Mott the Hoople

Mott the Hoople
Mott the Hoople vuonna 1974.
Tiedot
Toiminnassa	1969–1980 reunion: 2009, 2013, 2018, 2019
Tyylilaji	glam rock, hard rock[1]
Kotipaikka	Hereford, Britannia[1]
Laulukieli	englanti
Jäsenet	Kts. Jäsenet
Levy-yhtiö	Island Records CBS Records Columbia Records
Aiheesta muualla
Kotisivut
Infobox OKNimi-testi OK

Mott the Hoople oli vuonna 1969 perustettu brittiläinen rockyhtye, joka esitti glam rockia ja hard rockia. Mott the Hooplen tunnetuin kappale on ”All the Young Dudes”, jonka sävelsi yhtyeen fanina tunnettu David Bowie. Mott the Hooplen esikuviin lukeutui myös Bob Dylan, jonka vaikutus erottuu monissa yhtyeen hitaissa kappaleissa. Yhtye otti nimensä vuonna 1967 ilmestyneestä romaanista, jonka kirjoitti yhdysvaltalainen Willard Manus.

Mott the Hoople hajosi vuonna 1974, mutta jatkoi vielä jonkin aikaa toimintaansa ensin Mott- ja myöhemmin British Lions -nimisenä. Vuodesta 2009 lähtien Mott the Hoople on tehnyt reunion-kiertueita.

Kitaristi-laulaja Mick Ralphs, urkuri Verden Allen, basisti Pete Overend Watts ja rumpali Dale Griffin perustivat vuonna 1968 Silence-nimisen yhtyeen ja alkoivat esiintyä kotikaupungissaan Herefordissa. Seuraavan vuoden alussa Silencen solistiksi tuli Stan Tippens ja yhtye solmi levytyssopimuksen Island Recordsin kanssa. Yhtye matkusti Lontooseen levyttämään Guy Stevensin kanssa, ja Stevens ensitöikseen keksi yhtyeen uudeksi nimeksi Mott the Hoople, Willard Manusin samannimisen novellin mukaan. Kesällä solisti Tippens erotettiin ja korvattiin Ian Hunterilla. Tippens myöhemmin työskenteli yhtyeen kiertuemanagerina.^[1]

Yhtyeen esikoisalbumi Mott the Hoople ilmestyi vuoden 1969 lopulla. Albumi on yhdistelmä heavy metalia ja Blonde on Blonde -aikakauden Bob Dylania. Sillä on muun muassa cover Sonny Bonon kappaleesta ”Laugh at Me” ja instrumentaaliversio The Kinksin levytyksestä ”You Really Got Me”. Albumi keräsi huomiota, mutta ei myynyt hyvin.^[1]

Mott the Hooplen toinen albumi, vuonna 1970 ilmestynyt Mad Shadows, menestyi sekin kaupallisesti heikosti. Kolmas albumi oli vuonna 1971 julkaistu country-vivahteinen Wildlife, jota myytiin kahta edeltäjäänsäkin vähemmän. Heikosta kaupallisesta menestyksestä huolimatta Mott the Hoople oli saavuttanut Britanniassa kulttisuosiota jatkuvalla kiertämisellään. Royal Albert Hallissa heinäkuussa 1971 järjestetyssä konsertissa syttyi pienimuotoinen kahakka, jonka vuoksi Royal Albert Hall kielsi rock-konsertit vuosiksi. Yhtyeen neljäs albumi Brain Capers (1971) havainnollistikin aiempia levyjä enemmän yhtyeen live-esiintymisten energiaa. Kun tämäkin levy myi heikosti, Mott the Hoople oli valmis hajoamaan.^[1]

David Bowie kannusti hajoamispisteessä olevaa yhtyettä jatkamaan. Ziggy Stardust -albumillaan suureen suosioon noussut Bowie myöntyi tuottamaan Mott the Hooplen seuraavan albumin ja tarjosi sille levytettäväksi kappalettaan ”Suffragette City”. Yhtye kuitenkin halusi mieluummin levyttää Bowien kirjoittaman kappaleen ”All the Young Dudes”, josta tuli yhtyeen läpimurtohitti ja glam rock -aikakauden hymni. ”All the Young Dudes” nousi kesällä 1972 Britannian listan kolmanneksi ja Yhdysvalloissakin 40 myydyimmän singlen joukkoon. Vuoden 1972 lopulla ilmestyi vielä Columbia Recordsin julkaisema All the Young Dudes -albumi, joka menestyi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa.^[1]

Mott the Hoope esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla ja Turun konserttitalossa toukokuussa 1972^[2] ja erityisesti kappale Darkness darkness herätti ihastusta.

Kosketinsoittaja Verden Allen erosi yhtyeestä ennen seuraavan albumin äänityksiä, koska koki Ian Hunterin suhtautuvan vastahakoisesti hänen kirjoittamien kappaleidensa levyttämiseen. Mott the Hooplen kuudes albumi Mott ilmestyi kesäkuussa 1973. Mott kasvatti yhtyeen suosiota: se nousi Britanniassa listan seitsemänneksi ja Yhdysvalloissa 35:nneksi ja sai myös hyviä arvosteluja. Myös Britannian kärkikymmenikköön nousseet singlet ”All the Way from Memphis” ja ”Roll Away the Stone” vankistivat Mott the Hooplen asemaa yhtenä glam rockin kärkiyhtyeistä.^[1]

Mott the Hoople oli lopultakin noussut janoamaansa menestykseen, mutta yhtyeen vähittäinen hajoaminen oli jo alkanut. Kitaristi Mick Ralphs oli turhautunut kosketinsoittaja Verden Allenin lähdöstä sekä siitä, että Ralphsin tekemä kappale ”Can’t Get Enough” ei sopinut Ian Hunterin laulettavaksi. Ralphs erosi yhtyeestä vuoden 1973 lopulla ja perusti Paul Rodgersin kanssa Bad Company -yhtyeen. Ralphsin tilalle uudeksi kitaristiksi tuli aikaisemmin Spooky Tooth -yhtyeessä soittanut Luther Grosvenor, joka Mott the Hooplessa vaihtoi nimekseen Ariel Bender. Toinen uusi jäsen oli kosketinsoittaja Morgan Fisher.^[1] Mott the Hoople oli näihin aikoihin suosionsa huipulla, ja Amerikan-kiertueella sen lämmittelijäyhteyeitä olivat esimerkiksi Aerosmith, REO Speedwagon, Kansas ja Blue Öyster Cult. Marraskuussa 1973 käynnistyi Mott the Hooplen suurin ja menestyksekkäin Britannian-kiertue, jossa lämmittelijänä oli nouseva yhtye Queen.^[3]

Ariel Bender toi yhtyeen lava-show’hun uutta virtaa, mutta studiossa hänen panoksensa oli vähäinen. Siksi Ian Hunter oli nyt Mott the Hooplessa sekä johtaja, lauluntekijä että tuottaja.^[3] Uusi kokoonpano julkaisi keväällä 1974 albumin The Hoople, joka nousi Britanniassa listan 11:nneksi ja Yhdysvalloissa 28:nneksi. Albumin singlehitti oli ”The Golden Age of Rock ’n’ Roll”,^[1] ja lisäksi sillä on jo aiemmin singlenä ilmestynyt ”Roll Away the Stone”.^[4] Vuonna 1974 julkaistiin myös konserttitaltiointi Live, joka oli äänitetty ennen The Hooplea.^[1]

Ian Hunterin ehdotuksesta yhtyeen uudeksi kitaristiksi tuli vuoden 1974 lopulla Mick Ronson. Kuitenkin vain muutamaa kuukautta myöhemmin molemmat lähtivät yhtyeestä ja ryhtyivät työskentelemään kaksin. Hunter ja Ronson tekivät satunnaisesti yhteistyötä aina Ronsonin kuolemaan, vuoteen 1993, saakka.^[1]

Mott the Hooplen jäljelle jääneet jäsenet ottivat yhtyeeseen laulusolisti Nigel Benjaminin ja kitaristi Ray Majorin, ja samalla yhtyeen nimi lyhennettiin muotoon Mott. Yhtye julkaisi albumit Drive On (1975) ja Shouting & Pointing (1976), jotka jäivät vähälle huomiolle.^[1]

Uudeksi laulajaksi tuli John Fiddler ja nimeksi vaihdettiin British Lions.^[1] Yhtye julkaisi albumit British Lions (1978) ja Trouble with Women (1980).^[5]

Ian Hunter ilmoitti vuonna 2009 Mott the Hooplen tekevän kaksi reunion-konserttia 2. ja 3. lokakuuta Lontoon Hammersmith Apollossa.^[6] Konsertit myytiin loppuun ja yhtyeelle lisättiin kaksi ylimääräistä keikkapäivää.

Yhtye soitti marraskuussa 2013 viisi konserttia Englannissa ja Skotlannissa. Kokoonpanoon kuuluivat alkuperäisjäsenet Ian Hunter, Verden Allen, Mick Ralphs ja Pete "Overend" Watts. Alkuperäisrumpali Dale Griffin jäi terveyssyistä sivuun, ja hänen tilallaan oli The Pretenders -yhtyeen Martin Chambers.^[7]

Mott the Hoople teki reunion-kiertueita myös vuosina 2018 ja 2019. Mukana olivat kitaristi Ariel Bender ja kosketinsoittaja Morgan Fisher.^[8] Mott the Hoople ’74 -nimellä yhtye kiersi vuonna 2019 Yhdysvalloissa.^[9]

Stephen Thomas Erlewinen mukaan Mott the Hoople on rock and rollin historiassa yksi suurimmista toissijaisista yhtyeistä. Vaikka yhtye saavutti monia hittejä, se ei koskaan tehnyt lopullista läpimurtoa aivan valtavirtaan. Erlewinen mukaan Mott the Hooplen heavy metalia ja glam rockia yhdistellyt musiikki ja Bob Dylan -tyylinen ivallinen kyynisyys antoivat vaikutteita monelle punk-yhtyeelle, etenkin The Clashille.^[1] Etenkin vuonna 1971 ilmestynyttä albumia Brain Capers on pidetty punkin edelläkävijänä.^[10]

• Mott the Hoople (1969)
• Mad Shadows (1970)
• Wildlife (1971)
• Brain Capers (1971)
• All the Young Dudes (1972)
• Mott (1973)
• The Hoople (1974)

• Drive On (1975)
• Shouting & Pointing (1976)

• British Lions (1978)
• Trouble with Women (1980)

• Live (1974)
• Live at Hammersmith Apollo 2009 (2010)
• Live 2013 (2014)

• Rock and Roll Queen (1972)
• Greatest Hits (1976)
• Two Miles from Heaven (1980)

• Ian Hunter – laulu, kitara, kosketinsoittimet (1969–74, 2009)
• Mick Ralphs – kitara, laulu (1969–73)
• Ariel Bender – kitara, taustalaulu (1973–74)
• Mick Ronson – kitara, taustalaulu (1974)
• Pete "Overend" Watts – bassokitara, taustalaulu (1969–74)
• Verden Allen – kosketinsoittimet, taustalaulu (1969–72)
• Morgan Fisher – kosketinsoittimet, taustalaulu (1973–74)
• Dale Griffin – rummut (1969–74, 2009)

• Yhtyeen kotisivut (Arkistoitu – Internet Archive)
• Ian Hunter.com