit olivat tarpeeksi oppineita muodostaakseen oikean mielipiteen Jumalan laista. Sen sijaan heidän myöhemmät jäljittelijänsä eivät olleet oikeutettuja käyttämään itsenäistä järkeilyä (ijtihad) muodostaakseen henkilökohtaisen mielipiteen (ra'y). Shafi'in vaikutuksesta kaikkien koulukuntien oppineet alkoivat nyt katsoa, että kaikki olennaiset kysymykset oli jo perusteellisesti keskusteltu ja ratkaistu. Alettiin katsoa, että kenelläkään ei enää ollut riittävää pätevyyttä itsenäiseen järjen käyttöön. Tämän takia tehtäväksi jäi enää vain selittää, soveltaa ja tulkita Jumalan lakia, jonka sisältö oli lopullisesti annettu siihen mennessä kootuissa kokoelmissa. ^[38]

Henkilö, jolla oli oikeus ijtihadiin oli nimeltään mujtahid. Nyt ijtihad korvautui annetun Jumalan lain ehdottomalla hyväksymisellä (taklid). Henkilö, joka on velvoitettu tähän, on mukallid.^[38] Kun taklid on voimassa, se tarkoittaa, että muslimi ei voi itsenäisesti etsiä islamin ja sen lain sisältöä Koraanista, sunnasta tai käyttämällä omaa järkeä (ijtihad). Hänen on sen sijaan käännyttävä jonkin hyväksytyn lakikoulun puoleen saadakseen tietää, mikä on sen hyväksymä yksimielinen käsitys. Schacht jatkaa:^[14]

"Kunkin lakikoulukunnan virallinen kanta ei löydy koulukuntien omien mestareiden kirjoista, vaikka he olivat miehiä, joiden katsottiin olleen päteviä käyttämään korkeinta määrää omaa järkeään (ijtihad). Virallinen kanta löytyy kirjoista, jotka koulukunnan yleinen mielipide hyväksyy arvovaltaisiksi lähteiksi. Nykyään niitä ovat yleensä myöhäisellä keskiajalla kirjoitetut käsikirjat, ja myöhemmät teokset saavat arvovaltansa niiden kautta. Tunnustetut käsikirjat sisältävät kunkin lakikoulukunnan opin kaikkein tuoreimman kehitysvaiheen. Totuus ei kuitenkaan löydy näistä koodeista itsessään; islamilainen laki ei ole pelkkä lakikirja, vaan lainopin elävää soveltamista."

Elävä soveltaminen tarkoittaa, että muslimin on käännyttävä muftin tai imaamin puoleen uskontoa koskevissa asioissa saadakseen selville islamin kannan.^[16] Lakikirjat on tarkoitettu lähinnä näiden uskonoppineiden omaan käyttöön. Islamilaisten lakikirjojen teksti on monitasoista. Siinä alkuperäinen kirjoittaja usein vain mainitsee määräyksen, johon seuraavat kommentaattorit lisäävät määritelmiä, ympäristöehtoja ja kirjallisia viittauksia todisteisiin. Elävät šeikit antavat asioille lopullisen tulkinnan, kun he opettavat lakia oppilailleen. Nuh Ha Mim Keller kirjoittaa: "Eläviä opettajia tarvittiin ja tarvitaan selittämään käsitteellisiä vaikeuksia, poistamaan epämääräisyyksiä ja korjaamaan kirjoitusvirheitä." ^[15] Islamissa elää siten ajatus elävästä traditiosta, jossa vain suora yhteys opettajaan antaa varmuuden siitä, että lain tulkinta on oikea.

Keller toteaa kirjan Reliance of the Traveller johdantoluvussa, että mikään historian aikakausi ei ole ilman sellaisia henkilöitä, joille ijtihad on oikeutettua. Tämä oikeus itsenäiseen järkeilyyn koskee kuitenkin vain niitä kysymyksiä, jotka ovat uusia, ja joihin pyhästä laista ei vielä löydy ohjetta. Mutta vaikka järjen portit ovat tässä suhteessa raollaan, kukaan ei ole oikeutettu täydelliseen ijtihadiin sellaisten imaamien jälkeen kuin Abu Hanifa, Malik, Shafi'i tai Ahmad ibn al-Hanbali (jotka elivät 700–800-luvuilla). Islamin nykyiset lakikoulukunnat ovat ylivertaisia myös sammuneisiin koulukuntiin nähden sen takia, että niiden kannanotot ja todisteet on eri sukupolvien kuluessa yhä uudelleen tarkistettu ja päivitetty, ja tämän ovat tehneet ensi luokan juristit.^[39]

Maallisen lainsäädännön kehitys islamilaisessa maailmassa alkoi Osmanien valtakunnassa, missä jo 1400-luvulla sulttaani antoi omia lakejaan, jotka olivat riippumattomia šariasta. Lainsäädäntö alettiin tuntea nimellä kanunname, mikä oli väännös eurooppalaisesta "kanonisen lain" käsitteestä. Maallista lainsäädäntöä alettiin luoda alueille, joista šaria ei lausunut mitään, kuten paikallishallintoon tai kauppaoikeuteen. Samalla syntyi uskonnollisen qadi -tuomariston rinnalle maallinen oikeus. Sen tuli vahvistaa myös qadien antamat tuomiot, vaikka seremoniallisesti šaria oli edelleen kaikkein ylin oikeus. Sulttaani alisti papiston myös nimittämällä valtiollisen suurmuftin, joka valvoi papiston antamia ratkaisuja. Vuonna 1856 kumottiin vanha dhimmi-lainsäädäntö, jonka nojalla kristityt ja juutalaiset maksoivat korotettua veroa muslimeihin verrattuna.^[40] Vuosien 1869–1876 välissä osmanivaltakunnassa toteutettiin lakiuudistus, jossa šarialta vietiin sen entinen asema ja luotiin länsimaisesti koulutettujen juristien luokka. Valtakunnan arabiosassa uudistusta ei tahdottu hyväksyä ja se alkoi henkisesti erkaantua muusta valtakunnasta. Osmanien valtakunnan hajotessa siirtomaajärjestelmä toi Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään länsimaisen oikeusjärjestyksen. Itsenäisyyden saavuttamisen jälkeen näissä maissa yleistyivät sotilasjuntat, jotka veivät islamilaiselta papistolta sen vanhan valta-aseman.^[41]

Islaminuskon mukainen valtiollinen ja oikeusajattelu poikkeaa länsimaisesta, vaikka puhtaasti šariaan perustuva järjestelmä ei olekaan käytössä missään muslimimaassa muuten kuin korkeintaan teoriassa. Koska Jumalan laki on ikuinen ja muuttumaton, mitään uutta lainsäädäntöä ei voi olla, eikä vaaleilla valittuja lainsäädäntöelimiä siten tarvita.^[42] Ylin poliittinen valta kuuluu kalifille, joita maailmassa voi olla vain yksi kerrallaan.^[43] Islamin mukaista kalifaattia ei kuitenkaan instituutiona ole ollut sen jälkeen, kun Turkki lakkautti kalifaattinsa vuonna 1924.^[44] Poikkeuksena on korkeintaan lyhytikäinen ISIS -kalifaatti vuosina 2014–2017.

Islamilaisessa tuomioistuimessa tuomarit eli qadit ovat islamilaisen lain asiantuntijoita. Lain soveltaminen vaatii aina tulkintaa. Tulkinta on šarian osalta tarpeen senkin takia, että hadith-perinne on jo itsessään ristiriitaista ja sisältää keskenään yhteensopimattomia ohjeita. Juridinen tulkinta tunnetaan nimellä fiqh. Uskonnollisen lain tulkitseminen on uskonoppineiden asia, ei tavallisten ihmisten.

Šarian asiantuntijoita ovat etenkin muftit, jotka pyydettäessä antavat lainopillisia lausuntoja eli fatwoja. Fatwa on esittäjänsä uskonnollinen mielipide. Muftin antama fatwa on lausunto, jossa mufti käy ensin läpi asiaankuuluvia Koraanin kohtia sekä haditheja, jotka yleensä ovat keskenään ainakin jossain määrin ristiriitaisia ja antaa lopuksi oman suosituksensa. Fatwa päättyy normaalisti sanoihin "Allah tietää parhaiten". Vaikka Jumalan laki, šaria, on ikuinen ja muuttumaton, siitä tehty lainopillinen tulkinta voi vaihdella.^[45] Samasta asiasta on yleensä tarjolla erilaisia, myös keskenään ristiriitaisia fatwoja, jotka kaikki ovat silti islamilaisittain yhtä päteviä.^[46] Uudemmat tulkinnat eivät periaatteessa kumoa vanhempia, mutta koska muslimit tyypillisesti seuraavat oman moskeijansa oppineiden mielipiteitä, uusimmat tulkinnat ovat käytännössä etusijalla.

Erona sunnilaisen (historiallisen) imaamin ja qadin tai muftin välillä on se, että imaamin pätevyys antaa lainopillinen mielipide on absoluuttinen ja ulottuu pyhän lain kaikkiin puoliin, kun taas qadin tai muftin pätevyys rajoittuu tuomioistuimessa annettuihin tuomioihin sekä kunkin valitseman imaamin ijtihadin soveltamiseen johonkin erillistapaukseen.^[39]

Šariatuomioistuimilla ei islamilaisen lain mukaan ollut toimeenpanovaltaa, joten oikeuspäätöksen toimeenpano jäi kalifaatissa kanteen esittäjän omalle vastuulle.^[47]

Šarian luonne ja sen ulottuminen kaikille elämänaloille tekee islamista länsimaisittain katsottuna totalitaarisen opin, koska sen myötä islamista katoaa raja julkisen ja yksityisen, uskonnon ja politiikan sekä moraalin ja lakikirjan välillä. Islam ei ole yksityisasia, sillä tunnustautuminen muslimiksi liittää ihmisen yhteisöön, joka sen jälkeen valvoo hänen käyttäytymistään. Luopuminen islamista, eli apostasia, on kielletty ja saattaa uskosta luopuneen hengenvaaraan.^[48] Hadith-kirjallisuus onkin täynnä tappamiskehotuksia uskostaan luopuneille.^[49] Kuolemantuomiolla on lisäksi laaja kannatus muslimien keskuudessa. Vuonna 2013 PEW-tutkimuskeskuksen tekemässä kyselyssä šariaa kannattaneista Egyptin muslimeista 86% ja Jordanian muslimeista 82 % kannatti apostaatin tappamista. Vastaavat luvut Irakissa olivat 42 % ja Venäjällä 15 %.^[50] Kuolemantuomio apostaasista on nykyisin voimassa vain kahdeksassa muslimimaassa, niiden joukossa Sudan, Iran, Mauritania ja Saudi-Arabia.^[51] Eri maiden kannatusluvut heijastelevat näiden maiden uskonoppineiden näkemyksiä.

Šaria ei sisällä ainoastaan länsimaiseen lainsäädäntöön normaalisti kuuluvia asioita, vaan ohjaa pikkutarkasti yksilön pukeutumista, kehonhoitoa ja muuta yksityiselämää. Profeetta esimerkiksi sanoi: "Kultaan tai silkkiin pukeutuminen on laitonta yhteisöni miehille mutta luvallista naisille".^[52] Islamin näkemys Jumalan antamasta yksityiskohtaisesta lainsäädännöstä ei silti ole lajissaan ainutlaatuinen, vaan vastaa esimerkiksi juutalaisuuden tai hindulaisuuden^[53] piirissä luotuja järjestelmiä.

Lain noudattaminen on islamin avainkysymys, sillä juuri näin ihminen hankkii ansioita, joilla hän voi päästä Paratiisiin. Islam ei korosta pelastuksen väylänä kristinuskon tapaisesti syntien anteeksi antamista katumuksen ja uskon kautta. Viimeisellä tuomiolla ihminen joutuu punnittavaksi, jolloin hyvät teot ovat zarathustralaiseen tapaan vastapaino pahoille. Suotuisa lopputulos voi tällöin avata taivaan portit. Jumala voi silti armahtaa ihmisen, vaikka tämän pahat teot olisivatkin painavampia kuin hyvät.^[54] Mikään ei ole varmaa, sillä Jumalan tekoja ei islamissa voi ennustaa, eikä Jumala ole luvannut ihmisille mitään.

Islamissa painotetaan tekoja, vaikka usko islamin oppeihin on myös välttämätöntä pelastukseen. Tekojen motiivi (niyyah) on tärkeä, mutta eri tavalla kuin kristinuskossa, jossa puhutaan esimerkiksi omantunnon seuraamisesta. Islamissa pääasia on Jumalan tahtoon alistuminen, joka ilmenee šarian noudattamisena.^[55] Šarian olemus Jumalan lakina tarkoittaa myös, ettei sitä ole lupa järjellä arvioida. Lait tulee hyväksyä sellaisina kuin ne ovat.^[56]

Pääartikkeli: Madhhab

Kunkin alueen lainoppineiden mielipiteisiin vaikuttivat asuinympäristön tavat ja perinteet. Medinassa syntyneen malikilaisen koulukunnan perusteoksissa heijastui arabialainen kulttuuri ja Kufassa syntyneessä hanafilaisessa koulukunnassa on viitteitä Persian sassanidiperinteestä.

Nykyisin islamissa vaikuttaa viisi suurta koulukuntaa, joiden katsotaan olevan keskenään yhdenvertaisia. Nämä koulukunnat ovat:

• Sunni: Hanafi, perustaja Abu Hanifa (k. 767) (suurin koulukunta)
• Sunni: Maliki, perustaja Malik ibn Anas (k. 795)
• Sunni: Shafi'i, perustaja Muhammad ibn al Shafi'i (k. 820)
• Sunni: Hanbali, perustaja Ahmad ibn al-Hanbal (k. 855)
• Šiia: Ja'fari, perustaja Ja'far al-Sadiq (k. 755)

Tunnustettuja lakikoulukuntia on yhteensä kahdeksan, sillä mukaan lasketaan myös kolme pientä koulukuntaa eli Jemenissä vaikuttavat šiaalaiset zaydit, Omanissa esiintyvä ibadilaisuus sekä nykyään lähes kadonnut zāhirīlaisuus.^[57] Lisäksi islamissa on kolme suuntausta, jotka eivät ole lakikouluja, mutta lasketaan mukaan islamiin. Ne ovat aš'arilaisuus, suufismi sekä salafismi.^[57][58]

Eroja koulukuntien välillä esiintyy esimerkiksi suhtautumisessa tyttöjen ympärileikkaukseen. Shafi'ilainen koulukunta pitää sitä pakollisena, mutta muut vain suositeltavana. Hanafioppineet pitävät sitä vaihtelevasti joko suositeltavana tai uskonnon kannalta neutraalina asiana.

Šiialaisten ja sunnien laintulkinnan suurin ero liittyy siihen, kenellä on oikeus tulkita lakeja. Sunnalaisuudessa poliittinen valta oli kalifilla, mutta laintulkinnasta vastasivat uskonoppineet. Šiialaisuudessa poliittinen ja uskonnollinen valta yhdistyi imaamin persoonassa. Šiialaisten viimeisen imaamin, Muhammad al-Mahdin aloitettua Suuren kätkeytymisen vuonna 940 ei yhteisöllä ollut enää lain tulkinnasta vastaavaa imaamia. Vastuu siirtyi šiialaisille oppineille ja alkoi muistuttaa sunnalaista käytäntöä. Vaikka šiiojen ja sunnien välillä on usein voimakkaita ristiriitoja, opillisesti šiialaisuus hyväksytään islamilaisen lain koulukunnaksi.

Šarian juuria tai perusperiaatteita koskeva oppi (usul al fiqh) tunnustaa lopullisessa, klassisessa muodossaan neljä oikeuslähdettä: Koraanin, profeetan sunnan, analogiapäättelyn (qiyás) sekä oppineiden yksimielisyyden (ijma'). Kaksi ensimmäistä edustavat lain materiaalista lähdettä, analogiapäättely tarjoaa metodin ja yksimielisyys ratkaisevan periaatteen, jonka nojalla päästään oikeaan tulkintaan.^[59]

Koraani on lain ensimmäinen tietolähde, ja sieltä löytyy ohjeita esimerkiksi avioliitosta ("älkää ottako vaimoksenne isänne vaimoa"), perinnönjaosta ("pojalle kuuluu sama osuus kuin kahdelle tytölle"), orpojen omaisuuden hoidosta ("antakaa orvoille heidän omaisuutensa") tai ryöstösaaliin jaosta ("sotasaaliit kuuluvat Jumalalle ja profeetalle"). Ohjeet ovat kuitenkin irrallisia ja satunnaisia, joten Koraani ei yksin riitä lakikirjaksi. Täydentäväksi tietolähteeksi kehittyi 800-luvun alussa profeetan sunna, eli Muhammedin puheet ja teot, joita alettiin koota hadith-kokoelmiksi. Tämän periaatteen toi islamilaiseen lakiin imaami Muhammad al-Shafi‘i (k. 820). Vaikka Koraanilla oli periaatteessa ensisijainen asema, todellisuudessa hadithit menivät sen edelle, sillä Koraania tulkitaan niiden avulla.^[60]

Analogisessa päättelyssä on eri muotoja, kuten argumentum a maiore ad minus, jossa esimerkiksi yleisestä periaatteesta mennään yksittäiseen tapaukseen tai argumentum a minori ad maius, jossa erityistapauksesta päästään yleisempään, esimerkiksi Koraanin kielto juoda viiniä laajennetaan alkoholiin yleensä. Analogia oli viimeinen hyväksytty periaate, ja vielä Shafi'in jälkeen sen käyttöönotto kohtasi vastarintaa.^[61]

Päätöksentekomekanismina oppineiden yksimielisyyden periaatteelle (ijma') esikuvan oli ehkä antanut roomalaisen lain käsite opinio prudentium.^[62] Kun muslimit ovat samaa mieltä jostain suuresta asiasta, sitä pidetään lopullisena totuutena. Tämä ajatus löytyy myös muutamassa Koraanin kohdassa, kuten: "Pitäkää kaikki kiinni Jumalan köydestä, älkääkä hajaantuko (3:103)". Shafi'in mukaan arvostettujen oppineiden yksimielisyys vahvistaa oikean mielipiteen myös pienissä yksityiskohdissa. Muftien pienet vähemmistöt voidaan jättää näissä asioissa huomiotta.^[63] Kun jostain asiasta oli saavutettu yksimielisyys, se poistui keskustelusta ja siirtyi vakiintuneiden totuuksien joukkoon. Sellaisena yksimielisyys ohitti jopa Koraanin sanat.^[64] Kun islamin eri lakikoulukunnat olivat 800-luvulla viimeistelleet islamilaisen lain periaatteet, päädyttiin käsitykseen, että oppineiden yksimielisyys oli erehtymätöntä. Koulukuntien hajaannukselle ei kuitenkaan voitu enää mitään. Siitä tuli 800-luvulla pysyvä tila, johon jouduttiin taipumaan.^[63]

Shafi'i pani šarian lähteet seuraavaan tärkeysjärjestykseen: 1) Koraani, 2) profeetan sunna, 3) profeetan kumppaneilta ja muilta tuleva traditio, 4) yksimielisyys sekä 4) analogia ja oma järkeily.^[65] Šiialaisuus on lisännyt näihin imaamien antaman esikuvan. Islamin lopullinen oikeudellinen päättely sisälsi siten neljä oikeuslähdettä eli kirjoitukset, (profeetan) käytännön, yksimielisyyden ja analogian. Tämä rakenne vastasi myös juutalaista laintulkinnan perinnettä, jossa kaikki neljä olivat läsnä juutalaisten Mishnassa ja Talmudissa.^[66][67] Jo sana qiyas (analogia) tulee heprealaisesta eksegeettisestä termistä hiqqish ja aramean sanajuuresta nqsh. Toisaalta voidaan väittää, että periaatteiden nelijako tuli islamiin roomalaisen lain perinteestä. Bysantin keisari Justinianuksen (527–565) määräyksen mukaan lain tulkinnassa tuli nojautua neljään asiaan: kirjoituksiin (scriptii leges), vallitseviin käytäntöihin (mores et consuetudinis), analogiapäättelyyn (proximum et consequens) sekä yksimielisyyteen (consensus omnium),^[66] joka tunnettiin myös nimellä opinio prudentium.^[68]

Šaria jakaa teot viiteen luokkaan:^{[69][70][71][11]}

1. Pakollinen: teko tuo ansioita ja tekemättömyys rangaistaan, esimerkiksi rukous tai paasto (fard)
2. Suositeltava: tuo ansioita Paratiisiin pääsemiseksi, mutta tekemättömyyttä ei rangaista, esimerkiksi puhtaudesta huolehtiminen (wajib, sunna, mandub, mustahabb, makramah)^[72]
3. Sallittu: šarian kannalta neutraali teko, esimerkiksi ammatin valitseminen tai sallittujen ruokien valmistaminen (mubah)
4. Vältettävä: tekoa ei rangaista, mutta siitä pidättäytyminen tuo ansioita, esimerkiksi vasemmalla kädellä syöminen (makruh, makrumah)
5. Kielletty: synti, josta on määrätty rangaistus, esimerkiksi alkoholin käyttö (haram, muharram)

Joseph Schachtin mukaan tämä jaottelu on islamilaisen lain keskeinen piirre, joka yhdistää sen kaikkia määräyksiä.^[73] Schachtin mukaan luokitus on peräisin antiikin stoalaisesta filosofiasta.^[11] Suomalainen islamin oppikirja tarjoaa lisää esimerkkejä tekojen sijoittelusta näihin luokkiin.^[71]

Kielletyn tai laittoman teon tasoja on kolme:^[74]

1. Pienet synnit (saghira): niistä ei rangaista, ja ne katsotaan sovitetuiksi, kun henkilö on osallistunut rukoushetkeen tai (suurempien asioiden ollessa kyseessä) perjantairukoukseen.
2. Suuret synnit (kabira): nämä rikkomukset mainitaan nimeltä Koraanissa tai haditheissa. Niistä seuraa kirous tai maallinen rangaistus.
3. Epäusko (kufr): sulkee ihmisen islamin ulkopuolelle ja johtaa helvettiin, ellei hän palaa šahadan kautta takaisin islamiin.

Šaria-käsikirja Reliance of the Traveller sisältää liitteenä 1300-luvulla eläneen imaami al-Dhababin teoksen Suuret synnit, joka luettelee 76 suurta syntiä.^[75] Al-Dhababin teos on myös ilmestynyt suomeksi.^[76] Seuraavassa on esimerkkejä suurista synneistä (koodit viittaavat käsikirjan numerointiin):

• vertaisen asettaminen Jumalalle (p1.1) Tämä on ainoa kuolemansynti. Se tarkoittaa, ettei tekoa voi hyvittää muuten kuin katumalla ja palaamalla islamiin.
• uskovaisen tappaminen (p2.1.1)
• rukouksen jättäminen väliin (p5.0)
• epäkunnioitus vanhempia kohtaan (p6.0)
• orpojen omaisuuden kavaltaminen (p8.0)
• valehtelu profeetasta (p9.0)
• pakeneminen uskonsodasta (p11.0)
• alkoholinkäyttö (p14.0)
• homoseksuaalisuus (p17.0)
• varkaus (p21.0)
• sianlihan syönti (p30.0)
• virtsasta puhdistautumisen laiminlyönti (p31.0)
• olla uskomatta kohtaloon (p37.0)
• kuvien tekeminen (p44.0)

• riitely (p64.0)

Lisäksi on joukko todennäköisiä suuria syntejä, joihin kuuluu muun muassa:

• lupauksen pettäminen (p75.15)
• viiksien jättäminen muotoilematta (p75.16)
• pyhiinvaelluksen jättäminen väliin, vaikka voisi sen tehdä (p75.17)

Länsimaissa muslimit ovat tehneet terrori-iskuja kostoksi teoista, joita on pidetty islamin tai profeetan loukkaamisena. Kun kyse on ei-muslimien käyttäytymisestä, šariasta on kuitenkin vaikea löytää suoraa määräystä kuolemantuomiolle näissä tapauksissa. Myös Umarin sopimus koskee vain dhimmi-sopimuksen tehneitä. Šiiojen korkein uskonnollinen auktoriteetti Ajatollah Khomeini antoi kuitenkin 14. helmikuuta 1989 tappomääräyksen kirjailija Salman Rushdiesta ja hänen kirjansa kääntäjistä ja kustantajista "niin ettei kukaan uskalla tästä lähtien pilkata muslimien pyhiä uskomuksia".^[77] Kyseessä oli uskonoppineen antama fatwa, jolla on pysyvä merkitys.

Pakollisten tekojen ohella laki määrittelee suositeltavia tekoja, joita ovat esimerkiksi avioliitto, perheen perustaminen tai profeetan esikuvan seuraaminen päivittäisissä pikkuasioissa. Loukkaaviin tekoihin islamissa kuuluvat muun muassa liika uteliaisuus, epäkohteliaisuus tai veden tuhlaaminen silloin, kun se on käyttäjänsä omaisuutta.

Šaria eroaa läntisestä oikeusajattelusta rangaistusten osalta. Ne jaetaan kolmeen ryhmään. Seuraava kuvaus esittää rangaistusten klassisen kuvauksen keskiajan šariakäsikirjassa Reliance of Traveller. Perinteiset ankarimmat käytännöt ovat rajoitetussa käytössä nykyisissä muslimimaissa, vaikka muun muassa ISIS ja Boko Haram ovat palauttaneet niitä hallitsemilleen alueille vielä nykyäänkin.

Hadd (monikossa "hudud") tarkoittaa rangaistuksia rikoksista, jotka kohdistuvat uskontoa vastaan siten kuin ne määritellään Koraanissa.^[56] Hudud-rikoksia ovat aviorikos ja väärä syyte aviorikoksesta, varkaus, maantierosvous, viinin juominen ja islamista luopuminen. Islamista luopuminen tarkoittaa myös yksittäisiä opinkappaleita. Eri lakikoulukuntien tulkinnat eroavat hieman.

Tuomarilla ei ole oikeutta armahtaa hudud-rikokseen syyllistynyttä henkilöä, kuten muissa rikoksissa.^[78] Rangaistukset ovat ruumiillisia ja vaihtelevat raipaniskuista amputaatioon ja kuolemantuomioon. Koska ne ovat ankaria, hudud-rikosten määrittely ja todistustaakka ovat myös tiukkoja. Tuomitseminen vaatii joko syyllisen tunnustuksen tai selkeän silminnäkijöiden todistuksen. Rangaistusta ei määrätä, jos syyllinen oli pakotettu tekemään rikoksen, esimerkiksi varastamaan ruokaa nälkäisenä. Hudud-rangaistuksia ei sovelleta lapsiin.^[79]

Joissakin rikoksissa rankaiseminen delegoidaan rikoksen uhreille, joten kyseessä on kosto eli Hammurabin lain silmä silmästä -periaate.^[79] Tällaisia rikoksia ovat muun muassa murha, tappo, kuolemantuottamus tai ruumiinvamman tuottaminen. Uhrilla tai tämän omaisilla on oikeus vaatia hyvitystä teon tekijältä tai edustajalta.

Kosto on šariassa pakollista, kun on tapahtunut tahallinen ruumiinvamman tuottaminen.^[80] Koston tulee ilman liioittelua vastata aiheutettua vammaa periaatteella hammas hampaasta, henki hengestä. Virallista suostumusta tai oikeudenkäyntiä ei tarvita. Ellei loukattu itse kykene kostoon, hallitsijan edustaja voi määrätä hänelle edusmiehen sitä varten. Jos kaksi henkilöä on oikeutettu kostamaan, he joutuvat arpomaan kumpi saa tehdä sen. Kanteen nostajat voivat myös luopua kostosta, jolloin he ovat oikeutettuja korvaukseen (diya). Esimerkiksi muslimin tappamisesta hinta on sata kamelia.^[81]

Tottelemattomuudesta Jumalaa vastaan rangaistaan kaikissa muissa tapauksissa "kalifin tahdon" mukaisesti.^[82] Rangaistuksen määrääminen on delegoitu tuomarille tai yhteisölle itselleen. Rikos voi olla esimerkiksi väärä vala tai uppiniskaisuus. Rangaistuksena voi olla esimerkiksi vankeus, ruoskinta tai pelkästään moite. Auktoriteettiasemassa oleva henkilö voi antaa rangaistuksen alaiselleen, esimerkiksi vanhemmat lapselleen, aviomies vaimolleen ja opettaja oppilaalleen kuitenkin vain tämän huoltajan luvalla.^[82]

Jos ei-muslimi väittää muslimin tehneen rikoksen häntä vastaan, teon näyttöongelmat voivat olla suuria, ja mahdollinen rikos jää helposti rankaisematta. Tämä johtuu siitä, että ei-muslimin todistus muslimia vastaan ei ole laillisesti pätevä missään kolmessa rangaistusten tyypissä.^[83]

Laki jaetaan kahteen pääalueeseen, joista toinen keskittyy uskonnollisiin rituaaleihin ('ibadat), ja toinen käsittelee ihmisten välisiä suhteita, kuten orjuutta, sopimuksia, perintöä, avioliittoa, saaliinjakoa tai suhtautumista ei-muslimeihin (mu'amalat).^[84][85] Rituaalilakiin kuuluvat islamin viisi peruspilaria. Islamilaisen lain piiriin kuuluu monia asioita, joita ei länsimaisessa perinteessä pidetä juridisina kysymyksinä, kuten henkilökohtainen hygienia tai hääjuhlien viettämisen tavat. Ajatolla Khomeini onkin todennut, että "ei ole yhtäkään seikkaa, josta islam ei olisi lausunut mielipidettään".^[86]

Pääartikkeli: Islamin viisi peruspilaria

Šarian keskeisin sisältö ilmaistaan sunni-islamin viitenä pilarina. Uskonsotaa eli jihadia kutsutaan toisinaan kuudenneksi pilariksi. Viidestä pilarista neljä koskee uskonnon rituaalista harjoittamista. Niitä ovat šahada eli uskontunnustus, salat eli viidesti päivässä harjoitettu rukoushetki, saum eli paasto, joka tapahtuu pääsääntöisesti ramadanin pyhän kuukauden aikana sekä hadž eli pyhiinvaellus Mekkaan. Viides pilari on almuvero eli zakat, joka maksetaan periaatteessa kerran vuodessa yksityiskohtaisten sääntöjen mukaan. Veronmaksun muuttaminen uskonnolliseksi velvollisuudeksi heijasti paimentolaisyhteisöjen herkkänahkaisuutta verojen maksua kohtaan. Maksajille jäi lisäksi vaikutusvaltaa verojen käyttöön, sillä zakatin tuotto meni lähiyhteisön tarpeisiin.^[87]

Eurooppalainen ajatus vallan kolmijaosta lainsäädäntövaltaan, toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan ei kuulu islamiin. Suomen Islamilaisen Yhdyskunnan oppaan mukaan islamilaisessa valtiossa valta kuuluu Jumalalle. Kansa kokonaisuudessaan toimii hallitsijana noudattaessaan Jumalan lain määräyksiä ja Jumalan tahtoa.^[42] Šarialain mukaan ylin johtaja on kalifi, mutta hän on vain Jumalan tahdon täytäntöönpanija, "uskovien komentaja".^[42][88] Jumalan lakia tulkitsee islamilaisessa valtiossa papisto eli ulama.

Islamilaisen lain mukaan kalifaatti on välttämättömyys, sillä islamilainen umma tarvitsee johtajan, joka pitää yllä uskontoa, puolustaa yhteisöä, auttaa sorrettuja ja valvoo oikeuksien toteutumista.^[89] Kalifin vaatimuksiin kuuluu, että hän on miespuolinen muslimi, joka tulee Quraysh-heimosta, on täysi-ikäinen ja täydessä ymmärryksessä, vapaa, urhoollinen, arvostelukykyinen, ja hänellä on normaali näkö, kuulo ja puhekyky.^[89] Kalifeja voi kerrallaan olla vain yksi, joten islamiin sisältyy ajatus koko maailman kattavasta kalifaatista. Jos kalifeja on kaksi, kummankaan kalifaatti ei ole pätevä.^[90] Kalifin velvollisuutena on sotia juutalaisia, kristittyjä ja zarathustralaisia vastaan, kunnes he kääntyvät muslimeiksi tai suostuvat maksamaan veroa kalifille. Korotettu jizya-vero määrättiin ei-muslimeille, jotka saivat aseman dhimmeinä islamilaisessa valtiossa. Tässä asemassa he saivat harjoittaa entistä uskontoaan tietyin rajoituksin. ^[91]

Kalifille kuuluu toimeenpanovalta, mutta hän ei kuitenkaan voi antaa uusia lakeja, sillä lainsäätäjä on ainoastaan Jumala, jonka šarialaki on annettu ikuisiksi ajoiksi ja muuttumattomana islamin pyhissä kirjoituksissa. Uutta lainsäädäntöä ei siten voi olla. Sitä vastaa lähinnä lakien tulkitseminen, joka kuuluu islamilaiselle papistolle ja etenkin mufteille. Tuomiovalta on jaettu kalifin ja uskonnollisten tuomioistuimien kesken.

Suomen Islamilaisen Yhdyskunnan julkaiseman oppaan mukaan Islamilainen valtio ei ole demokratia, vaan "jotakin aivan muuta".^[42] Yksilö on osa maailmankaikkeutta, ja hänen on mukauduttava samaan lakiin, jolla maailmankaikkeutta hallitaan. Jos yksilö omaksuu itsenäisen kannan johonkin tärkeään asiaan ja havaitsee enemmistön olevan toista mieltä, hänen on mukauduttava enemmistön kantaan paitsi jos se on ristiriidassa šarian kanssa. Siinä tapauksessa vähemmistön mielipide voittaa.^[92] Kansalaisten yhdenvertaisuus ei toteudu islamilaisessa valtiossa, sillä samat lait eivät koske kaikkia. Juutalaiset, kristityt ja zarathustralaiset ovat dhimmejä, joiden oikeudet ovat rajoitettuja. Heitä koskevien oikeuksien rajoitukset on kirjattu niin sanottuun Umarin sopimukseen. Muut uskonnot ja ateismi ovat kiellettyjä ja rangaistaan kuolemalla.^[93] Jeesuksen toisen tulemisen yhteydessä myös dhimmien oikeudet peruutetaan, ja kaikkien on käännyttävä islamiin.^[94]

Oppi yhden johtajan hallitsemasta ummasta on ihanne, joka ei koskaan toteutunut käytännössä, ellei sitten myyttisessä menneisyydessä, jota kuvattiin "neljän oikeaan johdetun kalifin" kaudeksi. Toisaalta esimerkiksi ISIS on pyrkinyt vielä nykyaikanakin palauttamaan islamilaisen valtion oikeaoppisia instituutioita.^[95]

Šarian määrää useita amputaatiorangaistuksia. Rangaistus varkaudesta on oikean käden katkaiseminen olipa rikollinen muslimi tai ei.^[96] Ehtona kuitenkin on puberteetin saavuttaminen, tervejärkisyys, teon tahallisuus ja varastetun tavaran vähintään neljännesdinaarin arvo. Toisesta varkaudesta amputoidaan vasen jalka, kolmannesta vasen käsi ja neljännestä oikea jalka. Viidennestä seuraa ruoskiminen tai vankeus. Leikkaushaava poltetaan kuumalla öljyllä verenvuodon pysäyttämiseksi.^[96]

Šarian yleisimmin nykyaikana sovellettu alue on perheoikeus, josta tiettyjä osia on otettu käyttöön myös esimerkiksi Britanniassa.^[97] Avioliitto solmitaan sopimuksella, jota edeltää avioliittotarjous. Naisen on saatava suostumus liittoon holhoojaltaan, joka on hänen isänsä, veljensä tai muu läheisin miespuolinen muslimisukulainen. Jumalan lähettilään kerrotaan sanoneen: "Ei ole avioliittoa ilman walia (laillista holhoojaa)".^[98] Muslimimies voi mennä naimisiin myös juutalaisen tai kristityn kanssa, mutta ei ateistin tai muun monijumalaisen.^[99] Miehellä voi olla orjattarien lisäksi korkeintaan neljä vaimoa (Koraani 4:3).

Šiialaisilla on lisäksi käytössä nikah mut‘a eli tilapäinen avioliitto. Se on voimassa etukäteen sovitun ajan, esimerkiksi yhden tunnin ja sisältää naiselle annettavan lahjan. Mut‘a-avioliittoa on pidetty uskonnon hyväksymänä prostituutiona.^[100][101]

Avioero on luvallista, mutta erään hadithin mukaan kaikista luvallisista teoista avioero on se, "jota Jumala eniten inhoaa".^[102] Mies voi erota vaimostaan sanomalla todistajien läsnä ollessa "eroan sinusta" kolmesti. Useimmissa muslimimaissa tämä tapa ei enää ole voimassa. Naisten kohdalla asia on monimutkaisempi, sillä nainen voi erota miehestään vain tämän luvalla.

Aviorikoksen osalta šaria määrää naimisissa olevalle kivityskuoleman, mikä on myös kaikkien pääkoulukuntien yksimielinen näkemys.^[103] Naimisissa olevan avionrikkojan tappajaa ei rangaista.^[104] Jos avionrikkoja on lapsi, joka ei ole vielä tullut puberteettiin, rangaistuksena on sata ruoskaniskua.^[103] Naisorjaa on rikoksesta ruoskittava.^[105] Näitä šariaan sisältyviä rangaistuksia noudatetaan muslimimaissa vaihtelevasti.^[106]

Pääartikkeli: Islam ja naiset

Perhe on muslimiyhteiskunnan tukipylväs.^[107] Koraanin on katsottu julistavan miehen perheen pääksi, koska niin sanotaan Naisten suurassa: "Mies on naisen pää, koska Jumala on toisia suosinut enemmän kuin toisia ja koska mies elättää vaimoaan" (Suura 4:34). Islam näkee miehen ja vaimon toistensa täydentäjinä.^[108] Islamin uskonoppineet ovat yksimielisiä siitä, että aviomiesten on pakollista elättää vaimojaan sillä ehdolla, että nämä ovat miehensä saatavilla eivätkä kapinoi.^[99] Elatusvelvollisuus perustuu siihen, että naisen tulee olla miehensä saatavilla, eikä hänellä ole oikeutta lähteä aviokodistaan ilman miehen lupaa. Vaimon tulee totella miestään kaikessa, mikä on islamin lakien mukaan sallittua. Miehen on kohdeltava vaimojaan tasapuolisesti mitä tulee miehen kanssa vietettyyn aikaan ja elatukseen. Kuitenkin, jos uusi vaimo on neitsyt, tulee miehen olla vain hänen kanssaan seitsemän vuorokautta häistä. Jos vaimo ei ole neitsyt aika on kolme vuorokautta. Miehen tulee kohdella vaimoaan ystävällisesti ja vaimon tulee palvella miestään ja kohdella häntä hyvin.^[99]

Naisen tulee pukeutua peittävästi. Useimmat lakikoulut, joitakin hanafeja lukuun ottamatta, katsovat, että nainen ei voi poistua kotoaan peittämättä kasvojaan olipa siten olemassa mahdollisuus kiusaukseen tai ei.^[109] Tyttöjen ympärileikkausta pitävät kaikki lakikoulukunnat suositeltavana, shafi'ilainen koulukunta (mm. Somalia) pakollisena.^[110][111]

Muhammed nimitti jäähyväissaarnassaan naisia Ibn Hishamin mukaan "vangeiksi"^[112] ja Tabarin mukaan "kotieläimiksi",^[113] mutta naisella on silti perinteisesti oikeus hallita omaisuuttaan avioliitossa.^[114] Islamissa naisen tärkeimmäksi velvollisuudeksi katsotaan lasten kasvattaminen, mutta šaria tunnustaa myös, miehen luvalla, naisen oikeuden käydä palkkatyössä perheen ulkopuolella. Oikeudessa kahden naisen todistus vastaa yhtä miehen todistusta. Nainen saa perinnöksi puolikkaan miehen osuudesta.

Pääartikkeli: Luettelo šarialain käytöstä maantieteellisesti

Šaria ei ole perinteisessä muodossaan täydellisesti käytössä missään maailman maassa. Iran, Saudi-Arabia ja Pakistan soveltavat sitä lainsäädännössään varsin laajalti, mutta niissäkin sitä täydennetään parlamentin säätämillä laeilla (Pakistan ja Iran) tai kuninkaan antamilla hallintomääräyksillä (Saudi-Arabia). Myös Sudanissa ja Pohjois-Nigeriassa on ainakin ajoittain ollut käytössä šarian rikoslaki ja siihen liittyvät hudud-rangaistukset.^[115][116] Suurimmassa osassa islamilaista maailmaan perinteistä islamilaista lakia noudatetaan vain perheoikeuden sekä rituaalilain osalta.^[117] Turkki on sekulaari valtio ja siellä šaria-lailla ei ole virallista asemaa.

Vuonna 2008 Iso-Britannia antoi viidelle šaria-tuomioistuimelle oikeuden sovitella asianomistajariitoja. Šaria-tuomioistuinten ratkaisut ovat sitovia, mutta tuomioistuimilla on toimivalta vain silloin, kun kaikki osapuolet sen etukäteen hyväksyvät. Juutalaisten Beth Din -tuomioistuimilla on jo pitkään ollut vastaava asema Britanniassa.^[118]

Monien islamilaisten maiden lainsäädäntö pohjautuu muilta osin länsimaiseen esimerkkiin. 1900-luvun alkupuolella niissä vallitsi sekulaarin modernismin aatesuuntaus, jossa uskonto pyrittiin rajaamaan ihmisten yksityiselämään. Tämä johti monissa maissa islamilaisen lain merkityksen vähenemiseen. Islamin ideologisen merkityksen kasvettua 1980-luvulta lähtien on islamilaisen lain asemaa muslimimaissa ryhdytty pohtimaan uudelleen. Erityisesti islamistiset ryhmät ovat vaatineet sen uudelleen käyttöön ottamista ja laajempaa soveltamista yhteiskunnissa.^[119]

Šaria-lakia sovelletaan aina vain muslimeihin niissäkin valtiossa, joissa se on käytössä, vaikka joissain poikkeustapauksissa yksittäiset säädökset saattavat koskea myös muihin uskontoihin kuuluvia. Esimerkiksi Saudi-Arabiassa alkoholin nauttiminen on kielletty myös ei-muslimeilta. Niissä muslimimaissa, joissa perhelaki noudattaa šariaa, on uskonnollisille vähemmistöille, dhimmeille säädetty omat rinnakkaiset lakinsa ja usein myös tuomioistuimensa.^[120]

Šarian rajoitettua soveltamista nykyisissä muslimimaissa on pidetty osoituksena siitä, että islamin lakijärjestelmä kehittyi palvelemaan aivan tietynlaista yhteiskuntaa. Jotkut antropologit ja sosiologit ovat pitäneet šarian sisältämää maailmankuvaa tyypillisenä paimentolais- ja klaaniyhteiskunnille, joiden tarpeita sen on katsottu palvelleen. Antropologi Paul Harrison kirjoitti, että "muhamettilaisuus ei ole juuri muuta kuin beduiinien mielenlaadun projektiota uskontoon".^[121] Islamilaista maailmaa hallitsivat sen syntyessä vahvasti juuri paimentolaisväestöt. Irakilainen sosiologi Ali al-Wardi (k. 1995) piti Ala-Egyptiä ainoana muslimialueena, missä paikalleen asettunut väestö oli paimentolaisväestöä runsaampaa.^[122] Šarian valtioteoriassa on nähty kompromissin hakemista despoottisen abbasidihallinnon ja beduiinien tietyssä mielessä demokraattisen paimentolaiskulttuurin välillä.^[123] Šarian varhaisia vaiheita tutkinut orientalisti Joseph Schacht on todennut, että šaria heijasteli varhaisen abbasidiyhteiskunnan sosiaalisia ja taloudellisia olosuhteita, mutta ei ole riittänyt vastaamaan modernin valtion vaatimuksiin.^[124] Niinpä šaria on käytännön syistä jäänyt vain rajoitettuun käyttöön niissäkin maissa, jotka virallisesti ovat islamilaisia.^[125]

Paimentolaisuuteen perustuville esivaltiollisille yhteiskunnille ovat ominaisia tiukat normit, sotaisuus muita ryhmiä vastaan, yhdenvertaisuus vain oman ryhmän sisällä sekä puuttuvien julkisten instituutioiden korvaaminen yhteisön omalla valvonnalla, johon kuuluu oman käden oikeus.^[126] Paimentolaisarvoihin kuuluvat patriarkaalisuus, miesten tasa-arvo, riippumattomuus, tiukka lojaalisuus omaa perhettä, sukua ja klaania kohtaan sekä sotaisuus ja oman kunnian valvominen.^[127] Suomen johtavat islamologit ja Lähi-idän tutkijat ovat kuitenkin arvioineet, että varhainen islam ei ollut paimentolaisuskonto vaan edusti nimenomaan urbaania kaupunkilaiskulttuuria.^[128]

Läntisen arvostelun kohteena ovat olleet šarian epädemokraattisuus ja muuttumattomuus, julmat rangaistukset sekä epätasa-arvoinen suhtautuminen naisiin, ei-muslimeihin, juutalaisiin, homoseksuaaleihin ja eräisiin muihin ryhmiin. Šaria hyväksyy myös orjuuden.^[129] Šarian on katsottu olevan ristiriidassa ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen kanssa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on toistuvasti todennut, ettei šaria sovi yhteen demokratian perusperiaatteiden kanssa.^[89]

Šarian käyttöönotosta keskustellaan myös Suomessa. Yleisimmin on ehdotettu šarian soveltamista perheoikeudessa,^[130][131] mutta muutkin alueet ovat saaneet kannatusta.^[132][133] Oikeustieteen professori Asifa Quraishi-Landes katsoi, että länsimaissa pitäisi antaa lisää tilaa ja tukea muslimien noudattamalle šaria-laille. Quraishi-Landesin mielestä on selvää, etteivät muslimit tai šaria ole katoamassa länsimaista. Siihen voi kuitenkin vaikuttaa, kuinka eristyksiin vähemmistö tapoineen jää, tai millaisia šarian tulkintoja tuetaan. Quraishi-Landesin mukaan ”nyt länsimaiden pitää päättää, ottavatko ne välttämättömät muutokset vastaan pakolla vai ilolla. Jotkin uudet tavat voisi myös toivottaa tervetulleeksi”.^[134]

Tutkijatohtori Sanna Mustasaari ja akatemiatutkija Mulki al-Sharmani katsoivat, että "vastakkainasettelu uskonnon normien ja Suomen lain välillä perustuu yksinkertaistuksiin eikä auta ymmärtämään kumpaakaan". Kirjoittajat ovat sitä mieltä, että "puheenvuorot, joissa herätellään pelkoa šaria-laista, eivät edesauta kenenkään ihmisoikeuksia eivätkä vie keskustelua kohti kaikille yhteistä, monimuotoista suomalaista yhteiskuntaa ja sellaista kansalais­käsitystä, johon myös uskonnolliset vähemmistöt voisivat kuulua".^[135]

Vastustajien mielestä rinnakkaisen šariayhteiskunnan syntymistä ei tule sallia.^[131] Oikeusministeri Antti Häkkänen katsoi 2018, että "Suomessa ei ole mitään tilaa šaria-laille tai muille rinnakkaisyhteiskuntaa tavoitteleville pyrkimyksille".^[136]

• Islamin puhtaussäännöt
• Islamilainen valtio

• Berg, Herbert: The Development of Exegesis in Early Islam. The Authenticity of Muslim Literature from the Formative Period. Routledge, 2000. ISBN 978-0-4155-5416-9
• Goldziher, Ignaz: Muhammedanische Studien. Zweiter Theil. Max Niemeyer, 1890. Teoksen verkkoversio.
• Hoyland, Robert G.: In God's Path. The Arab Conquests and the Creation of an Islamic Empire. Oxford University Press, 2017. ISBN 978-0-19-061857-5
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2004, 2012. ISBN 951-1-18669-8
• Kristiina Kouros ja Susan Villa (toim.): Ihmisoikeudet ja Islam. Like, 2004. ISBN 952-471-435-3
• Lewis, Bernard: The Middle East. Phoenix Press, 1995. ISBN 1-84212-139-1 Teoksen verkkoversio.
• Maristo, Joonas: Islamilaisen oikeuden historia. Šarian monet merkitykset. Gaudeamus, 2023. ISBN 978-952-345-235-0
• Nevo, Y. E. & Koren, J: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003). ISBN 1-59102-083-2
• Palva, H.: Globalisaatiollako islamin maailmaa kesyttämässä? Tieteessä tapahtuu, 2003, nro 4, s. 5-9. Artikkelin verkkoversio.
• Popp, Volker: The early history of islam, following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam. New Research into its Early History, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Rippin, Andrew & Bernheimer, Teresa: Muslims Their Religious Beliefs and Practice, 5th Edition. Lontoo: Routledge, 2019. ISBN 978-1-138-21967-0
• Schacht, Joseph: The Origins of Muhammadan Jurisprudence. Clarendon, 1950. ISBN 0-19-825357-5
• Schacht, Joseph: An Introduction to Islamic Law. Clarendon Press, 1982. ISBN 978-0-19-825473-7 (englanniksi)
• Sookhdeo, Patrick: Understanding Islamic Theology. McLean VA: Isaac Publishing, 2013. ISBN 978-0-9892905-1-7 (englanniksi)
• Stewart, Frank H.: Tribalism. Teoksessa; Böwering, Gerhard (toim.) The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought, s. 563–567. Princeton University Press, 2013.

• Al-Dhahabi: Suuret synnit (Kitâb al-Kabâ'ir). Satara Establishment Oy, 2012. Teoksen verkkoversio.
• The Amman Message 2009. The Royal Aal-al-Bayt Institute for Islamic Thought. Viitattu 18.10.2021.
• Fadhlalla Haeri: Islam. Tammi, 1995. ISBN 951-31-0671-3
• Islam uskomme. Suomen Islamilainen Yhdyskunta, 1993.
• Keller, Nuh Ha Mim (toim.): Reliance of the Traveller. Revised Edition. The Classic Manual of Islamic Sacred Law "Umdat al-Salik" by Ahmad ibn Naqib al-Misri (d. 769/1368) In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. ISBN 0-915957-72-8 Teoksen verkkoversio. (englanniksi) (arabiaksi)

• Jussi K. Niemelä: Sharia Helsingissä. Helsingin vapaa-ajattelijat ry 28.8.2008.
• Riitta Korhonen: Sharia on kunnian laki (Arkistoitu – Internet Archive). Talouselämä 29.9.2008.
• Heikki Palva ja Irmeli Perho (toim.): Islamilainen kulttuuri. Otava, 2001. ISBN 951-1-13315-2
• Mattias Sköld: Acehin moraalin vartijat^{[vanhentunut linkki]}. Kumppani 24.3.2010.