Musiikkisensuuri

Musiikkisensuuri tarkoittaa julkisten musiikkiesitysten rajoittamista ja kieltämistä. Äänitteiden tai musiikkivideoiden soiton rajoituksille on historiassa ollut monenlaisia syitä, kuten niiden turmeleva vaikutus, poliittisuus tai viittaukset uskontoon, huumeisiin tai seksiin. Sotien tai muiden kriisien aikana väkivaltaan tai kuolemaan viittaavia lauluja on usein vältetty soittamasta radiossa.

New Orleansissa 1910-luvulla syntynyt jazz, nimeltäänkin seksiin viittaava musiikkityyli, sai heti osakseen vastustusta ja rajoituksia. Vaikka jazzista tulikin 1920-luvulla myös valkoisten suosikkimusiikkia, monet pitivät jazzia moraalittomana, syntisenä ja vaarallisena. Sanoituksiltaan suorasukaisimmin seksuaalisia jazz- ja blueslauluja ei soitettu Yhdysvaltain valkoisilla radioasemilla tai BBC:llä.^[1] Billie Holidayn hitti ”Strange Fruit” (1939) joutui soittokieltoon, sillä se kertoi Etelävaltioissa tapahtuneista mustien lynkkauksista ja oli lisäksi kommunistin kirjoittama.^[2]

Saksassa 1930-luvulla valtaan nousseet kansallissosialistit pitivät jazzia amerikkalaisena rappiotaiteena ja ”neekerimusiikkina”. Jazz häädettiin radiosta, jazzlevyt kiellettiin, ja jazzmuusikkoja ja kuuntelijoita alettiin vainota. Koska jazzin kuuntelua ei kuitenkaan saatu kokonaan kitkettyä, propagandaministeri Goebbels perusti vuonna 1939 amerikkalaista swing jazzia soittavan orkesterin, jonka soittamien jazzhittien sanoitukset uusittiin natsien ideologian mukaisiksi.^[3]

Britannian kansallinen radioyhtiö BBC on historiansa aikana sensuroinut musiikkia monesta syystä.^[4] Vuosina 1927–1938 BBC:n pääjohtajana toimineen John Reithin kaudella sensuurin kynsiin joutuivat kaikki äänilevyt, joilla viitattiin edes etäisesti tai verhotusti seksiin, uskontoon, politiikkaan, alkoholiin tai huumeisiin.^[5] Ennen toista maailmansotaa BBC ei juurikaan soittanut radiossa Adolf Hitleriä pilkanneita levyjä, sillä Saksaa ei haluttu ärsyttää. Sodan puhjettua BBC jätti soittamatta levyjä, joilla saattoi olla negatiivinen vaikutus sotilaiden mielialaan, kuten Bing Crosbyn ”I’ll Be Home for Christmas”. BBC sensuroi myös pitkään sellaiset populaarimusiikkikappaleet, joissa käytettiin tuttuja klassisen musiikin melodioita. Tästä syystä BBC:llä sensuroiduksi joutui usein Frank Sinatra.^[6]

1960-luvulla BBC:n nuorisokanava Radio One sensuroi esimerkiksi Beatlesin huumeaiheisiksi katsotut ”Lucy in the Sky with Diamonds” ja ”A Day in the Life” (1967) sekä ranskalaisten Jane Birkinin ja Serge Gainsbourgin rakastelua kuvaavan ”Je t’aime... moi non plus” (1969). Sen sijaan huumeista tai seksistä amerikanenglantilaisella slangilla kertovia kappaleita kuten Lou Reedin ”Walk on the Wild Side” (1973) ja Cyndi Lauperin ”She Bop” (1984) ei sensuroitu.^[7]

BBC:n kokonaan tai osittain soittamatta jättämiä listahittejä ovat esimerkiksi Sex Pistolsin kuningatarta ja monarkiaa herjaava single ”God Save the Queen” (1977), Prodigyn ”Smack My Bitch Up” (1997) sekä pääministeri Margaret Thatcherin kuolemasta iloinnut ”Ding Dong! The Witch Is Dead” (2013).^[8]

Persianlahden sodan aikana 1990-luvun alussa BBC julkaisi pitkän luettelon levyistä, joita ei suositeltu kotirintaman tai taistelualueen radiolähetyksissä. Luettelo herätti paljon huomiota ja arvostelua, sillä monessa sen kappaleessa ei nähty olevan mitään yhtymäkohtia Persianlahden sotaan.^[9]

Rock and rollin nousu nuorison suosikkimusiikiksi 1950-luvulla aiheutti keskiluokkaisissa yhdysvaltalaisvanhemmissa huolta. Etelävaltioissa uuden mustan musiikin vastustus oli kaikkein kiihkeintä. Vaikka vastustusta oli paljon, se harvoin johti levyjen poistamiseen jukebokseista. Television The Steve Allen Show’ssa Elvis Presleyä estettiin esittämästä luonteenomaista villiä lavaliikehdintäänsä. Elviksen soittaminen myös toi potkuja muutamalle radion tiskijukalle. Myös Little Richardin ja muiden mustien artistien levyt olivat useimpien valkoisten radioasemien soittokiellossa.^[10]

1960-luvun alussa Yhdysvalloissa sensuroitiin radiosta silloin suosittuja teinien liikenneonnettomuudesta kertovia lauluja, kuten The Shangri-Lasin ”Leader of the Pack”.^[11] Beatlesin levyt joutuivat Yhdysvalloissa monen radioaseman soittokieltoon John Lennonin lausuttua yhtyeensä olevan suositumpi kuin Jeesus. ”Beatles Bonfire” -kampanjassa poltettiin sen jälkeen yhtyeen levyjä ja muuta oheismateriaalia. Protesteja Lennonia vastaan oli myös Meksikossa, Etelä-Afrikassa ja Vatikaanissa. Beatlesin ”The Ballad of John and Yoko” (1969) kiellettiin monella yhdysvaltalaisella radioasemalla, koska siinä mainitaan Kristus ja ristiinnaulitseminen, sekä Espanjassa, koska siinä mainitaan Gibraltar.^[12]

Rock-musiikin ”saatanallisuus” on herättänyt kirkonmiehissä ja lahkolaisissa huolta. Beatlesin ja Led Zeppelinin lauluja soitettiin takaperin ja etsittiin ”salaisia sanomia”, ja monet saarnaajat väittivätkin sellaisia löytäneensä. Jim ja Steve Peters järjestivät 1980-luvulla rock-levyjen tuhoamiskampanjoita ja rockinvastaisia seminaareja.^[13] Rockmusiikin osittaista sensuuria ajava yhdistys PMRC sai Yhdysvaltain äänilevyteollisuuden keskusjärjestön laittamaan ”seksuaalisia viittauksia” tai ”arveluttavia sanoituksia” sisältävien levyjen kansiin varoitustarran.^[14]

Islaminuskoon kääntyneen Cat Stevensin levyjä lakattiin soittamasta monella yhdysvaltalaisella radioasemalla, kun Stevens ilmoitti kannattavansa kirjailija Salman Rushdielle uskonnollisista syistä langetettua kuolemantuomiota.^[15]

Joitain rapkappaleita on asetettu paikallisiin soittokieltoihin niiden poliisintappoihin yllyttävien sanoitusten vuoksi.^[16] Marilyn Mansonin esiintymisiä on usein yritetty kieltää.^[17]

Neuvostoliitossa jazzia kuunneltiin vielä toisen maailmansodan aikana, sillä maa oli Yhdysvaltain liittolainen. Sodan jälkeen jazz ja monet siihen olennaisesti kuuluvat musiikilliset tyylikeinot kiellettiin. Myös 1950-luvun rock and roll tuomittiin kumouksellisena ja kiellettiin. Miliisi kävi toisinaan rocklevyjen mustan pörssin kimppuun, vaikka rangaistukset hallussapidosta eivät olleetkaan ankaria. Myös muissa Neuvostoliiton satelliittivaltioissa rockia rajoitettiin, ja eurooppalaisten radioasemien lähetyksiä häirittiin mahdollisuuksien mukaan. Rautaesiripun lähellä kuten DDR:ssä valtio joutui kuitenkin sietämään länsimaisen musiikin kuuntelua. Vuonna 1965 rockin maahantuonti kiellettiin, mutta sen jälkeen suhtautuminen jälleen lieveni, ja 1980-luvulla DDR:ssä vieraili jo useita rockin huippunimiä. Suhtautuminen rockiin lieveni myös Neuvostoliitossa 1970-luvulla, ja maassa alkoi vierailla länsimaisia rockartisteja. Lopullisesti rock vapautui maassa Gorbatšovin kaudella vuodesta 1985 alkaen.^[18]

2010-luvulla esimerkiksi Valko-Venäjällä ja Venäjällä on esiintynyt julkisen vallan puolelta tapahtunutta konserttijärjestäjien ja esiintyjien häiritsemistä sekä suosittujenkin yhtyeiden radiosoiton ja julkisen esiintymisen kieltämistä.^[19][20] Valko-Venäjällä on sensuroitu ulkomaisia artisteja poliittisista syistä, kuten Pet Shop Boysia maan ihmisoikeusloukkausten arvostelemisesta.^[21] Myös Ljapis Trubetskoi on valtionjohdon epävirallisella mustalla listalla.^[22][23] Venäjällä punkrockyhtye Pussy Riotin jäseniä on pidätetty presidentti Vladimir Putinin vastaisista mielenilmaisuistaan.^[24] Pohjois-Koreassa kaikki länsimainen musiikki on aina ollut pannassa.^[25]

Suomessa ei ole koskaan kielletty yhtään äänilevyä tuomioistuimen päätöksellä. Levyjä on vedetty pois myynnistä yleensä tekijänoikeudellisten kiistojen johdosta. Yleisradion esitysrajoitusten kohteeksi ovat joutuneet esimerkiksi jotkin M. A. Nummisen ja Irwin Goodmanin levyt.^[26][27] Vuonna 1939 Olavi Virran levyttämä kappale ”Teetä kahdelle” asetettiin Yleisradiossa soittokieltoon liian uskallettuina pidetyn sanoituksensa vuoksi.^[28] 1950-luvulla levy joutui Yleisradiossa soittokieltoon lähinnä teknisistä syistä kuten epäpuhtaan äänen vuoksi. 1960-luvulla levyjä alkoi joutua soittokieltoon myös moraalisista ja poliittisista syistä. Syitä saattoivat olla esimerkiksi kaksimielisyydet, uskonnollisten tunteiden loukkaaminen, päihteiden ihannointi, vammaisten pilkkaaminen ja kansallislaulujen väärinkäyttö. Vuosikymmenen puolivälissä joutuivat soittokieltoon muun muassa useat Irwin Goodmanin ja Juha ”Watt” Vainion levyt. Speden ja Simon "Keltainen jäänsärkijä" oli soittokiellossa jäänmurtajalakkojen aikana kohdan ”Värssy Wällärille, pojat!” ansiosta.^[29] Varsinaisista soittokielloista luovuttiin vuonna 1972; tiettävästi viimeinen varsinaisella kieltolistalla ollut levy oli Serge Gainsbourgin ja Jane Birkinin duetto "Je t’aime – moi non plus". Eräitä levyjä saatettiin silti edelleen ”jäädyttää”, mikä merkitsi että niiden käyttö oli sallittu ainoastaan erityisestä syystä ja vakavassa asiayhteydessä: esimerkiksi Tuomari Nurmion kappale "Kurja matkamies maan" oli vuonna 1979 tällä tavoin jäädytetty, ja sen soittaminen kevyessä äänilevykonsertissa aiheutti julkista närkästystä. Nykyisin vastuu levyjen soittamisesta on päälliköillä ja toimittajilla.^[30]

Yhdistyneet kansakunnat julkaisi vuonna 1980 luettelon apartheidpolitiikkaa harjoittaneen Etelä-Afrikan Sun Cityssä käyneistä artisteista ja suositteli jäsenmaidensa kansallisia radioyhtiöitä boikotoimaan niitä. Suomessa jotkut toimittajat noudattivat suositusta, toiset eivät.^[31] Sitä ennen Etelä-Afrikan hallitus oli vuosikymmenien ajan sensuroinut lauluja, joissa esiintyi sellaisia sanoja kuten ”rauha” tai joissa laulettiin rotujenvälisistä suhteista.^[32]

Afganistanin talibanhallinto kielsi uskonnollisista syistä vuosina 1996–2001 kaiken musiikin, tamburiinia lukuun ottamatta. Talibanien kaatumisen jälkeen musiikki on palannut maahan, vaikka uskonnolliset iäkkäät ihmiset vieroksuvat sitä edelleen.^[33]

Music Televisionin ensimmäinen yksittäinen sensuroinnin kohteeksi joutunut musiikkivideo oli Queenin ”Body Language” (1982), jossa laulettiin seksistä ja näytettiin paljasta pintaa.^[34] MTV ei aluksi esittänyt Neil Youngin ”This Note’s for You” -kappaletta (1988), joka vinoili äänilevyteollisuudelle sekä rock- ja poptähdille, mutta ryhtyi lopulta soittamaan sitä hyvin ahkerasti ja palkitsi sen vuoden parhaana videona.^[35]

Kappaletta ei aina jätetä kokonaan esittämättä radiossa, vaikka siinä olisikin kiellettyjä sanoja. Kappaleesta voidaan esittää siistitty versio, josta kielletyt sanat on hiljennetty, korvattu toisilla tai muokattu epäselviksi. Tällaista editointia harjoittaa paljon esimerkiksi Radio Disney, joka on suunnattu lapsille ja nuorille.^[36]

• Nyman, Jake: Kielletyt levyt: Sata vuotta musiikin sensuuria. Gummerus, 2017. ISBN 978-951-24-0078-2

• Korpe, Marie (toim.): Ampukaa artisti! Musiikkisensuuri nykypäivänä. ((Shoot the singer! Music censorship today, 2004.) Suomentanut Hanna Sola) Helsinki: Like, 2006. ISBN 952-471-642-9

• Freemuse receives Ars Electronica Award (9/2014) (Arkistoitu – Internet Archive) (freemuse.org)
• Radion kiellettyjen levyjen historiaa. Ylen Elävä arkisto.
• Heikki Poroila: Musiikki sensuurin hampaissa. Kirjastot.fi 4.11.2004.
• Jazzrytmit: Jake Nymanin Kielletyt levyt -kirjan arvostelu (Arkistoitu – Internet Archive)