Neil Simon

Marvin Neil Simon (4. heinäkuuta 1927 Bronx, New York – 26. elokuuta 2018 Manhattan, New York) oli yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja^[1]. Hän sai uransa aikana kolme Tony-palkintoa ja yhden Pulitzerin.

Simon syntyi Bronxissa New Yorkissa ja opiskeli vuonna 1946 lyhyen aikaa New Yorkin yliopistossa. Hänen ensimmäinen Broadway-näytelmänsä Come Blow Your Horn kantaesitettiin vuonna 1961.

Simon oli 1960-luvulta 2000-luvulle tuottelias kirjoittaja. Hän julkaisi kymmenittäin tunnettuja näytelmiä ja käsikirjoitti elokuvia.^[1] Hän oli naimisissa muun muassa Marsha Masonin kanssa vuosina 1973–1981 ja Elaine Joycen kanssa vuodesta 1999.

Simon syntyi juutalaisperheeseen heinäkuussa 1927 New Yorkin Bronxissa. Hänen isänsä Irving Simon oli vaatekauppias.^[2] Bronxin lisäksi hän varttui myös Washington Heightsin naapurustossa Manhattanilla.^[2] Hän opiskeli New Yorkin yliopistossa 1944–1945 ja Denverin yliopistossa Coloradossa 1945–1946, jossa hän palveli samalla Yhdysvaltain ilmavoimissa ja toimi sotilaslehden urheilutoimittajana.^[3]

1940-luvulla Simon kirjoitti myös radiohupailuja veljensä Dannyn kanssa. 1950-luvulla he siirtyivät televisioon, jossa he kirjoittivat sketsejä muun muassa Jackie Gleasonille kirjoittajakollegoinaan muun muassa Woody Allen ja Mel Brooks. Danny Simon siirtyi ohjaajan tehtäviin, mutta Neil Simon alkoi saada yhä enemmän menestystä kirjoittajana ja voitti Emmy-palkinnon Sid Caesarin (1957) ja Phil Silverin tv-show’sta (1959). Vuonna 1961 veljekset Neil ja Danny Simon julkaisivat ensimmäisen teatterinäytelmänsä Come Blow Your Horn, joka oli samalla heidän viimeinen yhteistyöhankkeensa.^[3]

Neil Simon ryhtyi työskentelemään yksin ja tuotteliaasti niin, että parhaimmillaan syntyi näytelmä joka vuosi. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Barefoot in the Park (1964), The Odd Couple (1966), Last of the Red Hot Lovers (1970), The Prisoner of Second Avenue (1972); Brighton Beach Memoirs (1984), Biloxi Blues (1986), Broadway Bound (1987) ja Lost in Yonkers (1991).^[3]

Neil Simon teki näytelmistään myös elokuvasovituksia. Näitä ovat Päreet palaa!‎‎ (1975, ohj. Melvin Frank), Brighton Beach Memoirs (1986, ohj. Gene Saks), Sukumme on toista maata (Lost in Yonkers, 1993, ohj. Martha Coolidge), Jake’s Women (1996, ohj. Glenn Jordan) ja London Suite (1996, ohj. Jay Sandrich).^[4][5]

Simonille myönnettiin Tony-palkinto näytelmistä The Odd Couple, Biloxi Blues ja Lost in Yonkers, josta hän sai myös Pulitzer-palkinnon.^[3]

Vuonna 1999 Simonilta julkaistiin omaelämäkerta The Play Goes On: A Memoir.^[3]

Simon kuoli keuhkokuumeeseen 91-vuotiaana Manhattanilla 26. elokuuta 2018. Ennen kuolemaansa hän sairasti Alzheimerin tautia ja munuaisten vajaatoimintaa.^[6]

Simonin näytelmistä on esitetty suomeksi ainakin näitä:^[7][8]

• Barefoot in the Park (1967, suom. Paljain jaloin tai Paljain jaloin puistossa)
• The Odd Couple (1968, suom. Eripurainen pari, Parittomat, Pariton pari ja Yhden asunnon loukussa)
• Promises, Promises (1968, suom. Poikamiesboksi)
• Sweet Charity (1969, suom. Sweet Charity – tyttö joka kaipasi rakkautta)
• The Prisoner of Second Avenue (1971, suom. Toisen avenuen vanki, Karuselli, Kyllä me kestämme tai Kyllä tästä selvitään)
• Sunshine Boys (1972, suom. Vekkuliveljet, Kultapojat tai Aurinkoiset pojat)
• Chapter Two (1979, suom. Toinen luku tai Kerran vielä)
• They’re Playing Our Song (1979, suom. Laulumme soi)
• Brighton Beach Memoirs (1983, suom. Muistojani rannikolta, Muistojeni Brighton Beach tai Villi nuoruuteni)
• Biloxi Blues (1985, suomeksi samalla nimellä)
• Rumors (1988, suom. Juoruja)
• Lost in Yonkers (1991, suom. Siekailematon suku)
• Jake’s Women (1992, suom. Jaken naiset tai Naiset mielessä)
• Last of the Red Hot Lovers (1972, suom. Viimeinen suuri rakastaja)

• Neil Simon Internet Movie Databasessa. (englanniksi)