Merseybeat

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Merseybeat (joskus varhaisena kirjoitusmuotona esiintyy Mersey-beat) on brittiläinen pop-musiikin tyylisuunta, jonka valtakausi ajoittuu 1960-luvun alkupuolelle. Nimi viittaa tyylisuunnan synnyinseudun eli Mersey-joen ympäristöön Liverpooliin ja Birkenheadiin. Merseybeatin juuret olivat amerikkalaisessa rock and rollissa, rhythm and bluesissa ja kotikutoisessa skiffle-musiikissa.

1956 oli vuosi, jolloin rock'n'roll teki maailmanlaajuisen läpimurron levyjä ostavan nuorison keskuudessa. Elvis Presleyn "Heartbreak Hotel", Carl Perkinsin "Blue Suede Shoes" ja Gene Vincentin "Be-Bop-A-Lula" olivat kesän 1956 kuumaa tavaraa levylautasilla. Syksyllä Britanniakin sai oman Elviksensä, kun Decca-levymerkki julkaisi Tommy Steelen ensisinglen "Rock With The Caveman", joka kiipesi muutamassa viikossa kansallisella levylistalla 13. sijalle.

Samanaikaisesti maassa syntyi "Skifflemania", jota johti skottilainen jazzmies Lonnie Donegan. Skiffle oli eräänlainen Country & Western -musiikin ja kansanmusiikin sekoite, kuitenkin selkeästi brittiläinen, eikä amerikkalainen soundi. Donegan oli Chris Barberin trad jazz -yhtyeen laulava kitaran ja banjon soittaja, joka levytti Barberin LPn täyteraidaksi kappaleen "Rock Island Line" kolmen miehen rytmiryhmällä: Donegan (kitara ja laulu), Barber (basso) ja Beryl Bryden (pyykkilauta). Deccan tuottaja Bob Crabb näki kappaleessa kuitenkin potentiaalia ja julkaisi sen singlenä, josta tuli jättimenestys: levy oli peräti puoli vuotta Britannian singletilastoilla. Pian tämän jälkeen Donegan perusti oman yhtyeensä, teki hyvän levytyssopimuksen Pye-merkin kanssa ja levytti seuraavien kuuden–seitsemän vuoden aikana kolmattakymmenettä menestyslevyä, mm. "Don't You Rock Me Daddy-O", "Cumberland Gap", "Gamblin' Man" ja "Tom Dooley". Pian Skiffle-yhtyeitä syntyi kuin sieniä sateella – maineikkaimpia yhtyeitä mm. The Vipers Skiffle Group, Bob Cort, Ken Colyer's Skiffle Group, Chad McDevitt ja englantilaistunut amerikkalainen Johnny Duncan, jotka kaikki levyttivät levylistoille noussutta materiaalia 50-luvun jälkipuoliskolla.

Skiffle-buumi hyytyi varsin nopeasti parissa–kolmessa vuodessa (paitsi Doneganin osalta), mutta sen kautta moni varhainen brittirock-yhtye ja -artisti aloitti uransa: mm. Cliff Richard soitteli ja lauloi The Dick Teague Skiffle Groupissa ennen Driftersien (myöh. The Shadows) perustamista. Skiffle tarjosi nuorille rahattomille muusikonaluille mahdollisuuden luoda musiikkia pienimuotoisesti, joissakin tapauksissa kotitekoisilla soittimilla. Akustisten kitaroiden ohella perussoittimiin kuuluivat luudanvarsi-pesusoikkobasso ja pyykkilauta.

Vielä 50-luvun puolivälissä Liverpool tunnettiin popmusiikin parissa lähinnä viihdeartisti-kabareetähti Frankie Vaughanista. Vaughan oli vuosikymmenen puolivälin suurimpia hittitehtailijoita mm. kappaleilla "Istanbul", "Green Door", "Garden of Eden" ja "Man On Fire", ja muistetaan ehkä parhaiten Marilyn Monroen vastanäyttelijänä elokuvasta "Let's Make Love".

Rock'n'rollin rantauduttua Merseyn rannoille alkoi paikallisen nuorison keskuudessa syntyä skiffle-yhtyeitä, jotka soittelivat pienissä tilaisuuksissa: koulun juhlissa, myyjäisissä ja lähikirkon sunnuntaitapahtumissa. 1958 liverpoolilaispoika Ronnie Wycherleyn päädyttyä Tommy Steelen managerin Larry Parnesin suojatiksi ja noustua välittömästi brittirokin kärkinimiin nimellä Billy Fury alkoi paikallisessa nuorisomusiikin harrastajapiirissä herätä jo toiveita, että "jonakin päivänä minäkin vielä ..."

Alan Caldwellin johtama Texas Skiffle Group pääsi 1958 ensimmäisenä liverpoolilaisena skiffle-yhtyeenä radioon esittäen Radio Luxembourgin Manchesterin studiossa yhden kappaleen. Jo seuraavana vuonna Alan Caldwellista tuli Rory Storm, pyykkilauta lensi roskiin, ja nyt "sähköistetystä" yhtyeestä tuli The Hurricanes. Rory Storm & The Hurricanes, josta tuli pian paikallinen legenda, tuli tunnetuksi värikkäästä lavashowstaan – Rory teki hulluja temppuja ja katkoi erällä kerralla jalkansa, toisella kertaa kätensä. Rumpuja yhtyeessä soitteli Ringo Starr. Yhtyeen manageriksi tuli paikallinen promoottori Allan Williams, joka pyöritti Jacaranda-klubia Liverpoolin keskustassa sekä hoiteli muutamien muiden yhtyeiden managerin hommia. Jacaranda oli alueen ensimmäisiä klubeja, jossa rock-yhtyeet esiintyivät säännöllisesti. Williamsin muita suojatteja vuoden 1959 lopulla olivat The Marsden Trio, Cass & The Casanovas ja Derry & The Seniors, jotka olivat kaikki jo sähköisillä instrumenteilla varusteltuja kokoonpanoja.

Myös muualla kuin Jacarandassa tapahtui: Mona Best perusti talonsa kellariin 1959 "Casbah"-nuorisoklubin, jonka vakioyhtyeessä The Blackjackseissä hänen poikansa Pete Best soitti rumpuja. Klubilla kävi muutamilla keikoilla John Lennonin perustama The Quarry Men.

Liverpoolin keskustassa toimi erään toimistorakennuksen kellarissa Cavern-jazzklubi, jonka ensimmäisiä ei-jazz kiinnityksiä oli "The Blue Genes", joka vielä näihin aikoihin oli akustinen Skiffle-tyypinen kokoonpano, banjonsoittajalla vahvistettuna. Ensimmäinen todellinen rock-yhtye, joka esiintyi Cavernilla oli Rory Storm, joka sai klubin omistajan Ray McFallin vihat niskoilleen tämän saatua selville, että illan artistiksi tilaama "folk-yhtye" soittikin "saastaista rämpytystä". Sittemmin McFall joutui tarkistamaan kantaansa, ja jatkossa yhä useampi rock-yhtye soitteli Cavernilla.

Loppuvuodesta 1959 entiset The Quarrymen-yhtyeen miehet John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Stuart Sutcliffe rupesivät pyörimään Jacarandassa yrittäen saada Williamsin kiinnostumaan heidän kiinnittämisestään klubille. Williams ei ollut järin innostunut kolmesta kitaristista ja olemattomasta basistista ilman rumpalia, mutta lupasi järjestää nelikolle harjoitustilat klubilta. Kevään 1960 nelikko harjoitteli ahkerasti Jacarandassa tuottaen lähinnä päänkivistystä Williamsille ja muille läsnäolijoille.

Ensimmäinen iso tilaisuus paikallisille yhtyeille oli Gene Vincentin tulo keikalle Liverpoolin Stadionille toukokuun 3. päivänä 1960. Vincent, joka tuolloin oli kuumin nimi britteinsaarilla, oli ensimmäinen rock-tähti, joka esiintyi Liverpoolissa. Pop-impressario Larry Parnes oli ottanut Williamsiin yhteyttä pyytäen tätä järjestämään muutaman paikallisen yhtyeen lämmittelijäksi. Williams valitsi Cass & The Casanovasin, Rory Stormin, sekä Marsden Trion, josta nyt oli tullut Gerry & The Pacemakers. Kolmituntinen show veti stadionin täyteen kirkuvaa nuorisoa seuraamaan 13 artistin esitystä. Paikalliset yhtyeet saivat kukin lava-aikaa parin-kolmen kappaleen verran.

Parnes oli tyytyväinen Liverpoolin poikien esityksiin ja puheli Williamsille mahdollisesta jatkoyhteistyöstä. Parnesin tallin artistit Duffy Power ja Johnny Gentle olivat lähikuukausien aikana lähdössä Skotlannin kiertueelle, ja Parnes oli halukas käyttämään taustayhtyeenä jotakin Williamsin suojateista. Lisäksi Billy Fury oli vailla vakituista taustayhtyeenä, joten Parnes tulisi Furyn kanssa Liverpoolin katsastamaan yhtyeitä. Yhtyekatselmus pidettiin toukokuun 10. päivä Williamsin uudella klubilla, joka vielä tuolloin kantoi nimeä Wyvern Club, mutta tultiin pian tuntemaan paikallisissa musiikkipiireissä nimellä Blue Angel Club.

Williams valitsi ehdokkaiksi Cass & The Casanovasin, Gerry & The Pacemakersin, Cliff Roberts & The Rockersin, Derry & The Seniorsin ja The Silver Beatlesin, joka vihdoin oli saanut Williamsin vakuutuneeksi, että heissä voisi olla jotakin potentiaalia. Yhtye ilmestyi paikalle ilman rumpalia, jolloin Casanovas-rumpali Johnny Hutchinsonin piti paikata heitä. Parnes valitsi kaikkien yllätykseksi Silver Beatlesit, jotka lähtivät Johnny Gentlen kanssa kiertämään Skotlantia viikon mittaiselle keikalle toukokuun lopussa. Tuolla kierroksella heillä oli rumpalina 36-vuotias "ikämies" Tommy Moore.

Näihin aikoihin The James Boys -yhtyeen laulusolisti, lähes kaksimetrinen Ted Taylor lyöttäytyi yhteen rockyhtye The Dominoesien kanssa ja he nimesivät ryhmän Kingsize Taylor & The Dominoesiksi. Toisaalla kasattiin kokoonpanoa The Vegas Five, jonka nimi pian muuttui yllättävän sattuman kautta: yhtyeen keikkailmoitus oli päätynyt lehteen hautausurakoitsijoiden alle, ja näin heistä tuli The Undertakers. Yhtye käyttikin keikoilla vastaisuudessa silinterihattuja ja tummia pukuja sekä hauta-arkkua rekvisiittana. Vuoden 1960 aikana liverpoolilaislaulaja Johnny Sandon etsi itselleen taustayhtyettä, joka kasattiin muutamasta samaa koulua käyvästä oppilaasta, jonka nimeksi tuli The Searchers – samannimisen lännenelokuvan myötä.

Suuri merkitys Mersey-soundin kehitykselle oli Hampurilla, jossa lähes jokainen liverpoolilaisyhtye kävi "elämän musiikkiopistoa" noina 60-luvun alkuvuosina. Kesällä 1960 Williams sai eräältä ex-suojatiltaan Hampurista postikortin, jossa tämä kertoi, kuinka mahtava meno siellä oli, ja että Williamsin pitäisi avata klubi sinne. Williams päätti ottaa asiasta selvää ja lähti Hampuriin katsastamaan paikat todeten, että hänen artisteillaan saattaisi olla siellä kysyntää. Palattuaan kotimaahan Williams huomasi Derry & The Seniorsien saaneen Liverpoolista tarpeekseen ja lähteneen Lontooseen kultaa kaivamaan. Williams lähti perään, ja ollessaan Lontoon Sohon Two I's -kuppilassa törmäsi Bruno Koschmideriin, Hampurilaiseen yökerhonomistajaan. Herrat pääsivät sopimukseen, ja niin Derry & The Seniors lähti ensimmäisenä liverpoolilaisyhtyeenä Hampuriin. Kuukauden mittainen keikka Kaiserkellerissä soittaen joka paivä 6–7 tuntia illassa umpihumalaiselle yleisölle huorien ja merimiesten keskellä – majoitus esiintymislavan vieressä olevassa kopissa. Pitkät soittosetit pakottivat yhtyeen äkkiä laajentaman ohjelmistoaan ja yhtämittainen soittaminen teki yhtyeestä entistä paremmin soivan – samaa voisi sanoa kaikista Hampurin kävijöistä. Kiinnityksen päätyttyä yhtye jäi vielä lomailemaan kaupunkiin ja palasi kotiin vasta syksyllä.

Seniorsien pestin päätyttyä Williams päätti lähettää Beatlesit (tässä vaiheessa Silver-etuliite oli pudotettu pois) seuraavaksi yhtyeeksi Koschmiderin klubeille Hampuriin. Ehtona oli, että yhtye hankkisi itselleen vakituisen rumpalin. Beatlet tunsivat Pete Bestin Casbah-klubin keikoiltaan ja ottivat mieheen yhteyttä pyytäen tätä koesoittoon Jacaranda-klubille. Koesoitto meni hyvin, ja Pete liittyi yhtyeen riveihin. Elokuun puolivälissä beatlet saapuivat Hampuriin. Yhtye aloitti Koschmiderin tyhjällä Indra-klubilla, josta heidän oli tarkoitus saada aikaan Kaiserkellerin kaltainen kultakaivos. Avajaisiltana Koschmider huuteli puolityhjästä salista "Tehkää show'ta!"-komentoja. Pojat tekivät lavalla show'ta, tehden typeryyksiin asti meneviä juttuja settiensä lomassa. Pian sana railakkaasta rock-yhtyeestä rupesi kiertämään, ja paikka alkoi vetää yleisöä. Lokakuun alussa poliisi sulki klubin, naapureiden valitettua metelistä, ja Beatlesit siirtyivät Kaiserkelleriin soittamaan, jossa Rory Storm & The Hurricanes oli hiljattain aloittanut.

Vapaa-aikoinaan Beatlesit kävivät Hampurin ykkösmestassa, Peter Ekhornin Top Ten-klubilla, katsomassa klubin suurta tähteä, Tony Sheridania, entistä Vince Taylorin Playboysien kitaristia, joka oli lähtenyt Saksaan, ja oli jo tuolloin iso nimi paikallisissa rock-piireissä. Pojat ystävystyivät Tonyn kanssa, ja toisinaan heidät nähtiin soittelemassa tämän kanssa Top Tenin lavalla. Tämä johti vaikeuksiin Koschmiderin kanssa, joka syytti yhtyettä sopimusrikkomuksesta. Seurasi riitelyä ja uhkailua Koschmiderin taholta. Joulukuun puolivälissä Kaiserkellerillä sattui pieni tulipalo, jota Koschmider käytti tekosyynä, järjestääkseen pojat vaikeuksiin. Seurasi poliisikuulusteluja, jonka perään heidät laitettiin matkalle kotia kohti. Se mikä vielä kesän lopulla oli näyttänyt suurelta uran avaukselta, oli päättynyt katastrofiin.