Muinaisnorja

Tähän artikkeliin ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Muinaisnorja tai muinaisskandinaavi (norrǿnt mál tai dǫnsk tunga, norj. norrønt, fääriksi norrønt, ruots. fornnordiska, norröna, dansk tunga^[1], engl. Old Norse^[2], saks. Altnordisch) oli kieli, jota puhuttiin ja kirjoitettiin noin vuosina 800–1225 nykyisessä Skandinaviassa sekä skandinaavien asuttamilla alueilla muun muassa Islannissa ja Britteinsaarilla, jonkin aikaa myös Itä-Euroopassa. Muinaisskandinaavia ja sen paikallisia murteita puhuttiin Normandiassa vuosina 900–1100, Englannin koillisosissa vuoteen 1100, Hebrideillä vuosina 800–1400 ja Orkneyn ja Shetlannin saarilla 1700-luvulle asti sekä Irlannissa 1250-luvulle asti^[1].

Pohjoisgermaanisten eli pohjoismaisten eli skandinaavisten kielten polveutumista koskevat nimitykset ja määritelmät eivät ole yhtenäisiä, eikä niistä koskevaa kansainvälistä yhteisymmärrystä ole syntynyt. Tämä johtunee sekä niiden välisistä vaikeasti tulkittavista liukumoista että kansallistunteesta, joka suosii omaa nimitystä ja historiaa jokaiselle murteelle ja kansalliskielelle. Toisaalta mielleyhtymää pohjoiseen yhteiskieleen on ajoittain pidetty tavoiteltavana esimerkiksi osana romantisoitua viikinkikäsitystä ja myöhemmin myös aatteellisista syistä.

500-luvusta alkaen pohjoismainen kantakieli eli kantaskandinaavi alkoi muuttua ja jakautua, mutta vaikka kielet viikinkiaikana eriytyivät yhä enemmän, skandinaavit katsoivat edelleen puhuvansa samaa kieltä. Vasta varhaiskeskiajalla kielten eriytymisen oli tullut niin pitkälle, että voidaan riimukirjoituksissa ja vähitellen syntyvässä kirjallisuudessa erottaa eri muotoja, joiden pohjalta syntyivät eri pohjoismaiset eli skandinaaviset kielet.^[1]

Muinaisnorja jakaantui itäiseen ja läntiseen päämurteeseen, joista itäisestä polveutuivat nykyisten Tanskan ja Ruotsin alueilla puhutut kansankielet, joista jälkimmäistä nimitetään riimuruotsiksi.^[1] Läntisestä murteesta polveutuivat nykyisten Norjan ja Islannin kansankielet. Islantilaisista keskiaikaisista kirjoituksista voidaan havaita kielen polveutuvan muinaisnorjan läntisestä murrehaarasta. Rajat eivät kuitenkaan ole täysin selkeät. Itäisestä murteesta on havaintoja Norjan itäosissa ja läntisestä murteesta Ruotsin länsiosista. Lisäksi Gotlannissa puhuttiin omaa kielimuotoaan, gutniskaa, joka yleensä lasketaan kolmanneksi muinaisskandinaavin päämurteeksi. Siinä on piirteitä sekä itä- että länsimurteista, ja se kehittyi omana murteenaan. Sitä ei pidä sekoittaa gootin kieleen, joka kuuluu itägermaanisten kielten ryhmään.

Vuosilta 800–1250 Skandinaviasta tunnetaan latinan ohella tekstejä pääasiassa muinaisnorjaksi ja muinaisislanniksi, joiden väliset erot ovat hyvin pienet. Tämän vuoksi esimerkiksi englanninkielisiä käsitteitä Old West Norse, Old Icelandic ja Old Norwegian pidetään usein synonyymeinä. Joskus niiden synonyymiksi ajatellaan kuuluvan myös itse Old Norse. Laajimmat kirjalliset näytteet 1100–1200-lukujen skandinaavisesta kielestä edustavat juuri sen läntistä muotoa eli muinaisnorjaa. On myös arvioitu, että muinaisnorjan, muinaisenglannin, muinaissaksin ja alasaksan puhujat kykenivät ymmärtämään toisiaan ongelmitta.

Englannin kieli omaksui muinaisnorjasta yli 2 000 uutta sanaa, joihin kuuluivat muun muassa give ('antaa'), take ('ottaa'), egg ('muna'), knife ('puukko, veitsi'), run ('juosta, juoksu') ja husband ('aviomies').^[3]

Samoin vielä 1000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla Pohjolan ihmiset ymmärsivät toisiaan ja katsoivat puhuvansa samaa kieltä (dansk tunga). Tämä vanhempi kielimuoto on säilynyt islannin kielessä, ja nykyajan islantilainen ymmärtää 1200-luvulla kirjoitettuja tekstejä ilman erityisiä vaikeuksia.^[1]

Vanhimmat muistiinpanot muinaisnorjaksi on tehty nuoremmalla futhark-riimukirjoituksella 800-luvulla. Viimeisimmät tekstit riimukirjaimin on tehty 1300-luvulla. 1100-luvulta lähtien muinaisnorjaa kirjoitettiin myös latinalaisilla aakkosilla. Tunnetuimmat ja laajimmat tekstit muinaisnorjaksi ovatkin latinalaisilla kirjaimilla kirjoitetut kaksi Eddaa, saagat ja Islannin keskiaikainen kirjallisuus. Islantilaisen 900-luvulta peräisin olevan Grágás-lakikokoelman mukaan islantilaiset, norjalaiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset puhuivat samaa kieltä, josta käytettiin nimitystä dǫnsk tunga. Itämurteitten puhujat Ruotsissa ja Tanskassa saattoivat kutsua kieltä nimellä dansk tunga tai norrønt mál.

Norjassa muinaisnorjan kielellinen jatkumo käytännössä sammui 1350-luvun ruttoon, jolloin itäiset skandinaaviset kielet, lähinnä esitanska, saivat siellä ylivallan. Voidaan kuitenkin katsoa, että jatkumo ulottui noin vuoteen 1550 saakka^[4]. Islannissa muinaisnorja kehittyi pikkuhiljaa nykyislanniksi ja Britteinsaarilla muinaisnorja sekoittui yhdeksi englannin ainesosista. Myös kelttiläiset kielet muun muassa gaeli, iiri ja kymri ovat saaneet vaikutteita muinaisnorjasta ja päinvastoin. Muita muinaisnorjasta osittain polveutuvia kieliä ovat muun muassa Färsaarten fääri ja Orkney- ja Shetlanninsaarten sammunut norni. Itäinen muinaisskandinaavi muuntui esiruotsiksi ja esitanskaksi, joiden erottautumisen katsotaan olleen merkittävää 1200-luvun Västgötalagen-lakikokoelman kirjoittamisesta lähtien.

Muinaisnorjasta polveutuivat sittemmin nykyiset skandinaaviset kielet islanti, fääri, norja, ruotsi ja tanska. Vaikka norja, tanska ja ruotsi muistuttavat kaikista vähiten muinaisnorjaa, kykenevät niiden puhujat ymmärtämään toisiaan jossain määrin vielä tänäkin päivänä. Tähän on vaikuttanut paljonkin niiden suuri keskinäinen vaikutus, ja esimerkiksi nykyinen kirjanorja eli bokmål on menettänyt paljon vanhoja läntisen muinaisnorjan piirteitään ja pohjautuu itäiseen muinaisnorjaan pohjautuvaan tanskan kirjakieleen. Fäärin kielellä on paljon samankaltaisuutta muinaisnorjan kanssa, mutta siinäkin on paljon tanskan ja norjan sekä kelttiläisten kielten vaikutusta.

Nykykielistä islanti muistuttaa eniten muinaisnorjaa. Islannin kirjoitustapa pohjautuu muinaisnorjan kirjoitustapaan, ja nykyislannin puhujat kykenevät edelleenkin ymmärtämään kirjoitettua muinaisnorjaa. Suurimmat erot ovat sanastossa, sanojen kirjoitustavassa ja sanajärjestyksessä. Sanojen ääntäminen on kuitenkin ajan kuluessa muuttunut yhtä paljon kuin muissakin skandinaavisissa kielissä.

Lauseopin kannalta skandinaaviset kielet jaetaan mannerskandinaavisiin (engl. Continental Scandinavian) erotuksena saariskandinaavisista kielistä (Insular Scandinavian). Edelliseen kuuluvat norjan, ruotsin ja tanskan kielet, jälkimmäiseen fäärin ja islannin kielet. Toisinaan uusnorja lasketaan kuuluvaksi saarikielten ryhmään, koska murteet, joihin se pohjautuu, ovat lähempänä läntistä muinaisnorjaa. Kirjanorja kuuluu tässä jaossa edelleen mannerkielten ryhmään.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Muinaisnorja.

• Muinaisnorjankielinen Wikipedia hautomossa
• Heimskringla – muinaisnorjalaista kirjallisuutta alkukielellä ja käännöksinä
• Jussi Katajala: Muinaisnorja eli ”Old Norse”. Katajala.net 4.10.2007.
• Kielitieteen asiasanasto, Suomi – englanti – viro – saksa Toimittajat: Anna-Liisa Kristiansson-Seppälä ja Ulla-Maija Kulonen; Kääntäjät: David Steadman (englanti), Mare Onga (viro) ja Wolfgang Veenker (saksa); Atk-asiantuntijat: Tarmo Rahikainen, Mikko T. Virtanen ja Outi Lehtinen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 128, ISSN 0355-5437, ISBN 952-5446-03-4